Toinen runo: Väinämöinen strategisen johtamisen ja operatiivisen toteutuksen ristipaineessa

Väinämöinen vihdoinkin tekee jotakin, mutta tahti ei ole kummoinen: noustuaan maihin hän vasta muutaman vuoden kuluttua alkaa miettiä, että maisema vailla metsiä ja peltoja on huono.

Tämänkin huomion jälkeen Väinämöinen jää johtohommiin. Sampsa Pellervoinen toimittaa Väinämöisen tilaamaan urakan, ja pian on maita, metsiä, soita ja peltoja. Tilaaja saapuu katselemaan vasta valmista työtä: ”näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi.”

Sama jatkuu, kun tammi kasvaa yli ja peittää taivaan. Väinämöisellä on visio, mutta hän tarvitsee muita toteuttamaan sen ja pyytää äitiään lähettämään urakoitsijan. Väinämöisen ihmissuhdetaidot eivät ole kummoiset – mutta varmaan hän niissä vielä harjaantuu – kun on tutustuttava työmieheen:

Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!

Eipä olisi koskaan saanut kämppään oikosulun jälkeen valoja, jos olisi tuolla asenteella ollut sähkömiehen saapuessa.

Nälkä ajaa lopulta johtajankin tarttumaan työhön, kun ohraa pitäisi saada. Väinämöinen kaataa metsän ja tekee kasken. Huomattakoon kuitenkin se, että siinä missä muut eivät saa suorituksistaan erityistä kiitosta, Väinämöistä käy ylistämään parikin lintua. Sepä reilua!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #106: Minä ja hän

Alberto Moravian Minä ja hän on kertomus miehestä ja hänen peniksestään.

Kyse ei olisi siitä, että penis olisi mukana jollakin vertaiskuvallisella tai symbolisella tasolla. Tietenkin se voi olla symboli jollekin muulle tässä tarinassa, mutta kertomuksen itsensä tasolla toinen päähenkilöistä todellakin on lihallinen sukupuolielin, jonka tavanomaisesta suuremmasta koosta sen kantaja muistuttaa monta kertaa itseään, lukijaa sekä kohtaamiaan ihmisiä.

Toki kertoja myös puhuu elimensä kanssa – ja nimenomaan sen kanssa, ei yksipuolisesti sille. Penis kyllä vastailee. Se myös vaatii, väittelee, kiristää ja kieltäytyy.

Sen lisäksi, että Minä ja hän on kertomus miehestä ja tämän peniksestä, se on kertomus myös siitä kuinka ylevätkin tavoitteet voivat mennä aivan pieleen kun yrittää tehdä jotakin muuta kuin mikä on mahdollista.

Kertojahenkilö nimittäin pyrkii saavuttamaan taiteellisen huippunsa kieltämällä itseltään seksuaalisen täyttymyksen. Hän tavoittelee sublimaatiota – ja puhuu siitä jatkuvasti itsensä ja peniksensä kanssa – eli psykoanalyyttisestä perinteestä tuttua prosessia, jossa torjutut halut jalostuvat sosiaalisesti hyväksyttäviksi teoiksi.

Onko moinen mahdollista? Kokeellisissa tutkimuksissa ei oikeastaan ei havaittu mitään näyttöä sublimaatiosta. Sillä ei tietenkään ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Tarinan päähenkilö pyrkii tavoittamaan psykoanalyysin kuvaaman sublimoituneen tilan, mutta tietoisesti eli tavalla johon sublimaatioon ei kai psykoanalyyttisen ajattelun mukaan päästä.

Kokeellisen tutkimuksen piirissä penikseensä keskittyminen juuri siksi että yrittää kieltää siihen liittyvät halut voisi selittyä valkoisen karhun ongelmalla eli niin sanotulla ironisella prosessoinnilla: kun jonkin ajatuksen tai mielikuvan yrittää tukahduttaa, se onkin pian väkisinkin mielessä. Tämäkin on tarinan kannalta lopulta turhaa. Ehkä puhuvan peniksenkin voisi selittää jollakin luonnontieteellisellä tavalla, mutta harhat olisivat selityksenä yhtä hyvä kuin mahdottoman tilanteen raukeaminen unennäkijän havahtumiseen.

Kyse on miehestä ja tämän peniksestä, ja lopulta teoreettisesta viitekehyksestä huolimatta turhasta itsensä kieltämisestä ja tuhoontuomituista pyrkimyksistä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Muumit ja alkuperäisen paremmuus

Muumeista on tehty uusi animaatiosarja. Se on tietenkin väärin, sillä alkuperäinen on aina parempi.

Alkuperäisyys on kuitenkin hyvin suhteellista. Monet ilmeisesti pitävät 1990-luvun Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjaa alkuperäisenä, kun vertailua tehdään. Sitä voi pitää absoluuttisen alkuperäisenä televisiosarjana vain, jos jättää huomiotta viisi tai kuusi aikaisempaa animaatiosarjaa.

Usein ”alkuperäisyys” liittyy ihmisen omaan elämäntarinaan: useimmilla alkuperäiset muumit ovat niitä, joita itse katsoi lapsena tai lapsensa kanssa ennen tätä uutta sarjaa. Alkuperäinen ja autenttinen on sitä, mikä itselle oli ensimmäinen, uusi ja ihmeellinen. Muut on tehty jotenkin väärin.

Tämä voisi ainakin periaatteessa johtaa siihen, että Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuville tarinoiltaan ja visuaaliselta ilmeeltään mahdollisimman uskollinen animaatiosovitus olisi joillekuille alkuperäistä huonompi tai suorastaan pilkantekoa. Lastenohjelmaan kun ei sovi se, että oudon kulmikkaiksi piirretyt satuhahmot ryyppäävät maailmanloppua odottaessaan.

Olisi harmi kuulua ryhmään, jolle muumien historiassa verrattain myöhään ilmestynyt Muumilaakson tarinoita on alkuperäisyyden ja siten laadun mittatikku. Yhtä surullista olisi kuitenkin arvottaa kaikki myöhemmät tulkinnat sen mukaan, kuinka samankaltaisia ne ovat Tove ja Lars Janssonin kronologisesti varhaisimpien muumitarinoiden kanssa. Uusien teosten arvo voi olla juuri niiden erilaisuudessa samanlaisuuden sijaan: mitä muuta kuin variaatioita muutamasta eri teemasta maailman miljoonat tarinat ovat – siitä riippumatta, esiintykö niissä samannimisiä henkilöitä?


Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Ensimmäinen runo: Väinämöistä odotellaan

Ensimmäinen nimeltä mainittu henkilö Kalevalassa on Väinämöinen. Vanhan Väinämöisen vyöltä virinneitä virsiä tekisi kertojan mieli laulella. Ensimmäinen runo päättyykin Väinämöisen syntymään.

Tuota syntymää edeltää maailman itsensä syntyminen. Toki jonkinmoinen muodoton alkutila on olemassa – ei tosin mitään kvanttivaahtoa vaan Ilmatar sekä tuulet ja meret. Kuten on liki pakko, hän tulee raskaaksi alkumeressä kelluessaan.

Ilmattaren potiessa raskauttaan sotka munii munansa tämän polvelle tunnetuin seurauksin: munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi ja niin edelleen. Vuosien mittaan liikkeillään Ilmatar luo munasta syntyneeseen maailmaan maisemia.

Kaiken tämän jälkeen Väinämöinen suvaitsee syntyä. Pysähdytäänpä ajattelemaan: alkumeri ja maailman luominen olivat vain taustaa Väinämöisen odotusajalle. Runon alkusanat maalaavat Väinämöisen menneeksi suurmieheksi, ja ainakin alku tuntuu komealta. Mutta mitkä ovat Väinämöisen ansiot ensimmäisen runon jälkeen? Toistaiseksi hän on lähinnyt piinannut äitiään kohtuuttoman pitkällä odotusajalla samalla kun tällä oli maailman muotoilu töinään. No, ehkäpä Väinämöinen vielä osoittaa olevansa tulevan maineensa veroinen.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kalevala-sarja alkaa

Aloitan blogissa Kalevalan runojen läpikäymisen. Tarkoitus on tehdä sitä aika kevyellä otteella: ei mitään historiallis-kriittistä lähestymistapaa, vaan päinvastoin varmaan jopa melko yksisilmäisen rento ote. Tarkoitus on ihmetellä käänteitä ja Väinämöisen mainetta, kun konteksti enimmäkseen jätetään huomiotta. En pyri erityisemmin olemaan humoristinen, mutta toivottavasti merkinnät ovat viihdyttäviä lukea.

Ensimmäinen Kalevala-merkintä ilmestyy perjantaina. Luulisin, että sen jälkeen niitä ilmestyy 3-4 viikon välein.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #105: Kylä

Kun aloin lukea William Faulknerin romaania Kylä, minun täytyi tarkastaa olenko lukenut jo jotain siihen liittyvää. Olen melko varma, että aikaisempi kokoelma Karhu sisältää tarinan, josta Kylän tapahtumat jatkuvat.

Kylä kertoo paitsi miljööstään niin myös Snopesin perheen ja suvun vaikutuksesta kylään ja sen asukkaisiin. Snopesit, päämiehenään Ab Snopes, on aluksi kirjoitettu kuin Faulkner tahtoisi lukijan vihaavan heitä – tai niin ainakin tämän lukijan tulkinta menee. He ovat öykkäreitä, huijareita ja mielikuvissani epäsiistejä ilmestyksiä. Kun Snopesien saapuminen ja läsnäolo hallitsevat tarinan alkua, suvun vaikutus liudentuu romaanin edetessä jotenkin kiinteäksi ja aavistuksen hienovaraisemmaksi osaksi kylän tapahtumia.

Ei Snopesin inhottavuus kokonaan kuitenkaan laimene. Sitä oppii tarinan kestäessä katselemaan vähän toisin. Kerronnan vaihtuvat kohteet tai kertojat avaavat kylän historian ja nykyhetken tapahtumia sekä ihmissuhteita ja -kohtaloita – ja alkaa tuntua, että ero muiden ja Snopesin suvun välillä on ehkä sittenkin aste-ero. Häivähdys laiskuutta, epärehellisyyttä ja opportunismia tai sitten vain lihan heikkoutta tuntuu olevan liki kaikissa. He ainakin mahdollistavat Snopesien vaikutusvallan kasvun.

Vaikea sanoa, onko tarinassa mitään sanomaa. Se on varmaankin taas niitä tarinoita, jotka 1940-luvun amerikkainen lukee eri tavalla kuin 2010-luvun pohjoismaalainen. Voi toki olla, että kokonaisuus hahmottuu eri tavalla, kun trilogian muut osat eli Kaupunki ja Kartano on luettu.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #104: Kuolema iltapäivällä

Ernest Hemingwayn Kuolema iltapäivällä on tietokirja härkätaistelun historiasta ja kirjoittamisajankohtansa nykytilasta. Sen ilmeisin kerronnallinen elementti on ajoittainen turha dialogi kirjoittajan ja vanhan rouvan välillä, mutta tällaisestakin tietoteoksesta huomaa muitakin tarinoita.

Härkätaistelu itsessään on tietenkin tarkasti säädelty tarina, jossa on juonenkuljetuksen konventioita niin kuin esimerkiksi elokuvissa. Puitteet käyvät katsojille pian tutuiksi: banderilleroilla ja picadoreilla on kaikilla omat roolinsa ennen kuin matadori surmaa härän. Kiinnostavaa voi olla sekin, mikä ei aivan mahdu puitteiden sisään – mikä on odottamatonta ja poikkeavaa kaavasta ja johtaa joskus matadorin vammautumiseen tai kuolemaa.

Kullakin matadorilla on oma tarinansa: kuinka hän oppii käyttämään välineitään, joista yksi on hänen kehonsa, ja kuinka hän suhtautuu läheltä piti -tilanteisiin ja loukkaantumisiin. Se, kun härkä ensimmäisen kerran lävistää matadorin, on hänen tarinalleen mitä merkityksellisin asia.

Jokaisen matadorin tarina on osa härkätaistelun laajempaa tarinaa. Suuret matadorit kehittävät tyyliä ja tekniikkaa. Hemingway kertoo härkätaistelun tarinaan myös kaipuun kulta-aikaan. Jokainen sukupolvi on uskonut, että härät olivat ennen isompia, matadorit taitavampia, ja suuruuden päivät takana. Lienee vähän asioita, joihin tämä tarinakaava ei päde.

Itselleni Hemingwayn Kuolema iltapäivällä ei ole millään tavalla kiinnostava. Sitäkin voi kuitenkin lukea tarinoina ilman että tarinoita joutuu asettamaan tekstiin väkisin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Alastair Reynolds: Kostaja

Alastair Reynoldsin Kostajan tarina on vaikeuksissa. Kysessä on kostotarina, ja muualle kuin merelle lavastettuna merirosvotarinana se on paremmin kirjoitettu kuin esimerkiksi Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra. Kostotarinoihin tai merirosvotarinoihin romaani tuskin tuo mitään uutta, mutta sen vaikeudet eivät kumpua siitä. Liki kaikki tarinat lie kuitenkin kerrottu.

Kostajassa harmittaa se, että siinä kerrottua kerrottua tarinaa paljon kiinnostavampaa on se, mitä tapahtui galaksissa ennen kuin tämä kertomus pääsi alkamaan. Puitteet ovat toki Reynoldsin vakiotavaraa: vanhoja sivilisaatioita, monta kertaa unohtuneita historioita, taikuutta muistuttavaa vierasta muinaista teknologiaa. Ne tarjoavat tarpeellisen taustan ja motivaation tarinan käänteille, mutta tarinan edessä mietin monta kertaa, enkö voisi lukea kostotarinan sijaan näistä vuosituhansien takaisista tapahtumista.

Saattaa tietenkin olla, että tarinoiksi aukaistuina nuo taustat eivät olisi niin kiinnostavia kuin nyt sirpaleisina legendoina ja arvailujen aiheina. Ne rakentavat valtaisaa mittakaavaa, joka Reynoldsin teoksissa aina tavalla tai toisella on – ja ehkä se juuri on niille riittävä rooli. Oliko kenenkään etu, kun Avaruusseikkailu 2001:n monoliitista saatiin tietää lopulta enemmän? Antoiko Halloween-elokuville mitään se, että Michael Myersin lapsuutta kuvattiin?

Myös tarinat, joihin Kostaja vihjaa tulevaisuudessa, ovat kiinnostavamman tuntuisia kuin nyt kerrottu kostotarina. Romaani on ilmeisesti sarjan aloitus. Sen kannalta on lupavaa, että loppuratkaisu herättää kiinnostuksen. Tällaisena romaani on kuitenkin itseään mielenkiintoisempien mutta enimmäkseen kertomattomian tarinoiden välissä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #103: Pirstaleita

Ayi Kwei Armahin romaani Pirstaleita oli taas sellainen, joka täytyi pyytää noutamaan kaupunginkirjaston varastosta. Hänen teoksiaan on käännetty vähän, eikä Pirstaleita ole ilmeisesti koskaan julkaistu uudelleen sitten vuoden 1971. Koska kirjailija ei ollut minulle muutenkaan tuttu, en tiennyt ollenkaan mitä odottaa.

Tarinoiden näkökulmasta Pirstaleita tarjoaa paljon. Keskeisin on ehkä jännite päähenkilön, opiskelemasta Ghanaan palaavan Baakon, tarinan ja hänen kotimaansa Ghanan tarinan välillä. Baako odottaa, että Ghanan tarina etenee parempaan ja toiveikkaampaan suuntaan samalla tavalla kuin hänen oma tarinansa on edennyt. Opiskelut Yhdysvalloissa ovat avanneet maailman ja tulevaisuuden hänelle. Baako odottaa myös sitä, että hänellä on työnsä kautta rooli Ghanan menestystarinan rakentamisessa.

Baako on hankkinut koulutuksen ja hänellä on tavoitteita – Ghana ei kuitenkaan ole muuttunut meritokratiaksi. Vauraus on lisääntynyt mutta tarina, jota Baako haluaisi edistää, on byrokratian, suhdeverkostojen ja nepotismin vankina. Häneltä odotetaan niiden hyödyntämistä hänen omaksi edukseen, ja tähän odotettuun tarinaan hän ei asetu. Perhe puolestaan odottaa, että ”maailmanmatkaaja” muiden tapaan toisi mukanaan auton ja – ymmärrettävästi – onnistuisi järjesteämään siskonsa synnyttämään parempaan sairaalaan.

Baakolta odotetun tarinan ja hänen itsensä haluaman tarinan välinen ristiriita ei voi ratketa, joten pirstaleiksi menee Baako. Hän on vain yksi ihminen siinä missä toisenlaiseen tarinaan häntä pakottaa kokonainen yhteisöjen ja virastojen järjestelmä. Kuitenkaan Armahin romaani ei mielestäni ole mikään sankariyksilön ylistys: pikemminkin se näyttää, kuinka erilaiset tarinat ovat välttämättä sidoksissa toisiinsa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #102: Syvä joki

Jostakin syystä aloin lukea James Dickeyn Villi joki -romaania kuin sitä ei olisi filmatisoitu samalla nimellä. Muistikuvani elokuvasta lienevät televisiomainoksista, enkä ole koskaan nähnyt kokonaan, mutta arvelin etteivät mieleeni tulevat hädän ja aggression sävyttämät pätkät voi olla tarinasta, joka alkaa niin rauhallisissa merkeissä kuin romaani.

Varsin kummallinen ajatus, eikö vain? Kyse ei ole siitä, että tarinan versioinnit saattavatkin joskus poiketa toisistaan rajustikin. Tämä on selvää. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että tarinaan kuin tarinaan tulisi kuulua jännitteitä ja käänteitä, jonkinlaisia esteitä ja vastuksia voitettavaksi. Tarina, joka päättyisi niin kuin se alkaa ilman että välissä on mitään vaikeuksia, olisi suorastaan kummallinen.

Mielenkiintoistahan usein on se, kuinka alkutilanne muuttuu ja kuinka vaikeuksien kautta tarinan henkilöt ehkä palaavat alkutilanteen miljööseen, mutta itsekin muuttuneina. Näin tilanne lopussa on nimellisesti sama kuin alussa, mutta todellisuudessa se ei voi olla: katsovathan henkilöt sitä erilaisina, ja kenties heitä itseäänkin katsotaan toisella tavalla kuin alussa. Tämän tarinoiden perusajatuksen tai -tavoitteen Dickeyn Syvä joki toteuttaa. En tiedä, kuinka elokuva – jota tuskin tulen koskaan näkemään – siinä onnistuuko, jos on ottanut asiaa ylipäätään tavoitteekseen.

Silläkin riskillä, että se kuulostaa liian mahtipontiselta, väitän että tämä voi olla myös yksi kaunokirjallisuuden tehtävä: ottaa lukijansa alkutilanteensa prosessiin, josta hän kirjan suljettuaan nousee pois edes aavistuksen verran erilaisena ihmisenä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti