Keltainen kirjasto #194: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Novellikokoelmat ovat vähän haastavia tässä blogisarjassa. Nostaako esille jotain ainutlaatuista monista tarinoista, kohdistaa valokeila tiettyyn tarinaan vai hakea tarkasteluun jotain kaikille tarinoille yhteistä?

Täytyy myöntää, että Thomas Mannin kokoelmasta Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia muistan aika vähän tarinoita. Ei mennyt kovin kauan, niin ne kaikki sekoittuivat päässäni osiksi tietynlaisen tunnelman kudelmaa.

Tuota kudelmaa voisi kuvata voimakkaiden sisäisten tuntemusten ja maltillisten ulkoisten tapahtumien yhdistelmäksi. Novellien miljöö on useimmiten porvarillinen – siis aikansa suhteellisen hyväosaiset ihmiset viettävät aikaa keskenään. Vaikka oltaisiin parantolassa, kaikkea värittää maltillisuus.

Vai onko kyse siitä, että sisäiset kokemukset on kuvattu niin voimakkaina ja vivahteikkaasti, että hahmojen ulkopuolella ja hahmoille voi tapahtua mitä tahansa ja silti se tuntuu vähäeleiseltä ja hillityltä. Niminovellin päähenkilö menehtyy lopuksi – ja se tuntuu pikkuasialta verrattuna niihin ajatuksiin, joita kauniin pojan näkeminen ja seuraaminen hänen mieleensä virittää. Myös novellin ”Petetty” päähenkilö kuolee yllättävän ja ankaran sairauden jälkeen, mutta sitä edeltävä rakkaudesta – vai himosta – huumaantuminen tuntuu kovin paljon intensiivisemmältä kokemukselta kuin tuskallinenkaan kuolema.

Kokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia kuolema Venetsiassa on sivuseikka. Paljon tärkeämpiä ovat ennen kuolemaa koetut tunteet ja ajatukset. Ne ovat varsinainen tarina – vaikka ne eivät mihinkän johtaisikaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Harrison: Eedenistä länteen

Entä jos asteroidi ei olisi törmäyksellään vaikuttanut Maapallon historiaan 65 miljoonaa vuotta sitten? Entä jos tämä olisi mahdollistanut kahden hyvin älyllisen lajin kehittymisen Maapallolle samaan aikaan mutta sen eri kolkkiin?

Edellä on Harry Harrisonin Eedenistä länteen -romaanin lähtökohta. Ihmiset ovat – kuten meidänkin Maapallomme tarinassa – apinoiden kanssa jaetusta kantaisästä lähtöisin. Samaan aikaan toisaalla ovat matelijoista kehittyneet jilanet. Ihmiset ovat metsästäjä-keräilijöitä, jilanet puolestaan järjestäytyvät hyvin hierarkkisiksi naarasjohtoisiksi yhteisöiksi ja hallitsevat ympäröivää luontoa bioteknologian keinoin.

Sekä ihmisten että jilaneiden ominaisuudet ovat tietenkin sidoksissa lajien evoluutiohistoriaan. Ihmiset ovat generalisteja siinä missä jilanet tarvitsevat lämpimän ympäristön.

Mutta meillä ei olisi romaanin tarinaa, jos ihmiset ja jilanet vain elelisivät erillään. Tarvitaan konflikti. Tietenkin se syntyy kahden lajin kohtaamisesta. Ryhmä ihmisiä kohtaa ryhmän jilaneja ja kaksi ihmisestä jää henkiin ja vangiksi. Heistä vain toinen selviytyy aikuisuuteen – romaanin ja koko sen aloittaman trilogian päähenkilö Kerrick.

Eedenistä länteen sisältää parikin tarinaa: tarinan Maapallon historia, joka poikkeaa omastamme, sekä Kerrickin tarina, joka on tietenkin sidoksissa edelliseen. Varsin tiivistetysti Kerrickin tarina on se, että hän kasvaa osin jilaneksi ja osin ihmiseksi – hän muun muassa kykenee lopulta kommunikoiman tavalla tai toisella kummankin lajin edustajien kanssa.

Tarinan konflikti on kuitenkin ensisijaisesti konflikti lajien välillä ja vain toissijaisesti Kerrickin sisällä. Siksi tarina vie sotaan ja teurastukseen: lopussa tuhotaan jilaneiden kaupunki tulelle, jota matelijat eivät kosteiden olojen asukkeina tunne mutta joka ihmisten on täytynyt pärjätäkseen kehittää.

Ainakaan trilogian avaus ei ollut tarina rauhasta, rakkaudesta ja yhteisymmärryksestä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto 193: Oman elämänsä sankari

John Irving kirjoittaa tarinoidensa henkilöille varsin seikkaperäisiä henkilöhistorioita – ja usein lähtee heidän vanhemmistaan. Oman elämänsä sankarissa aborttilääkäri Wilbur Larch puolestaan kirjoittaa orpopoika Homer Wellsin elämän valmiiksi etukäteen, vaikka Homer luulee elävänsä omaa elämäänsä.

Väitän, että Oman elämänsä sankarin tarina on täynnä esimerkkejä siitä, miten elämänsä elämisestä on vaikea päättää. Elämäntarina ei ole omissa käsissä. Wilburin orpokodissa elämä alkaa orpona tai päättyy raskauden keskeyttämiseen. Mutta sitä ennenkään ihmiset eivät välttämättä ole saaneet päättää tarinastaan itse: moni raskaus on alkanut vastoin kantajan tahtoa. On kiinni myös onnesta, minne lapsi adoptoidaan – ja vaikka moni vaihtoehto olisikin yhtä hyvä, erilaisissa perheissä saa kuitenkin ohjattavakseen erilaisia elämänkulkuja.

Päähenkilö Homer ei varmastikaan valinnut sitä, että päätyisi rakastumaan ystäväänsä Candyyn ja tekemään tämän kanssa salatun lapsen. Aivan yhtä vähän Candyn aviomies Wally valitsi halvaantumistaan sodassa, vaikka valitsikin innokkaasti sotaan lähtemisen. Homerin ja Candyn lapsi varttuu koko kolmikon kasvattamana liki kaikkien uskoessa, että hän on Homerin ja Candyn orpokodista adoptoima poika – mitä hän elämäntarinassaan valitsee, kun lähtökohta on tämä?

Lopulta Homerin täytyy asettua orpokotiin jatkamaan Wilber Larchin työtä, vaikka hän tätä loppuratkaisua vastaan pitkään kamppailikin. Vanha lääkärikään ei muuten voinut lopussa päättää elämästään: addiktina hän kuoli tahattomaan eetterin yliannostukseen. Kaikesta tästä huolimatta tarinassa menee jonkinlainen myönteinen pohjavire: vaikka elämäntarinansa tapahtumista ei aina voikaan päättää, voi kukin päänsä sisällä kertoa tarinaa ja sen merkityksiä uusiksi. Näin pystyy asettumaan osaksi tarinaa, jonka käänteitä ei olisi itse valinnut.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Seitsemäskolmatta runo: Lemminkäinen taitaa olla Väinämöistä kovempi loitsija

Lemminkäis-jakson runot ovat kohtalaisen tiiviitä ja täynnä tapahtumia. Tarina etenee rivakasti ja maaginen maailma on eri tavalla tavoitettavissa kuin monissa aikaisemmissa jaksoissa. Tämän runon jälkeen Lemminkäisellä alkaa olla enemmän näyttöjä loitsijana kuin Väinämöisellä.

Pohjolaan saavuttuaan Lemminkäinen alkaa mielenkiintoiseen uhitteluun: tekee itseään tykö pöydässä ja vaatii syötävää ja juotavaa. Matoinen olut tuodaankin, mutta se ei miestä kauan pidättele. Suukopu johtaa taisteluun, mutta ei vielä miekoin vaan loitsuin. Loukatakseen Lemminkäistä Pohjolan isäntä laulaa hänen eteensä lammen, josta juoda karjan lailla. Lemminkäinen taikoo paikalle sonnin, joka tekee selvää lammesta. Sitten loitsijat luovat suden, jäniksen, koiran, oravan, näädän, ketun, kanan ja haukan taistelemaan. Onko tämä nyt jotakin Pokémonia?

Taistelijat ovat kuitenkin liian tasaväkiset, ja Pohjolan isännän seuraavat sanat voisi kirjoa vaikka ovimattoon:

"Ei tässä piot paranne,
kun ei vierahat vähenne;
talo työlle, vieras tielle
hyvistäki juomingista!"

”Talo työlle, vieras tielle.” Ai että.

Lisäuhon kautta ryhdytään miekkailemaan. Tässä Lemminkäinen on parempi. Se on ihan sopiva päätös toiminnantäyteiselle runolle, eikä mitenkään kiirehditty. Kaiken huipuksi runo päättyy jännittäviin hetkiin, kun Pohjolan emäntä nostattaa armeijan Lemminkäistä vastaan. Kunpa hääjaksoa olisi tiivistetty ja rytmitetty samaan tyyliin!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #192: Talvinen tarina

Mark Helprin on minulle uusi kirjoittaja. Nähtävästi hänen romaaneistaan on suomennetu vain Talvinen tarina – ja sen luettuani vähän harmittaa, että kohtasin sen vasta nyt. Toisaalta ilman Keltaisen kirjaston urakkaa olisin tuskin koskaan ottanut sitä käsiini.

En saa sen tarinasta kiinni. Mutta tämä on hyvälaatuista tavoittamattomuutta, joka on erotettavissa siitä toisenlaisesta. En tiedä, mistä Talvisessa tarinassa on kyse, mutta tuntuu kuin sen pinnan alla väreilisi jotakin, joka on todella olemassa. Ehkä se on vain kirjailijan ja kääntäjän luomien vaikutelmien aikaansaama harhakuva, mutta tarinassa on sisäinen logiikka ja merkityksen tuntu.

Osin tarinan seuraaminen on kuin lukisi keksityllä tai kokonaan vieraalla kielellä kirjoitettua teosta. Silloinhan kielen säännönmukaisuudet saavat aikaan sen kokemuksen, että juoni etenee ja symboleissa on merkitys. Talvisessa tarinassa kieli on tuttu, mutta tapahtumat sellaisia, että niiden perusteella on hankala ennakoida seuraavia. Paljon jää selittämättömäksi, mutta maailma tuntuu toimivan omalla tavallaan niin kuin pitää. Ihmiset toimivat kuten ihmiset varmaan toimisivat tarinan maailmassa, joka ei ole meidän mutta hämäävästi muistuttaa sitä paikoin.

”Oletko koskaan kuullut Sarganda Streetistä, Timanttitiestä tai Yhdeksäisten ja Kaksikymppisten Avenueista?”
”New Yorkissa?”
”Nimenomaan – ne ovat satojen ja tuhansien kilometrien pituisia valtakatuja, jotka kiertelevät ja mutkittelevat ja joista haarautuu lukemattomia toisiinsa liittyviä katuja, jokainen edellistä upeampi.”

(suom. Eva Siikarla)

On outo kaupunki, joka on nimetty New Yorkiksi. Se on kuin koko maailma, vaikka muistakin kaupungeista puhutaan. Siellä on kaksi kilpailevaa sanomalehteä, jotka kumpikin työllistävät kymmeniä tuhansia ihmisiä. On pormestarinvaalit, ja neuvosto antaa etukäteen jokaiselle pormestarille nimen sen mukaan, millainen hänen valtakaudestaan tulee. On silta taivaaseen ja tulipalo, joka kai käynnistää koko maailman uudelleen.

Ja minusta tuntuu, että tässä kaikessa on jotain järkeä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #191: Kerjäläistyttö. Tarinoita Rosesta ja Flosta

Alice Munron Kerjäläistyttö ilmestyi alkukielellä kahdella nimellä. Aivan alun perin teos oli Kanadassa Who do you think you are? ja Yhdysvalloissa The beggar maid. Väitän, että tämän tarinan ja näiden tarinoiden kannalta otsikon valinta on mitä tärkein asia.

Kerjäläistyttö on enemmän novellikokoelma kuin romaani. Se kertoo Rosen elämäntarinaa, mutta ei mitenkään selkeästi alusta loppuun, vaan novellimaisten lukujen kautta. Se ei itsessään ole tarina, vaan sisältää monta tarinaa.

Rose on usein hukassa itsensä ja muiden ihmisten kanssa. Hänellä on vaikeuksia löytää paikkansa kasvattiäitinsä kanssa, koulussaan, sisarustensa keskellä ja ylipäätään ihmissuhteissaan. Yhden novellin nimi on ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” ja se on kysymys, joka on jollakin tavalla koko ajan läsnä. Se ei ehkä ole niin mitätöivä kuin novellin otsikossa, mutta identiteetti ja sen etsintä ovat kantavia teemoja.

Ja tässä päästään teoksen nimen merkitykseen.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” esittää kysymyksen. ”Kerjäläistyttö” antaa vastauksen.

Jos teksti on tismalleen sama, mutta kannessa teoksen nimi on Kerjäläistyttö, onko tarina tismalleen sama kuin jos teoksen nimi olisikin Kuka sinä oikein luulet olevasi?

Tunnen kiusausta väittää, että tarina on toinen. Ensimmäisessä tapauksessa lukee kerjäläistytön tarinaa. Toisessa tapauksessa lukee tarinaa ihmisestä, joka etsii itseään ja joutuu usein mitätöidyksi. Tarina on vähän eri, vaikka ihminen ja tapahtumat olisivat samat.

Onko Rosen tarinassa kysymykseen ”kuka sinä olet” oikea vastaus ”kerjäläistyttö”? Oli tai ei, jälkimmäisellä otsikolla vastaus on tyrkyllä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Charles Stross: The nightmare stacks

Muistan yläkoulun alkupuolella miettineeni, onko James Bondin hahmo – siis romaaneissa – uskottava. Jos oletetaan, että kaikki tarinat kertovat samasta ihmisestä ja asettuvat jatkumoksi, voisiko Bond olla sellainen kuin hän uusissa kirjoissa oli? Eikö jatkuva vaarassa eläminen ja toisten ihmisten tappaminen vaatisi veronsa?

En tietenkään lapsena osannut ajatella kovin genretietoisesti. Seitsemännellä luokalla Bond-kirjojen lukeminen kuitenkin loppui silloiseen tuoreimpaan eli Raymond Bensonin ensimmäiseen käännökseen Hongkongin viimeiset päivät. Kyse ei ollut siitä, että olisin pettynyt tekstiin tutkielmana James Bondin minuuden kehityksestä. Tarina vain tuntui rasittavan kaavamaiselta.

Charles Strossin Laundry-sarja on periaatteessa saman lajityypin kirjallisuutta kuin James Bond – tai ainakin niillä on yhteinen kantamuoto. Kosminen kauhu, joka Laundryn Bondista erottaa, merkitsee kuitenkin jotain myös tarinoiden henkilöiden kehitykselle. Kosmisen kauhun kenties merkittävimmän muotoilijan eli H.P. Lovecraftin tarinoissa sattumaa useammin päähenkilö ajautui hulluuteen käsittättömien tapahtumien äärellä. Jos se on osa lajtyyppiä, niin kuinka riittävällä tavalla kunnioittaa sitä vailla ilmeistä aiottua loppua olevassa sarjassa? Lovecraftin tarinathan olivat käytännössä kukin oma tasku-universuminsa ilman todellisia kytköksiä toisiinsa.

Stross ratkaisee asian vaihtamalla Nightmare stacksissa päähenkilön konkarista noviisiksi. Aikaisempien kirjojen Bob Howard ja Mo O’Brien ovat jo maagisesti kyvykkäitä kokemustensa traumatisoimia konkareita, joista toinen ei ole enää ainakaan kokonaan ole ihminen. Nyt valokeilassa ovat Laundryn maailman vampyyrivastine Alex ja Leedsissä hyökkäyssodan aloittaneen haltiakansakunnan kruununperijätär, joka on ottanut nimekseen Cassie. Näin tarina saadaan irti epäinhimillisemmäksi käyvistä – tietyllä tavalla James Bondia muistuttavista – konkaripäähenkilöistä mutta ilman että sarjan aloittaneen Atrocity archivesin asetelma toistuisi sellaisenaan. Ollakseen muuttumatta huvittavaksi kosmisen kauhun kyllästämä jatkuva tarina tarvitsee muutoksen illuusiota ja ehkä aitoakin muutosta.

Tämän tarinan keskiössä olleesta haltia-armeijan hyökkäyksestä enemmän sitten seuravan osan kohdalla…

Kategoriat: jännityskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Kuudeskolmatta runo: Lemminkäinen panee tarinaan vauhtia ja toimittaja muistaa jatkumon

Runo 20 alusti Lemminkäiseen kostoretkeä Pohjolaan. Sen jälkeen oli aika kauan tarinointia, joka vaikuttaa minusta ainakin toistaiseksi tyhjäkäynniltä ja kansanperinteen säilömiseltä. Nyt, runossa 26, juoni taas etenee.

Runo kunnioittaa jatkumoa aika hyvin: Paitsi että Pohjolan emäntä tieten tahtoen jätti Lemminkäisen kutsumatta Lemminkäisen luonne myös tunnetaan Kalevalan tässä vaiheessa hyvin. Lisäksi Lemminkäisellä on tyhjien morsiolupausten vuoksi syytä olla vihainen joka tapauksessa. Kaiken huipuksi Lemminkäisen äiti muistuttaa poikaansa, että tämä kuoli jo Pohjolassa kerran. Nyt on siis toimittaja ollut terävänä! Tämä on kaikki hatunnoston arvoista.

Jatkumoa vähän särkee se, että ennen ei ole kuultu Lemminkäisen äidin ennakoimista ja sitten Lemminkäisen kohtaamista vaaroista, kuten tulisesta kotkasta tai käärmeaidasta, jotka täytyy kohdata päästäkseen Pohjolaan. Tämä on kuitenkin melko pieni ongelma – ehkä Lemminkäinen lähestyy määränpäätään eri suunnasta päästäkseen yllättämään.

Lemminkäinen lähtee, vähän toki naisia halventaen (”se on surma naisen surma, / ei ole kuolema urohon”), ja sen jälkeen kerronta ja kuvasto on ihan komeaa. Kohdataan tulista kotkaa, pohjatonta kuoppaa, se käärmeaitakin. Loitsitaan, ylitetään esteet. Tämä runo onnistuu siinä, missä edellinen epäonnistui täysin todetessaan odotusten nostatusten jälkeen, että ”Väinämöinen meni Tuonelaan ja haki mitä pitikin”.

Tästä voisi saada näyttävän elokuvan tai komeita tauluja.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #190: Suosta nousee uusi maa

Yashar Kemalin teoksissa tarinoiden voima on ollut vahvasti läsnä. Hoikka Memed muuttui lihaa ja verta olevasta ihmisestä hahmoksi, joka oli vaikutusvaltainen hänestä kerrottujen tarinoiden vuoksi. Tuhannen härän vuoressa sepän elämä ei voinut enää jatkua maailmassa, jossa legenda hänen esi-isänsä takomasta miekasta ei ollut enää minkään arvoinen. Tašbašista tulee pyhimys, koska kyläläiset uskovat hänen ihmetekoihinsa ja kertovat niistä tarinaa. Yksilöiden elämäntarinat ovat kietoutuneet erottamattomalla tavalla sukujen välisen kostonkierteen tarinaan.

Kemalin Suosta nousee uusi maa jatkaa tarinaa, joka alkoi loputonta kostamista kuvaavassa Tasangon valtiaissa. Nyt huomio on kuitenkin muussa kuin tässä kierteessä. Kostaminen näyttää itse asiassa päättyvän, ja se liittyy siihen, että vanhojen sukujen ylimykset eivät olekaan enää valtiaita. Todelliset valtiaat hallitsevat myös tehtaita, eivät vain tasankoja.

Mutta tarinoiden voima on ilmeinen. Kun kaksi ylimystä ovat tekemässä sovintoa, toinen vaatii sitä tehtäväksi vanhalla oguusiheimojen rituaalilla. Toiselle se on suuri nöyryytys.

Mutta rituaali on ilmeisesti keksitty – vaikka lopulta vaatija uskoo siihen itsekin. Samoin kyläläisten tarinat tekojensa oikeuttamiseksi vaihtelevat. Aluksi oguusirituaalia pidetään ehkä hölynpölynä, mutta kun mielipide kääntyy, alkavatkin kaikki olla peräisin jaloista oguusiheimoista. Kyse ei ole ainakaan ensisijaisesti kyynisestä opportunismista. Kyse on siitä, että tarinat muinaisuudesta tekevät ymmärrettävämmäksi sitä, mitä on nyt silmien edessä tapahtumassa ja mitä itse tuntee oikeaksi.

Kyse on tarinoista ja tarinoiden valinnasta. Teoksessa on lukuisia vastaavanlaisia jaksoja, joissa ihmiset hakevat itselleen sopivaa tarinaa – olipa kyse murhaajasta, varkaasta tai petturista. Tarinan ovat itsensä ymmärtämisen välineitä, ja antavat merkityksen niin tuhansille vuosille kuin viimeksi kuluneille päiville.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #189: Kokoro

Sōseki Natsumen Kokoro on kirjoitettu 1900-luvun Japanissa. Kulttuurisen etäisyyden vuoksi on taas vaikea lukea samaa tarinaa kuin romaanin aikalaiset, mutta ei se mitään – tarina on joka tapauksessa kullekin lukijalle ainakin jossain määrin oma. Minä luin Kokoron tarinana salatuista elämäntarinoista.

Kertojahenkilö alkaa ihannoida vanhempaa miestä, joka käännöksessä saa nimen Maisteri. Tässä huomaan ehkä kulttuurista etäisyyttä myös 1980-luvun Suomeen, sillä tällä tutkintolla tai arvonimellä ei nykyään ole erityistä oppineisuuden auraa ympärillään. Mainittakoon kuitenkin, että kääntäjä Kai Nieminen selittää ratkaisuaan ymmärrettävällä tavalla alkusanoissa.

Lukija tietää eniten kertojahenkilön elämästä – kai. Kertoja puolestaan haluaisi tietää Maisterin elämästä, mutta tämä pitää etäisyyttä ystävällisyydestään huolimatta. Kun Maisteri sitten avaa elämäänsä kertojalle, hän tekee sen pitkässä kirjeessä itsemurhansa jälkeen.

Käy ilmi, että salattavaa on ollut paljon. Draama tuntuu kuitenkin vähäeleisemmältä kuin saippuasarjoissa.

Maisterin vanhemmat kuolivat tämän ollessa nuori ja hänen setänsä alkoi hoitaa tulevan perijän omaisuutta. Salaisuus: se hupeni epäonnistuneisiin liiketoimiin. Opiskeluaikoinaan Maisteri ystävystyi K:na mainitun henkilön kanssa. Salaisuus: K opiskeli muita asioita kuin hänen vanhempansa luulivat. Maisteri kosii vuokraemännän tytärtä. Salaisuus: K saa tietää tämän liian myöhään ja itsekin tyttären ihastuneena riistää henkensä. Tästä saa alkunsa salaisuus, jota Maisteri ei koskaan kerro vaimolleen ja jonka hän vannottaa kertojankin pitämään itsellään – ja jonka vuoksi hän itsekin päättää päivänsä kuin sovituksen eleenä.

Tokkopa Kokoron tarinalla on sellaista opetusta kuin ”salaisuudet jäävät vainoamaan loppuiäksi”. Huomaan teoksen olevan itselleni tarina siitä, kuinka kaikilla on salaisuuksia tai vähintäänkin sellaisia asioita, joita ulkopuolinen ei voi tietää, eikä aina olisi halunnutkaan tietää, jos jälkikäteen voisi valita toisin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti