Kahdestoista runo: Lemminkäinen on Joukahaista kovempi jätkä

Lemminkäinen viipy kalareissulla odottamattoman pitkään ja Kyllikki päätti käydä lasillisella tyttöjen kanssa – tai mitä ”kassapäien karkelot” sitten tarkoittaakaan. Kun Lemminkäinen saa kuulla, että Kyllikki vastoin valaansa kävikin kylillä, hän alkaa heti valmistella oman valansa rikkomista ja koota tappelukamppeitaan.

Lemminkäisen äiti on tässä järjen ääni, mutta eihän sellaisia ole muutenkaan kuunneltu. Lemminkäisen ja tämän äidin riitelyssä on kieltämättä yksi kohta, joka olisi taas trailerimateriaalia. Vihoissaan Lemminkäinen huitaisee sukan (siis harjan, ei sukkaa) alas seinältä ja toteaa:

Silloin on hukka Lemminkäistä,
tuho poikoa pätöistä,
kun suka verin valuvi,
harja hurmehin loruvi.

Lopulta Lemminkäinen lähtee sotaretkelleen ja suuntaa peräti Pohjolaan saakka. Siinä missä Joukahainen uhosi ihan turhaan, saa Lemminkäinen tuloksia aikaiseksi: vaikka Pohjolan tupa kuvataan täyteen tietäjiä ja mahtimiehiä, laulaa Lemminkäinen heidät sinne tänne ja on muutenkin kukkona tunkiolla. Yllättävää.

Jos runossa oli trailerikohta, niin alustetaanpa myös tulevaa, kun Lemminkäinen säästää karjapaimenen tylyn morkkauksen säestämänä. Karjapaimen sitten suuttuneena piiloutuu Tuonelan joelle. Tämä ei varmaankaan palaa kiuaamaan Lemminkäistä…

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #129: Ragtime

Joskus kuvitteellinen tarina kietoutuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin niin, että tapahtumien fiktiivisyydestä huolimatta tarina kertoo jostakin perinpohjaisen todellisesta. Niin on E.L. Doctorowin Ragtime-romaanin tapauksessa.

Jos oikein ymmärrän, varsin harva fiktiivinen hahmo saa tarinassa nimen. Tarinassa perhettä, joka ei ole oikein tapahtumien keskiössä mutta ei myöskään niistä sivussa, puhutellaan heidän rooliensa mukaan: Isänä, Äidin Nuorempana Veljenä ja niin edelleen. Muutama kuvitteellinen hahmo, kuten lopulta keskiöön joutuva tai asettuva Coalhouse Walker, on nimetty. Tämän lisäksi tarinassa esiintyvät Harry Houdini, J.P. Morgan, Henry Ford ja monet aikakauden amerikkalaisuutta kuvastavat hahmot.

Todelliset ja kuvitellut tapahtumat sekoittuvat niin, että osa kuvitelluistakin on ainakin yhteensopivia sen kanssa, mitä historiassa tiedetään tapahtuneen. Kaikki eivät ole. Tavallaan tarina on vaihtoehtohistoria, mutta se pätee miltei jokaiseen menneisyyteen sijoittuvaan kertomukseen, vaikka historian vaihtoehtoisuus ei olisi teeman kannalta missään roolissa. Siksi tarinan vaihtoehtohistorialliselle vivahteelle voi mielestäni viitata kintaalla.

Historian kuulut henkilöt eivät juuri vaikuta pääjuoneen, joka lopussa kärjistyy kaltoinkohdellun Coalhouse Walkerin kostoretkeen ensin tiettyjä ihmisiä ja sitten koko järjestelmää vastaan. On kuitenkin vaikea olla mieltämättä, että samalla tavalla kun Harry Houdinin teot tai Henry Fordin työ kuvaa ja muokkaa aikansa Yhdysvaltoja, on myös Coalhouse Walkerin kuvitteellinen tarina samalla tavalla totta. Se kertoo jostakin, mitä tapahtui ja mikä on osa Yhdysvaltojen itsensä tarinan kudosta, vaikka ei tapahtunutkaan juuri annetuilla nimillä ja päivämäärällä. Sillä tavalla Ragtimen tarina on tosi, vaikka sen henkilöt ja teot ovatkin pitkälti kuvitteellisia.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #128: Ararat-vuoren legenda

Luulin nimen perusteella, että Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda jatkaisi Hoikan Memedin tarinaa: olihan jo sen edellisessä osassa piirteitä siitä, että Memed oli muuttumassa ihmisestä taruksi. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Memedistä, mutta kerronnassa on jatkuva sadun sävy.

Ararat-vuoren legenda alkaa niin, että Ahmetin ovelle tulee arvokas täysverinen hevonen. Hän vie sen kolme kertaa pois, mutta aina se palaa – ja perinteiden mukaan hevonen on siten hänen. Se ei kuitenkaan käy perinteitä kunnioittamattomalle hevosen alkuperäiselle omistajalle valtias Mahmud Khanille. Lisäksi valtiaan tytär rakastuu Ahmetiin.

Koko tarina on oikeastaan kamppailua yhteisön perinnäistapojen ja valtaapitävän omien halujen välillä. Perinteet on annettu taivaasta ja ne ovat ikuisia, Mahmut Khanin halut taas subjektiivisia ja ohikiitäviä. Tuntuu selvältä, että vaikka Mahmut Khan saattaa voittaa taistelun, hän ei tästä asetelmasta voi kuin hävitä sodan – kuinka ikuiset totuudet voisivat muuttua? Ahmet ottaa vastaan sellaisenkin haasteen, että valloittaa mahdottomana pidetyn Ararat-vuoren huipun. Se lisää sadun tuntua.

Samalla kuitenkin ainakin nykylukija tietää, että tarinassa kuvattua maailmaa ei enää ole, jos on koskaan ollut. Kun kirja päättyi, niin jatkuiko tarina tosimaailmassa niin, että se, mitä Mahtut Khan edusti, voitti?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdestoista runo: Parinmuodostuksen sosioekonomisia kysymyksiä

Väinämöisen ja Ilmarisen yritykset vokotella naisia eivät onnistuneet. Lemminkäisen kohdalla – jo nimen perusteella – pitäisi käydä toisin.

Tappelupukari ja monista vihjeistä päätellen matalahkossa sosioekonomisessa asemassa oleva Lemminkäinen haluaisi puolisokseen varakkaan suvun Kyllikin.

Kyllikki on tässä suhteessa samanlainen kuin aikaisemmin kohdatut Kalevalan naiset: ei suostu. Luulisi Lemminkäisen tuskia kuitenkin jonkin verran helpottavan, että lähiseudun muut nuoret naiset suostuvat auliisti yhden yön juttuihin.

Johtuuko sitten luokka-asemasta tai jostakin muusta, mutta tämä ei riitä Lemminkäiselle. Hän siis ryöstää Kyllikin. Häämatkalla eli palatessa miehen kotikonnuille käydään keskustelua varallisuudesta ja tulevaisuudennäkymistä. Ei hyvältä näytä.

Pari päätyy kompromissiin: Lemminkäinen jättää tappelut pois ja Kyllikki luopuu kylillä pyörimisestä. Saapa nähdä kuinka hyvä liitosta tulee, kun molempien täytyy lopettaa itselleen ilmeisen luonteenomainen asia.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #126: Vierailija

György Konrád on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Vierailijan tarina on sinänsä yksinkertainen: sosiaaliviraston virkailija kiertää aluettaan, tekee ja toimenpanee päätöksiä, joutuu ottamaan kuolleiden vanhempien kehitysvammaisen pikkupojan mukaansa, ei saa tätä laitokseen tai sijaisvanhemmille, muuttaa köyhälistön alueelle tämän kanssa ja jättää oman perheensä sivuun, kunnes saa järjestettyä lapsen eräälle prostituoidulle ja prostituoidun naimisiin. Sitten hän palaa arkielämäänsä virkamieheksi.

Vaikka kysymys ei ole sodasta ja räjähtävästä kuolemasta samalla tavalla kuin Bochertin Ovien ulkopuolella -teoksessa, Vierailijassa on samankaltainen intensiteetti. Kaikki on persoonatonta: niin koneiston osana toimiva virkamies kuin hänen asiakkaansa. Jollakin tavalla pääosassa on miljöö, jossa kaikki on raunioitunutta ja kaikki ovat jollakin tavalla viallisia esineitä.

Toinen asiakirjakaappi seisoo keskellä kalkittua seinää ovet levällään yhtä huterona kuin vatsaleikkaukseen valmistautuva vanhus, joka avaa aamutakkiaan lääkärin edessä.

Toistuva maailman kuvaamisen tapa on pitkä lista mistä milloinkin ajankohtaisesta: virkailijan asiakkaiden tekemistä tai heihin kohdistetuista rikoksista, erilaisista sairauden ja hulluuden muodoista, katukuvan saastasta ja rikkinäisyydestä. Kaikki on vääjäämätöntä, kaikki kulkee mekaanisesti kuin kone – tai kuin virasto. Mikään ei voi muuttua.

Oma kyselyni on sukua lähinnä sellaiselle kirurgintoimelle, jossa lääkäri ompelee vasta avaamansa haavan takaisin umpeen edes koskematta kasvaimeen.

Tässä persoonattomuudessa tarinan keskeisin käänne, eli virkailijan ryhtyminen orvon kehitysvammaisen ja vaikeasti käsiteltävän pojan tilapäiseksi huoltajaksi, jää kovin hataraksi. Päähenkilön sisäinen maailma tuntuu koostuvan lähinnä inhosta tai välinpitämättömyydestä ympäristöään kohtaan, ja jää epäselväksi, mikä häntä motivoi. Toisaalta käänne on täysin yhteensopiva tarinasta huokuvan vääjäämättömyyden kanssa.

Jos minä en auttamassa asiakastani, häntä auttaa joku toinen, ja jos ei kukaan toinen, silloin hän auttaa itseään, ja jos ei siihen kykene, silloin hän ottaa ja kestää, mitä on saanut kestääkseen. Tällä haluaisin rohkaista itseänikin, vaikka olen väistämättömästi saanut tämän lapsen kestääkseni.

On vaikea sanoa, kehittyykö päähenkilö mitenkään ihmisenä. Ehkä ei. Viimeiset sivut ovat taas listaa hänen palattuaan tavalliseen elämäänsä ja virastoonsa.

Ja sillä välin minä odotan asiakkaitani.

Tulkoot siis tutkinnonpitäjäni, lapset, kädet lämpiminä ja päänahka tuoksuen [–]

ja tulkoot patentteineen, kauheine runoineen, muotilehti ja pornokuvakokoelmineen, lyhytaaltoradiolähetin kenkärasvapurkissa, sähköllä käyvät masturbointilaitteet mukanaan, ja myrkyllä sekoitettu aprikoosihillopurkki [–]

ja tulkoot itsekkyyden herrat ja valtiaat [–]

ja tulkoot ne jotka aina jäävät alapuolelle [–]

tulkoot kaikki jotka eivät tiedä miten olisi elettävä, poropeukalot oman onnensa sepät [—]

tulkoon kuka haluaa, toinen meistä puhelee, toinen kuuntelee, ollaan edes yhdessä

Olisiko noissa kolmessa viimeisessä sanassa jokin toivonpilkahdus, vaikka maailma jatkaakin radallaan?

(Kaikki lainaukset suom. Anna-Maija Raittila)

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #125: Augie Marchin kiemurat

Elämäkertaromaani? Kasvukertomus? Toivottavasti on edes fiktiivinen.

Augie Marchin kiemurat ei ilmeisesti kuvaa kirjoittajansa Saul Bellowin nuoruusvuosia. Jostakin syystä se tekee tarinasta minulle heti kiinnostavamman.

Oikein ihmisten ja fiktiivisten tarinoiden henkilöiden elämässä on yksi keskeinen ero: ensin mainitulla ei ole mitään sen kummempaa ulkopuolelta annettua tarkoitusta, kun taas jälkimmäisellä ei ole muuta kuin se. Tarinan päähenkilö havainnollistaa, näyttää tai esittää jotain.

Tästä seuraa joitakin jännitteitä. Rasittavuudessaankin Sieppari ruispellossa tuntuu aidolta elämältä juuri näennäisen päämäärättömyyden takia. Pablo Nerudan elämäkerta puolestaan tuntuu luotaantyöntävältä, koska se on kuin romaani tietynlaisessa vaihtoehdottomuudessaan päähenkilönsä elämäntarinan ja sosialismin välttämättömän hienouden suhteen, vaikka oikeassa elämässä välttämättömyys on muuta.

Augie Marchin kiemuroiden lukemisessa ei ole oikein muuta päämäärä kuin päästä viimeiselle sivulle – ja useimpien ihmisten elämäkin kai menee vähän samalla tavalla siinä sivussa elellen. Augie ei etene mitään suurta päämäärää kohti, vaan reagoi vastaan tulleisiin ongelmiin, tarttuu tilaisuuksiin, ja ylipäätään tuntuu elävän sattumien suuntaamana.

Jossakin vaiheessa kuitenkin – ainakin tämän lukijan yllättäen – veijaritarina onkin enimmäkseen huomaamatta muuttunut toisenlaiseksi tarinaksi. Elämässä onkin merkityksiä, painavia tavoitteita – eikä aika ole enää loppumaton luonnonvara. Elämästä onkin tullut ainutkertaisuudessaan vakavaa.

Niin se kai käy. Ja siksi se tuntuu aidommalta elämältä kuin Tunnustan eläneeni.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Kymmenes runo: Petosta kaikkialla

Palattuaan Kalevalaan Väinämöinen on taas taikavoimissaan ja käyttää niitä huijatakseen Ilmarista.

Väinämöisen bluffi on aika vaihteleva: ensin Ilmarinen arvaa jo parista sanasta, että nyt Väinämöinen on mennyt lupaamaan asioita hänen puolestaan, mutta seuraavalla hetkellä ei osaakaan epäillä mitään, kun Väinämöinen usuttaa katsomaan kuusta jonka oksalla roikkuu kuu. Koko ihmepuuhan on Väinämöisen tekosia, ja kun Ilmarinen kiipeää sitä tarkemmin tutkimaan, loitsii Väinämöinen kuusen rakettina matkaan kohti Pohjolaa.

Reilu kaveri.

Ilmarinen otetaan vastaan Pohjolassa hyvin, kun selviää kuka tämä on – ja uhoaapa hän kykenevänsä tekemään toivotun sammonkin. Kunnon syöttäminen ja juottaminen sekä lupaus morsiamesta saavat hänet kai ryhtymään toimeen.

Ilmarinen saa kieltämättä aikaan vaikka mitä, mutta prosessi tuntuu kovin sattumanvaraiselta. Ahjosta tulee jousta, venettä ja hiehoa ilmeisesti yllätyksenä takojalle itselleenkin. Hassua – Ilmarinen kun ei vaikuta samalta tavalla vanhuudenhöperöltä kuin Väinämäinen välillä.

Lopulta saadaan sampokin. Louhi innostuu ja panee sen heti piiloon ja vahvojen turvatoimien taakse. Ilmarin tekee kohtiinlähtöä ja olisi ottamassa Pohjan neitoa mukaan, mutta jo tutuksi tulleen Kalevalan naisten kaavan mukaan tämä ei suostu. Ilmarinen ei nostata siitä kohtausta vaan lähtee kotikonnuilleen lannistuneena.

Miltä Kalevalan tarina ja sankarit siis kymmenen ensimmäisen runon ja samalla ensimmäisen Väinämöis-jakson jälkeen vaikuttavat? Väinämöisen taikavoimat, tunteensäätely ja toiminnanohjauksen kyvyt vähän heittelevät, mutta hänellä on vahva taipumus hankkia itsensä ja välillä muutkin ongelmiin vonkareissuillaan. Ilmarinen vaikuttaa melko järkevältä tyypiltä, ja Louhi on varsin aikaansaapa. Kalevalan naiset, niin Louhi kuin eri neiditkin, vaikuttavat melko itsenäisiltä tai eivät ainakaan suostu miesten vietäviksi tuosta vain – toisaalta lähinnä Louhi on aktiivinen toimija.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin vaikutelma, että Väinämöisen maine suurmiehenä on vahvasti liioiteltu.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #123: Tunnustan eläneeni

Tunnustan eläneeni on runoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta. Se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, ja osin kerrontatyylin vuoksi sitä voitaneen pitää kaunokirjallisuutena.

Mietin, kuinka suhtautuisin Pablo Nerudan tarinaan, jos se olisi fiktiivinen – siis samat tapahtumat, sama kerronta, mutta pääosassa henkilö jota ei todella ole ollut olemassa. Luultavasti pitäisin osin sujuvasti etenevää, osin sirpaleista tarinaa jotenkin hankalasti kerrottuna.

Päähenkilöön olisin hyvinkin saattanut suhtautua toisin. Ihaillessaan Neuvostoliittoa, Stalinia, Che Gueveraa ja Mao Zedongia kuvitteellinen henkilö jättäisi itsestään epämiellyttävän vaikutelman, mutta se olisi helppo etäistää ja arvella, että kenties tällä teemalla on jokin suurempi merkitys päähenkilön muutoksessa elämänsä myötä. Näin ei kuitenkaan ole, ja se että Neruda oikeana ja vaikutusvaltaisena ihmisenä tunnustaa tämän elämänsä loppuun saakka jatkuneen ihailunsa, muuttaa vaikutelman surumieliseksi.

Niin, ja tunnustaa hän ohimennen raiskauksenkin, mutta samalla tavalla kuin ”tunnustetaan” aamiainen vieraassa maassa – osana vähän vaihtelevampaa päivää.

Jos päähenkilö olisi ollut fiktiivinen, teos olisi kaunokirjallisuutena ollut kehnompi kerrontatyylin ansiosta. Koska päähenkilö oli todellinen, kaunokirjalliset puutteet oli helpompi antaa anteeksi, mutta oli harmillista millainen kirjoittaja teoksella oli.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #122: Ohdakkeet palavat

Hoikan Memedin tarina jatkuu. Tässä jatko-osassa, hassua sinänsä, Memed ei kuitenkaan ole kovin aktiivinen toimija. Hän lähinnä pakenee piileskelee, pakenee poliiseja ja joutuu tahtomattaan taisteluihin heidän kanssaan.

Aktiivisen toimijan tai tapahtumien käynnistäjän roolissa ovat Memedistä kerrotut tarinat. Hän saa kyläläisten mielissä jättimäisen hahmon – silmät palavat, luodit kimpoilevat hänestä, hän pakenee mistä tahansa raosta, hän tulee pelastamaan maaorjat ja vuokraviljelijät maanomistajilta.

Mutta kun maanomistajat kiristävät otettaan, tarinat Memedistä muuttuvat. Hän on roisto, hän tappoi heidän hyvän herransa, hän syöksee tekemisillään kaikki kurjuuteen.

Memed tosiaan lähinnä piileskenee. Tarinat hänen menneistä ja tulevista uroteoistaan saavat kuitenkin ihmiset toimimaan. He käyvät vastustamaan maanomistajia, he ottavat uudella tavalla kohtalonsa omiin käsiinsä – ainakin niin kauan kuin tarinat tulevasta ovat toiveikkaita.

Kyse on vähän samasta asiasta kuin tässä blogissa: tarinoista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Yhdeksäs runo: Tarina ei etene

Kahdeksannessa runossa Väinämöinen sai kirveestä jalkaansa ja joutui etsimään apua – ja runon loppu oli turhanpäiten pitkitetty, kun vanhus kolusi turhaan taloja löytääkseen parantajan.

Yhdeksännessä runossa ollaan vihdoin parantajan tuvassa. Tarina ei tosin etene minnekään: ollaan kuin videopelissä, jossa täytyy suorittaa sivuhahmon antama tehtävä ennen kuin saa tarpeellisen palkkion. Nyt Väinämöisen tehtävä on kertoa parantajalle raudan syntytarina.

Väinämöinen kertoo. Samalla tulee muutamassa säkeessä myös kerrottua seppä Ilmarisen synty. Nykyään ei oltaisi näin tuhlailevia, vaan omistettaisiin sepon alkuperälle kokonainen elokuva.

Raudan synnyn jälkeen luetaan verenpysäytysloitsu, sitten puuhaillaan voiteiden kanssa ja lopulta kiitetään kaikesta Jumalaa. Vaara on toistaiseksi ohi.

Tarina vain ei edennyt mihinkään eikä Väinämöinen luultavasti vieläkään huomaa etteivät hänen vokotteluyrityksensä pääty hyvin.


Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti