Keltainen kirjasto #142: Danielin kirja

Tarinoiden perusaineksia ei ole paljon. Rakkaus, kuolema, petos ja muiden tai itsensä voittaminen tulevat nopeasti mieleen ilman sen kummempaa akateemista lähdettä. Näillä saa aikaan paljon – ja vähän samaan tapaan kuin sanojakin on rajallinen määrä, niistä kykenee helposti rakentamaan kohtuullisen mittaisen lauseen, jota tuskin on koskaan ihmiskunnan historiassa aikaisemmin käytetty.

Levolliset karhukaiset vain odottivat vuoroaan, sillä ne tiesivät auringonkiertojen sijaan myös aurinkojenkierron olevan puolellaan.

Harvoista tarina-aineksista saa loputtomasti tarinoita, jotka voivat muistuttaa toisiaan mutta ovat harvoin identtisiä.

Mitä pitäisi ajatella, kun E.L. Doctorow ottaa varsin tunnetut tosimaailman tapahtumat – Rosenbergin pariskunnan vakoiluoikeudenkäynnin ja tuomiot 1950-luvulla – osaksi tarinaansa Danielin kirjassa, mutta vaihtaa kuitenkin paitsi henkilöiden nimet niin myös henkilöt pitkälti kuvitteellisiin? On selvää, että jotakin pontta tarina silloin saa todellisen historian tapahtumista, koska kirjailija on tämän valinnan tietoisesti tehnyt. Samalla hän on halunnut kirjoittaa romaanin, ei elämäkertaa.

Samaan aikaan on totta, että Rosenbergien tarina on historiantutkimuksen myötä muuttunut: siinä missä vuosikymmeniä sitten tuomiota pidettiin hatarasti perusteltuna ja ilmeisesti varsin poliittisena, Rosenbergit nähdään nykyään vakavammin otettavina vakoilijoina kuin pian tuomioiden jälkeen.

Tarkoittaako tämä sitä, että myös Danielin kirjan ja sen päähenkilön eli Danielin, vakoojapariskunnan pojan, tarina on muuttunut jälkikäteen? Onko hänen tunteensa ja ajatuksensa luettava nyt eri tavalla kuin 1970-luvulla? En tiedä, mitä Doctorow on halunnut tehdä lainaamalla tarinan elementtejä oikeilta ihmisiltä ja oikeista tapahtumista, mutta jotenkin hän kirjoitti muutoksen mahdollisuuden tarinaansa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Ken Liu (toim.): Broken stars

Broken stars on Ken Liun toimittaja ja vuonna 2019 julkaistu kokoelma tuoretta kiinalaista tieteiskirjallisuutta – tai ehkä laajemmin spekulatiivista fiktiota, sillä lajityypin raja-aidat lienevät huokoisempia kuin ennen. Tartuin kokoelmaan etsiessäni tuoretta tieteisfiktiota. Keltaisen kirjaston luku-urakka on pitkälti hävittänyt tajuni siitä, mitä ”kotigenressäni” on meneillään.

Tieteiskirjallisuuden on syytä esitellä jollakin tavalla vierasta maailmaa tai vieras elementti tuttuun maailmaan. Tuttuus ja vieraus ovat tietenkin hyvin suhteellisia ilmiöitä – asia jota olen miettinyt myös Keltaisen kirjaston yhteydessä, kun tarina sijoittu ajallisesti ja kulttuurisesti kauas itselleni tutusta ympäristöstä.

Entäpä kun Broken stars -kokoelman tarinoiden kirjoittamisajankohta on nykypäivässä mutta kulttuuripiiri, jossa ne on kirjoitettu, on toinen? Kuinka ymmärtää lukiessa erilaisia kohtaamiaan vierauksia? Milloin ne ovat tieteiskirjallisuuden lajityypille olennaisia elementtejä ja milloin koen vierauden sen vuoksi, että kirjoittajan kulttuurinen ympäristö on minulle enimmäkseen tuntematon?

Voi toki kyseenalaistaa kulttuuripiirin vierauden. Esipuheissa moni kiinalainen kirjoittaja viittaa länsimaisen tieteiskirjallisuuden kaanoniin, ja voi hyvin olla, että tähän perinteeseen kirjoittaessaan astuu myös länsimaille leimalliseen kulttuuriseen ympäristöön. Ottavathan jotkut kirjoittajat länsimaisen kirjallisuuden olennaiseksi osaksi tarinaansa, kuten Han Song novellissaan ”Salinger and the Koreans”. Tosin huolimatta siitä, että Sieppari ruispellossa on luettu, en tiedä kuinka lukea ”oikein” tarinaa, jossa pohjoiskorealaiset kehittävät teknologian vallata maailma, mutta heidän ihailemansa J.D. Salinger ei kuitenkaan suostu haastatteluun ja saa lopulta kansanvihollisen aseman vastustaessaan kotinsa tuhoamista, koska se paljastaa ahneuden hänessä. Jään myös miettimään, mitä saman kirjoittajan ”Submarines”-novellin sukellusvenekulkureiden tarinasta jää ymmärtämättä tuntematta Kiinan kaupunkien ja maaseudun välisiä suhteita.

Joidenkin kirjoittaijien esittelyissä toimittaja erikseen mainitsee, että Kiinan historian tai Kiinassa suosittujen lajityyppien (kuten tietynlaisten aikamatkatarinoiden) tuntemus helpottaa lukemista. Osa novelleista on varustettu maltillisella määrällä alaviitteitä. Esimerkiksi Baoshun pitkässä novellissa ”What has passed shall in kinder light appear” maailmanhistorian tapahtumat kulkevat toisessa järjestyksessä kuin tuntemassamme historiassa – esimerkiksi Euroopassa vahvistuva sosialistinen liikehdintä saa Saksan itäiset osat eroamaan läntisestä ja liittymään osaksi aikaisemmin muodostunutta neuvostoblokkia. Kiinan modernin taloudellisen ja poliittisen historian tunteminen varmaan auttaisi lukemaan tarinasta muutakin kuin ilmeisen ja arvioimaan, missä määrin tarinaa voi lukea ”vain” viihteenä, jollaiseksi kirjoittaja on sen jälkisanoissaan arvioinut.

Mutta ehkäpä ”oikein” lukemista on ihan vain se, että kokee päässään jännää ja mielenkiintoista.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #141: Maa rautaa taivas kuparia

Yashar Kemalin Maa rautaa taivas kuparia on varsin suoraa jatkoa Puuvillatielle. Tapahtumat jatkuvat likimain siitä, mihin ne aikaisemmassa teoksessa jäivät.

Silti niissä tarinoissa, jotka tapahtumien taustalla merkitsevät, tapahtuu suuri muutos. Jos aikaisemman jännitteen loivat isoäiti Meryemdzen ja Vanhan Halilin tarinat – siis menneisyys – niin nyt tärkeät tarinat suuntautuvat tulevaisuuteen ja käyskentelevät kuvitellun ja yliluonnollisen alueilla.

Turkkilaiskylässä alkaa levitä käsitys, että kyläläinen nimeltään Tašbaš on pyhimys. Tarinat ovat avainroolissa: hänen sukunsa menneisyys muistellaan uudenlaiseksi ja asioita liitetään toisiinsa eri tavalla, hänen tekonsa ja sanansa saavat uusia merkityksiä, hänestä kerrotaan mielikuvituksellisia tarinoita. Hän itse ei haluaisi tulla tempaistuksi näihin tarinoihin ja asettua uuteen rooliinsa. Toisaalta juuri se kuuluu pyhimystarinaan: kuka pyhimys olisi sellaiseksi itse julistautunut? Näin hän jää kyläläisten tarinoiden vangiksi.

Uusi pyhimystarina ei kuitenkaan kelpaa kaikille. Päällikkö Sefer näkee Tašbašin kerrotun pyhimysmäisyyden uhkana omalle vallalleen ja yrittää muuttaa hänestä kerrottuja tarinoita tai ainakin niiden merkityksiä. Viranomaiset eivät voi sallia uusia ihmeparantajia ”avaruusaikakautena”. Sellainen ei vain kuulu uuden ajan tarinaan, jota he haluaisivat Turkista kertoa.

Maa rautaa taivas kuparia huutaa tarinoiden merkitystä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #139: Holtiton mies

Heikki Salo kirjoittaa laululyriikan käsikirjassaan Kahlekuningaslaji laulutekstin eri osien tehtävistä. Säkeistöt vievät laulua eteenpäin ja jokaisen säkeistön jälkeen kertosäkeistö näyttäytyy parhaimmillaan uudella tavalla. Kun säkeistöt vähitellen paljastavat tarinasta tai tilanteesta uusia puolia, kertosäkeetkin myös toistuessaan kantavat vähän erilaista merkitystä.

Hyvänä esimerkkinä on Gösta Sundqvistin sanoittama Leevi and the Leavingsin ”Pohjois-Karjala”. Ensimmäisen säkeistön jälkeen kertosäkeistön lähtö Pohjois-Karjalaan voi vaikuttaa paluulta alkuun. Kun toisessa säkeistössä mainitaan elatusmaksujen kuittaaminen lottokupongilla, ei uusi alku tunnukaan mahdolliselta, vaan on kuin Pohjois-Karjala tarjoaisi hetkeksi pakopaikan väistämättömältä todellisuudelta. Kolmannessa säkeistössä paljastetaan lisää kertojan ja Annelin suhteesta, ja lopulta tuntuu että Pohjois-Karjala ei ole edes mikään helpottava pakopaikka, vaan silkkaan kaljanjuontiin jäisi eikä helpottaisi edes hetkeksi.

Myös J.P. Donleavyn romaanissa Holtiton mies juodaan alkoholia. Siinä myös petetään ja jätetään, lainataan ja jätetään maksamatta – ylipäätään aiheutetaan pahennusta monin tavoin. Siinä missä ”Pohjois-Karjalassa” tarina ehtii viidessä minuutissa punoutua niin menneeseen, nykyiseen kuin vähän tulevaankin, ei Holtittoman miehen tarina oikeastaan etene mitenkään kolmessa ja puolessasadassa sivussa. Niiden lopussa on juotu, naitu ja tehty velkaa, mutta niin oli jo sadan ensimmäisenkin sivun jälkeen.

Jos Holtittoman miehen tarinan jakaisi säkeistöihin ja kertosäkeistöihin, niin oikeastaan mikään ei näyttäytyisi eri vaiheissa uudessa valossa. Ensimmäinen kuvattu irtosuhde ei kerro päähenkilöstä enempää tai vähempää kuin kolmas. Kun paljastuu, että päähenkilö ei saakaan isältään perittyä rahastoa käyttöönsä kuin vuosikymmenen päästä, mikään ei oikeastaan muutu: jos hän olisikin saanut sen, rellestys ja holtittomuus olisi jatkunut olennaisesti samalla tavalla.

On täysin mahdollista, että Holtittoman miehen kirjalliset ja temaattiset arvot ovat muualla kuin etenevässä tarinassa. Mutta kun mikään ei vie tarinaa eteenpäin, tekee mieli kysyä että olisiko nuo arvot saanut esille myös pienemmällä sivumäärällä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Neljästoista runo: Aiotun anopin loputtomat vaatimukset

Lemminkäinen ei luovuta, vaan päättää pyytää metsän jumaluuksilta apua hiiden hirven jahtaamisessa. Koska Lönnrot on päättänyt säilöä samaan runoon asiaan liittyviä loitsuja jälkipolville, kokonaisuus on aika epätasapainoinen. Nyt käy niin, että nostatus, loitsinta, anelu ja uhoaminen vievät toistasataa säettä, ja niiden jälkeen itse akti eli hirvenpyynti on ohi muutamassa kymmenessä. Antiklimaattista.

Sen jälkeen voikin Lemminkäinen vaatia palkintoaan.

anna jo, akka tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!

Louhi ei anna. Vielä pitäisi hiiden hevonen ja käydä ampumassa Tuonelan joutsen. Taas jumalilta apua pyydellen hevonen hoituu, mutta kaikki tietävät jo ennakkoon kuinka joutsenen kanssa käy. Aikaisemman runon kohtaus oli selvää trailerimateriaalia.

Jotain elokuvallista on muuten Lemminkäisen kuolinkorinoissakin: ensinnäkin ne kestävät tolkuttoman pitkään ja toiseksi ne petaavat mahdollisuuden paluulle. Pakko siis myöntää, että osan mahdollisista jatkumo-ongelmista toimittaja huomasi ja paikkasi mallikkaasti.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #138: Kesän pimeys

Jos Takeshi Kaikon romaanin tarinan tiivistää, se on seuraava: tyytymättömät mies ja nainen palaavat entiseen ja yrittävät uppoutua johonkin merkityksiä antavaan, mutta kaikki jatkuu siitä huolimatta samanlaisena.

Kirjan kansilehdessä suomentaja Kai Nieminen kertoo, ettei aluksi saanut otetta teoksesta: teksti oli kyllä kiehtova, mutta tukipisteet puuttuivat ja kääntäminen mateli. Tämä ei ole lukijalle lupaava lähtökohta.

Kääntäjä kuitenkin vakuuttaa myös, että lopulta Kesän pimeys sai otteen hänestä eikä romaani tarvinnut enää sen kummempia tukipisteitä kääntyäkseen. Lukijana saatan olla lopulta samaa mieltä.

Ruoka, seksi ja menneisyys täyttävät kirjan sivut. Tarinaa ei ehkä edes tarvitse tiivistää tämän blogin alkulauseeksi: tiivistys on kaikki, mitä tarinassa on. Se sisältää paitsi tarinan tapahtumat niin myös sen merkityksen ja sanoman, jos sellaista on: kaikki jatkuu yrityksistä huolimatta samanlaisena.

Tyytymättömät mies ja nainen eivät saa romanssistaan irti sen enempää kuin kymmenen vuotta aikaisemminkaan. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta se ei tee mitään sen valmiimmaksi tai merkityksellisemmäksi. Mies lähtee taas tarkkailemaan sotaa, niin kuin aikaisemminkin, ja eron myötä kymmenen vuoden takainen asetelma toistuu. Mikään ei muutu, paitsi jossakin vaiheessa – jos tarina jatkuisi tarpeeksi kauan – jonkin toistumisen syklin päätteeksi mies ja nainen menettäisivät kykynsä jahdata aistinautintoja ja kuolisivat vanhuuteen. Mutta Kesän pimeys ei ole tarina siitä – se ei kerro turhuuden raukeamisesta vaan sen toistumisesta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #137: Puuvillatie

Yashar Kemalin tarinoita aloittaessaan tietää tässä vaiheessa hyvin, mitä tuleman pitää. Toisaalta jonkinasteista kurjuttaa on liki kaikissa Keltaisen kirjaston kirjoissa – vasta konflikti luo tarinan.

Odotin Puuvillatieltä köyhyyttä, aavikkoa ja julmia maaherroja tai muita ylimyksiä. Viimeksi mainitussa olin väärässä, ellei ylimykseksi lasketa kieroa kyläpäällikköä.

Puuvillatie-romaanissa on kaksi ilmeistä rinnakkaista tarinaa. Ensimmäisessä koko kylä lähtee sopivien merkkien ilmaantuessa jokavuotiselle matkalleen tasangolle pestautukseen puuvillasadon korjaamiseen. Toisessa kuvataan yhden perheen erillistä ja vaivalloista matkaa samaan päämäärään.

Näitä kahta tarinaa tarvitaan kolmanteen, ikään kuin piilossa olevaan tarinaan. Ilman kylän ihmisiä historioineen ei Kemal voisi kertoa tarinaa erillään matkaamaan joutuneen perheen vaikeuksista, sillä niiden motiivi puuttuisi. Perheen isän ja isoäidin kärjistyvä ristiriita, joka erottaa perheen muusta kulkueesta, on saanut alkunsa jo vuosikymmeniä aikaisemmin isoäidin ja kyläläisten, etenkin erään toisen nyt jo vanhuksen ja perheen edesmenneen isoisän historiasta.

Tällaisena romaani tuntuu alkavan ja päättyvän kesken ilman että tuo keskiössä oleva piilotettu tarina saisi ratkaisuaan. Viimeisillä sivuilla huomio kiinnittyykin taas perheen sijasta kyläyhteisöön. Mikäli Puuvillatien jatko-osat vievät tarinan tai edes sen myöhemmät temaattiset vastineet päätökseen, niiden täytyy joko katkaista epäoikeudenmukaisuuden ja valheen kierteet tai päätyä toteamaan, että näin maailma vain toimii.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kolmastoista runo: Hiihtoa ja tuotesijoittelua

Aiheutettuaan sekasortoa Pohjolassa Lemminkäinen vaatii naista, Kalevalan sankari kun on.

anna nyt, akka, piikojasi,
tuopa tänne tyttöjäsi,
paras parvesta minulle,
pisin piikajoukostasi!

Louhi ei vähästä hätkähdä. Täytyy muistaa, että hän on hiljattain lähettänyt matkoihinsa niin Väinämöisen kuin Ilmarisenkin, ja näillä sentään oli ansioluetteloissaan ainakin väitettyjä mainetekoja.

anna en sulle piikojani
enkä työnnä tyttöjäni,
en parasta, en pahinta,
en pisintä, en lyhintä

Louhi on saanut etenkin Ilmarisesta jotain irti – Sammon – ja aikoo ehkä vähän hyötyä Lemminkäisestäkin usuttamalla tätä hiihtämään hiiden hirven. Tai kenties kyse on enemmän huvista kuin hyödystä. Tähän retkeen tarvitaan kunnon varusteet, ja saammekin lukea, uskomatonta kyllä, tuotesijoittelua.

Siinä lieto Lemminkäinen
arvelee, ajattelevi,
mistäpä sivakat saisi,
kusta suksia sukusen.
Kävi Kaupin kartanohon,
päätyi Lyylikin pajahan:
”Oi on viisas vuojelainen,
kaunis Kauppi lappalainen!
Tee mulle sukeat sukset,
kalhut kaunoiset kaverra,
joilla hiihän Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!”

Minä en voi ajatella kuin että Kaupin kartanon Lyylikki on tehnyt kaupallisen yhteistyösopimuksen jonkun runonlaulajan kanssa.

Runon loppupuoli onkin sitten sitä, että hiidet rakentavat hirven ja sitten Lemminkäinen sitä jahtaa – eikä saa kiinni! Pahinta on se, että hyvät suksetkin menevät pilalle.

Elköhön sinä ikänä
menkö toinen miehiämme
uhalla metsän ajohon,
Hiien hirven hiihäntähän,
kuin menin minä, poloinen!
Hävitin hyvät sivakat,
sauvan kaunihin kaotin,
kiihke’immän keihojani!”

Mutta eipä tämäkään ole kummoinen opetus, kun taitaa mies seuraavassa runossa lähteä heti uudestaan samaa hirveä tavoittamaan.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #136: Marsut

Ludvík Vaculíkin Marsuja lukiessa mietin, että Keltaisen kirjaston on vallannut realistisen kerronnan perinne. Tuntui, että pitkään aikaan en ollut saanut luettavakseni mitään erityisen fantasiamaisia elementtejä sisältävää tarinaa. Luuloni realismista oli kuitenkin harhaa: kirjalistaa silmäillessä kävi selväksi, että onhan Keltaisessa kirjastossa 1970-luvullakin ollut tieteiskirjallisuutta, fantasiaa ja allegorioita. Toisen sadan alussa on esimerkiksi ollut useita Kurt Vonnegutin teoksia, jotka ovat edustaneet vahvasti spekulatiivista fiktiota. Koska pääsääntöisesti en kuitenkaan lue uudestaan lukemiani teoksia, lukukokemus vinoutuu realismin suuntaan.

Edeltävän perusteella on selvää, että Marsut on tarina, jota täytyy lukea vähän eri tavalla kuin vaikkapa Amos Ozin tai Zaharia Stancun kirjoittamia edeltäjiä Keltaisessa kirjastossa. Marsut sijoittuu epämääräisen tuntuiseen Itä-Eurooppaan, jossa kertoja kirjoittaa paitsi työstään jokseenkin absurdisti toimivassa pankissa niin myös perheessään kuin sattumalta meneillään olevasta marsujen kasvatuksen projektista. Edgar Allan Poe oli taloustieteilijä, jonka Kurimus oli kansantalousteoria, välillä täytyy kirjoittaa tarinaa kolmannessa persoonassa – kunnes sen unohtaa – ja sitten vain tapahtuu ilmeisen mahdottomia kohtaamisia tai rinnakkaisten todellisuuksien risteämisiä.

On vaikea sanoa, mihin tarina päättyy tai miksi. Kaiken yllä leijuu uhka. Marsut on tunnelmaltaan hyvin samankaltainen kuin Keltaisessa kirjastossa aikaisemmin sotia tai niiden jälkeistä tuhon aikaa kuvanneet teokset kuten Borchertin Ovien ulkopuolella tai Robbe-Grillet’n Labyrintissa. Ehkä sodasta, tuhosta ja ihmisten alistamisesta on joskus syytä kirjoittaa tarinoita, jotka juuri realismista irrotessaan välittävät jotakin äärimmäisen todellista lukijalle.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #135: Älä unohda, Darie

Zaharia Stancun romaani Älä unohda, Darie on minulle vaikea tapaus. Se kuvaa Darie-pojan elämää lapsuudesta nuoruusikään Romaniassa 1900-luvun alussa.

Mutta samalla se kuvaa myös Romanian ja koko Euroopan tapahtumia niin, että Darie jää välillä pitkäksi aikaa varjoon. Kerronta ei sinänsä irtaudu hänen välittömästä elinpiiristään – tuntuu vain, että Darie unohtuu. Jos ollaan aivan rehellisiä, niin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin olin jotakuinkin varma päähenkilön olemuksesta ja asetelmasta.

Älä unohda, Darie on elämäkertamainen, kuten varsin monet viimeaikaiset Keltaisen kirjaston kirjat. Se on elämäkertamainen tavalla, josta en pidä: se vaikuttaa päämäärättömyydessään liian aidolta elämältä. Tätä pohdin viimeksi Augie Marchin kiemuroissa. Asioita vain tapahtuu, tapahtuu ja tapahtuu.

Elämässähän tapahtumat eivät oikeasti rakenna mitään erityistä, vaan ovat vain pohja tuleville lisätapahtumille. Romaania lukiessa kuitenkin oletus on, että tapahtumat rakentavat jotakin tiettyä. Augie Marchin kiemuroissa se oli jokin viime hetkellä huomattava kasvu. Pablo Nerudan elämäkerta oli teennäinen loppu mielessä kerrottu näennäisen aito elämäntarina. Ernest Hemingwayn ”elämänmakuisuus”, kuten olen usein murehtinut, ei anna itselleni mitään.

J.D. Salinger onnistui kirjoittamaan aidon oloista elämän sekavuutta niin, että se ajoittain tuntui kiehtovalta. Sieppari ruispellossa oli sentään lyhyt. Älä unohda, Darie ei saa kirjoittajaltaan tätä etua. Niinpä asioita tapahtuu, juonenpätkiä jää kesken, ja sitten kaikki vain päättyy. Oliko tarinaa? Ei ainakaan sellaista, jonka päätöstä kohti olisi rakennettu tapahtumien vuolla.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti