Neljäskymmenes runo: Se kantele!

Neljäskymmenen runo on pitkälti siirtymää: ollaan siis menossa Pohjolaan tappelemaan, mutta matkan kuvaukseen saa kansanperinteen säilömisen nimissä mahduttaa ”kosken sanat”. Kyseessä on jonkinlainen suojaloitsu.

Suuremman jännitteen kuitenkin tarjoaa valtava hauki, jonka päälle sotajoukon vene jumittuu. No, sehän tarkoittaa toisaalta sitä, että koskitauka onnistui. Matkan sujumisen kannalta on harmi, ettei kenellekään muistunut mieleen jättimäisen kalan väistämiseen vaadittavia sanoja.

Kalan tappaminessa on vähän slapstick-huumoria. Lemminkäinen kai huitaisee miekallaan ohi ja putoaa veteen. Ilmarinen nostaa uimarin tukasta takaisin ja piikittelee:

”Kaikki on mieheksi kyhätty,
pantu parran kantajaksi
lisäksi satalu’ulle,
tuhannelle täytteheksi!”

Auts.

Kun Ilmarinen rikkoo oman miekkansa haukeen, täytyy Väinämöisen taas aktivoitua ja paloitella kala. Taas välähdyksiä siitä, että ehkä Väinämöinen on kuin onkin maineensa veroinen tekijämies! Kalasoppaa saadaan, kun veneessä mukana olevat neidit sen laittavat.

Mutta tätä runoa ei tunneta niinkään kohelluksesta elävän hauen kanssa kuin sen leukaluusta tehdystä kanteleesta. Ilmarisesta ei ole kanteleen askartelijaksi, vaan Väinämöinen tekee sen itse. Soittamaan hän ei kuitenkaan heti ryhdy, vaan antaa ensin muiden kokeilla. Niinpä sitten ”soitti nuoret, soitti vanhat, / soitti keskinkertaisetki”.

Ilmoille saatu musiikki ei kuitenkaan ole kovin kummoista. Lemminkäinen, ehkä yhä pahalla päällä Ilmarisen kuittailuista, toteaa seuraavasti:

”Oi te pojat puol’älyiset,
teki tyttäret typerät
sekä muu katala kansa!
Ei ole teissä soittajata,
oike’in osoajata!”

Psykologisten defenssimekanismien joukossa tämä saattaisi muistuttaa kohteensiirtoa.

Onko vika kuitenkaan soittajissa? Pohjolan väki koettaa soitinta myös (voisi kysyä että miten muka, kun edelleen Kalevan väki on vasta matkalla, mutta menköön tämän kerran), eikä jälki ole sen kummoisempaa. Olisiko kuitenkin niin, että soittimessa on vikaa? Läheltä pitää, ettei koko peli lennä jorpakkoon uniltaan vingutuksen kauhuihin heränneen miehen uhkaillessa (”…vetehen visko’otte, / aaltoihin upottaotte”) ennen kuin soitin viedään takaisin Väinämöiselle.

Ja seuraava runo onkin sitten Väinämöisen tilutusta!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #224: Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari on ainakin osittain kertomus siitä, kuinka ihminen alkaa kertoa itselleen ja muille tarinaa itsestään niin, että hän lopulta todella elää tarinaansa.

Alkuteoksen – kyllä, se on englanniksi – nimi An artist of the floating world ei välitä ainakaan samaa kaksoismerkitystä kuin käännös. Suomeksi päähenkilön rooli menneen maailman maalarina voi ymmärtää kahdella tavalla: Masuji Ono on maalari, joka teki teoksensa jo väistyneessä kulttuuriympäristössä, ja hän rakentaa osin kuvitteellista aineksista ja omista tulkinnoistaan menneisyyttään selittämään nykypäivää.

Ono katsoo, että toisen maailmansodan jälkeen hänen imperialistista Japania tukeva tuotantonsa kuuluu toiseen aikaan ja että hän on ymmärrettävästi syrjässä nykypäivän taidemaailmasta.

Onon tyttären on ollut vaikea päästä naimisiin. Ono on huolissaan – tai olettaa – että se johtuu osin Onon menneisyydestä ja siinä tehdyistä virheistä. Hän alkaa tavata tärkeitä hahmoja menneisyydestään varmistaakseen, että nämä eivät puhuisi tekeillä olevaa avioliittoa vastaan. Syystä tai syyttä hän arvelee, että mahdollisen puolison perhe kaivaa esiin Onon elämäntarinan epäonnistumisia ja arveluttavia käänteitä.

Muistin muuttuvaisen luonteen ja japanilaisen kohteliaisuuskulttuurin – ja ehkä toisen maailmansodan läheisyyden vuoksi – on kuitenkin todella vaikea sanoa, mitä on todella tapahtunut milloinkin. Kerronassa toistuvat monta kertaa tällaiset jaksot:

On tietenkin mahdollista, että Mori-san ei käyttänyt juuri noita sanoja. un nyt asiaa oikein ajattelen, ilmaisut kuulostavat pikemminkin niiltä puheilta, joita minä itse pidin oppilailleni pienen ryypiskelyn jälkeen Migi-Hidarissa. […] Mutta toisaalta, kuten jo sanoin, monet niistä sanonnoista ja ilmaisuista, jotka sittemmin olivat minulle luonteenomaisimpia, minä itse asiassa perin Mori-sanilta, joten on aivan mahdollista, että nämä olivat juuri ne sanat joita opettajani käytti sinä iltana, ja ne painuivat mieleeni sen johdosta että ne tekivät minuun silloin niin voimakkaan vaikutuksen.

(suom. Helene Bützow)

Mutta riippumatta siitä, mitä on todella tapahtunut ja minkä vuoksi Ono on syrjässä taidemaailmasta, hänen on elettävä sisäistä tarinaansa, koska olipa muisti epätarkka tai ei muutakaan hänellä ei ole. Sijoittamalla itsensä menneen maailman maalariksi hän kykenee suunnistamaan nykypäivässä ja ymmärtämään oman asemansa siinä. Lukijakaan ei saa tietää, mistä hänen on syytä olla pahoillaan ja mitä kaikkea on tai ole ole tapahtunut, sillä muut henkilöt ovat enimmäkseen kovin hienovaraisia. Mutta jollakin tavalla Masuji Onin sisäinen tarina on ensisijainen siihen nähden, mitä kaikkea hänen ulkopuolellaan tapahtuu tai tapahtui.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #223: Täydellinen rauha

”Täydellinen rauha” tuntuu mahdottomalta otsikolta tarinalle. Eikö tarina vaadi jonkin konfliktin, jonkin jännitteen, ollakseen edes jotakin kiinnostavaa? Voiko tarinaa olla täydellisessä rauhassa tai täydellisestä rauhasta? Amos Ozin romaanin Täydellinen rauha nimi tuntuukin kannessa pettävältä. Tarina voi alkaa täydellisestä rauhasta, joka pirstoutuu, tai päättyä täydelliseen rauhaan käänteiden jälkeen, mutta tarinassa ei voi olla enimmäkseen täydellistä rauhaa. Lähdenkin lukemaan tarinaa etenkin sen kysymyksen kanssa, minkä ei-ilmeisen merkityksen ”täydellinen rauha” siinä sisältää.

Tietenkään tarinassa ei ole täydellistä rauhaa. On korkeintaan sen etsiminen, mutta en tiedä onko sen löytäminen edes tarinoiden henkilöiden ymmärtämien mahdollisuuksien rajoissa. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että rauhan etsiminen on lähinnä ympäröiviltä ongelmilta pakenemista.

Päähenkilö Jonatan tuntuu olevan sodassa niin menneisyytensä kuin nykyisyytensäkin kanssa, ja se tietenkin saa tulevaisuuden tuntumaan mahdottomalta. On päästävä pois.

Jonatanin tilanne ei kuitenkaan johdu vain hänen päänsä sotkuista ja tekemistä tai tekemättä jättämisistään. Hän elää ympäristössä, jossa täydellinen rauha – tai ehkä minkäänlainen – on mahdottomuus. On israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti, eikä se jää päiden sisään vaan tuottaa taisteluita ja uhreja. On kibbutsin nuoremman ja vanhemman sukupolven konflikti, on kibbutsin hallinnon ja Israelin poliitikkojen konflikti, on Jonatanin isän ja ministerin henkilökohtainen konflikti, on lukuisia muita henkilöiden välisiä todellisia tai oletettuja konflikteja.

Täydellisen rauhan löytäisi tässä miljöössä vain olemattomuudesta. Ehkä Jonatanin turhan tuntuinen pako kertoo myös siitä. En tiedä, kuinka Oz tarinan nimen mielsi tai millä tavoilla hepreankielisen alkuteoksen otsikon מנוחה נכונה voisi kääntää. Tarinan luettuani minulle jää vaikutelmaksi ”täydellinen rauha” jokseenkin toivottomassa tai pilkallisessa mielessä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdeksäsneljättä runo: Johdanto varsinaisiin sankaritekoihin?

Tästä runosta alkaa Kalevalan kolmas Väinämöis-jakso eli Sammon ryöstö. Runo on alkusoittoa ja joukkojen kokoamista – siinä itsessään ei tapahdu paljonkaan, mutta jotenkin tulevaa ennakoiva sävy on kuitenkin erilainen kuin aikaisemmissa runoissa.

Väinämöisen varsinaiset sankariteot ovat toistaiseksi olleet harvassa, mutta Louhia lukuun ottamatta nuorten neitojen äitien henki kuitenkin salpautuu tämän julkkiksen äärellä ja he ovat tyrkyttämässä tyttäriään vaarille. Väinämöinen on lähinnä ottanut kunnian muiden töiden järjestelyistä.

Mutta kun hän nyt kokoaa sotajoukkoja eettisesti vähän kyseenalaiselle ryöstöretkelle, niin ilmassa on kohtalokkuuden tuntua: miekan terällä mahtuu hevonenkin hirnumaan, ja veneen saatuaan Väinämöinen laulaa siihen miehistön.

Mutta mitä tämä ”laulaminen” on? Onko se väen kutsumista koolle vai suorastaaan uusien olentojen luomista? Niin tai näin, tarinan mittakaava alkaa tuntia isolta.

Vähän tosin sotaväen ja Väinämöisen voimien pätevyyttä heikentää se, että paikalle lauletut ihmiset eivät saa soudettua venettä liikkeelle, vaan Ilmarisen täytyy sekin tehdä. No, se korostaa hänen omia voimiaan.

Onkohan Lemminkäisen mukaantulo runon loppuvaiheilla toimittajan lisäys? Tällä tavalla saadaan varmaan suosikkihahmojen kolmikko kätevästi samaan tarinaan – vähän niin kuin Kostajat-elokuvissa.

Jospa viimeinkin näemme, mistä Väinämöisen maine kumpuaa!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Charles Stross: The delirium brief

Jatkan edellisen Stross-pohdinnan virittämillä James Bond -linjoilla. Ymmärtääkseni Ian Flemingin ja John Gardnerin Bond-jatkumossa käytettiin enemmän tai vähemmän kelluvaa aikajanaa. 1960-luvun tarinat olivat siis edelleen tapahtuneet vaikka elettiin esimerkiksi 1980-lukua, mutta yksityiskohtia tarpeen mukaan hämärrettiin, sillä James Bond ei itse vanhentunut samaa tahtia kuin aika kuki lukijoiden maailmassa.

Bondin ympärillä maailma kuitenkin muuttui vaikka Bond ei itse juuri muuttunut. On kuitenkin huomioitava se, miksi tarinoiden maailma muuttui: tarinoiden sisäiset syyt eivät vaikuttaneet siihen juurikaan. Jatkumoa ei oikeasti juuri ollut, vaikka jokaisen romaanin tarina oli osa pidempää kokonaisuutta.

Koska tämä merkintä käsittelee taas romaania, jossa jännityskirjallisuus yhdistyy kosmiseen kauhuun, on aika ottaa esille H.P. Lovecraft. Totesin jo viimeksi, että hänenkään tarinoissaan ei ole varsinaista jatkumoa. Ne toki viittaavat toisiinsa, mutta ne eivät voi oikein omalla sisäisellä logiikallakaan tarkasteltuna muodostaa yhtenäistä ja uskottavaa kokonaisuutta. Ristiriidat on helppo selittää pois mieleltään järkkyneiden kertojien puutteellisten tietojen avulla, mutta kokonaisuutena maailma puolillaan kultteja, synkkiä salaisuuksia ja vain vaivoin torjuttuja suurten muinaisten heräämisiä ei oikein kanna.

Lovecraftin Cthulhu-mytologian kertomuksia on vaikea lukea monta peräkkäin. Ne ovat usein sama tarina erilaisilla konsonanttiyhdistelmähirviöillä. Siksi voisin kuvitella – pakko kuvitella kun en ole lukenut – että August Derlethin yritys systematisoida mytologia ja kirjoittaa se selkeästi jatkumoon olisi erityisen mielenkiinnoton projekti. Ehkä sitä täytyy kuitenkin joskus avoimin mielin tarkastella.

Charles Stross kirjoittaa Laundry-sarjassaan jännityskirjallisuuden lajityypissä kosmista kauhua. Hän pyrkii tarjoamaan hyvin systemaattisen, sisäisesti johdonmukaisen maailman ja etenevän jatkumon. Yllä olevien seikkojen valossa yrityksen ei pitäisi mitenkään toimia. Se kuitenkin toimii ja tarina etenee ilman että maailma hajoaa liitoksistaan vaikka yleisten kosmisten kauhujen lisäksi sarjaan on tuotu vastineet syvinkäisille, vampyyreille ja haltioille. Tarinan sisäinen johdonmukaisuus kestää sen, koska eri olennot on selitetty osin yhteisillä tekijöillä, jotka kuuluvat olennaisesti fiktiivisen maailman rakenteisiin. Näinhän ei käy esimerkiksi Justina Robsonin Kvanttipainovoima-sarjassa, mikä tekee siitä tosi mielenkiinnotonta luettavaa.

Laundry-tarinoiden kantavuuden kannalta kuitenkin vähintään yhtä tärkeää on se, mitä James Bond-romaaneissa ei tapahtunut. Kyse on siis maailman muuttumisesta tarinoiden sisäisistä syistä. Siinä missä Bond kykenee estämään jokaisen katastrofin niin, että seuraavan tarinan alkaessa hänen maailmansa on likimain sama kuin aikalaisen lukijan maailma, Strossin tarinoissa näin ei enää käykään.

Laundry-sarjan neljä ensimmäistä romaania kuvasivat enimmäkseen salaista sotaa kosmisia kauhuja tai niiden palvojia vastaan eivätkä tässä mielessä välttämättä poikenneet paljon Derlethin ja Bond-tarinoiden tieltä. Sittemmin muutoksesta – ja luultavasti aidosta muutoksesta eikä vain sen illuusiosta – on tullut olennainen osa sarjaa. Vampyyrit eivät välittömästi muuttaneet paljon, mutta julkinen supersankaritoiminta ja sittemmin haltioiden invaasio eivät mitenkään uskottavasti voineet enää jäädä salaisen viraston salaisiksi taisteluiksi. Niinpä Delirium brief -romaanin maailma ei ole enää sama kuin Atrocity archives -romaanin alussa.

Lisäksi Delirium brief keikauttaa miljöötä niin, että koko agenttijärjestön rooli muuttuu – järjestöhän julkistetaan ja lakkautetaan. Tässä on kyse ehkä enemmän muutoksen illuusiosta, koska agentit ovat ennenkin joutuneet kamppailemaan niin ulkoisia kuin sisäisiäkin uhkia vastaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Stross onnistuisi toistaiseksi välttämään Bond-tarinoiden ja kosmisen kauhun maneerit, jotka ovat tehneet lajityyppien kertomukset itselleni vähemmän kiinnostaviksi. Tähän on tarvittu hahmojen muuttumista sekä vaihtumista ja maailman muuttumista tarinoiden sisäisistä syistä eikä vain kelluvan aikajanan takia.

Kategoriat: jännityskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jemisin: Murtunut maailma

Tieteiskirjallisuutta lukiessa – varsinkin silloin, kun tarina sijoittuu aikaisemmin tuntemattomaan miljööseen – täytyy olla tarkka. Huolimattomuus alussa saattaa jättää mieleen värjymään tarpeetonta hämmennystä sen hämmennyksen lisäksi, jonka sinne on tarkoituskin jäädä.

N. K. Jemisinin Viides vuodenaika vaatii tarkkaavaisuutta, koska vaikka maailma voisi olla meidän maailmamme tulevaisuudessa, se on kuitenkin lopulta oma maailmansa omine lainalaisuuksineen, joita täytyy päätellä tarinan edetessä.

Teos etenee kolmen tarinan vuorotteluna, mutta lukija joutuu miettimään, kuinka ne liittyvät toisiinsa – onko tarinoiden henkilöistä osa samoja, mutta toiset menneessä ja toiset tarinan maailman nykyhetkessä? Samoin joutuu miettimään, onko jokin tapahtuma tai yksityiskohta sellainen, joka pitäisi muistaa seuraavaan tarinaan hypätessä.

Viides vuodenaika on samaan aikaan työlästä ja palkitsevaa luettavaa. Se on maailman rakentamista, mutta tarina tai tarinat etenevät lukijaa melkein säälimättä. En varsinaisesti haluaisi lukea tämän romaanin yhtenä tarinalinjana salapoliisitarinaa! Olisi todella vaikea tietää, mikä on maailmassa normaalia ja mikä on syylliseen osoittava vihje.

On mielenkiintoista nähdä, voiko seuraavaa osaa jo lukea niin, että maailma on rakennettu – eli vähän laiskemmin – vai jatkuuko rakennus yhä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #222: Tyrsky

Nyt on pakko myöntää, etten saanut kiinni Martin Walserin Tyrskyn tarinasta.

Vai oliko kirjailija taas minua ovelampi ja kirjoitti teoksensa niin, että se on itsessään tyrsky, josta ei oikeastaan voikaan saada selvää – se ei siis kertoisi tyrskystä vaan olisi tyrsky.

Tuntuu siinä kuitenkin olevan tarina, tai ainakin toisiaan seuraavia tapahtumia, joilla on myös syy-yhteyksiä. Mutta onko tärkeintä kuitenkin hämmennys ja suunnattomuus?

Alkuteoksen nimi on ”Brandung”, siis aallokko tai maininki. En kykene erottelemaan näiden vivahteita. Jääkö lukukokemuksestani sen vuoksi puuttumaan jotain?

Itselleni on Walserin aikaisemmista teoksista jäänyt mieleen vahvemmin tunnelma kuin tarina.Ehkä se on hänen tapansa kirjoittaa – tai minun tapani lukea häntä.

Tyrskyn päähenkilö Helmut lähtee Yhdysvaltoihin vierailevaksi opettajaksi. Asiat ovat outoja, jopa vaarallisiakin. Hänen pitämänsä tunnit vaikuttavat kaoottisilta, eikä muu elämä ole ehkä sen kummessaa järjestyksessä. Puhutaan kuntoilusta, puhutaan ahdistelusta ja raiskauksista, ihmisiä kuolee ja Helmutin terveys pettää. Lopulta palataan takaisin, mutta opittiinko tyrskyistä mitään? Vaikea sanoa – kieltämättä vähän vaikea sanoa mitä ylipäätään tapahtui. Sellaisia tyrskyt varmaan ovat.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kahdeksasneljättä runo: Naisenpuute eteenpäin ajavana voimana

Kalevalan miehiä ei ole vielä saanut liikkeelle maa-alueiden tarve, nälkä tai rikkaudet. Energisoiva voima on tähän saakka ollut nainen. Väinämöinen temppuilee vaikutuksen tehdäkseen, ja Ilmarinen ja Lemminkäinen joutuvat tekevät yhtä sun toista luvatun morsiamen eteen. Edellisessä runossa naisenpuute oli motiivi, ja nyt Ilmarinen lähtee taas Pohjolaan vaimon saadakseen.

Eivätkö oman kylän naiset kelpaa vai onko niin, että he tietävät jo näistä ukoista tarpeeksi välttääkseen karun kohtalon? Louhihan on ollut aika kitsas antamaan tyttöjään Kalevan miehille. Homma ole nyt yhtään helpompi, kun Louhi kuulee vaimoksi annetun tyttärensä hiljattain kuolleen: ”annoin kuin sutosen suuhun, karjun kiljuvan kitahan”.

Louhi ei määrää mitään tehtäviä. Niinpä Ilmarinen varastaa tytön.

Pakomatkalla runonlauluja on käyttänyt hyvin ovelaa tyylikeinoa. Neiti havainnoi hirmuisen määrän metsäneläinten jälkiä lumessa ja kysyy jokaisesta, minkä jälkiä ne ovat. Sittenhän hän huokaisee jokaisen tiedonmurun jälkeen, että olisi mieluummin sen eläimen luona kuin nyt menossa vaimoksi Ilmariselle.

”Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi,
parempi oletteleisi
revon reyhkävän re’essä,
aina käyvän ahkiossa
kuin tämän kosijan reessä,
viirunaaman viltin alla.
Revon on karvat kaunihimmat,
revon suumalo somempi.”

Ja niin edelleen monta kertaa.

Mutta toisto vie lukijan samaan turtumuksen tilaan kuin Ilmarisen, kun tämä väsyy yön tullessa. Hän ei huomaa, kun joku vie hänen morsiamensa. Eikä huomaa lukijakaan – tämä ainakaan! Kun ensin on yli sata säettä surkuteltu ja uhiteltu, toistettu ja toistettu, niin tarkkaavaisuus herpaantuu sen verran, ettei naisen katoamista kuvaavaa kolmea säettä edes kunnolla huomaa.

Ovelaa.

Sitten Ilmarinen kertoo loitsineensa neidin lokiksi vihoissaan. Luulen, että hän vain uhoaa – ei kai tällaista etäloitsintaa ole ennen kohdattu.

Kun Ilmarinen palaa kotiseudulle, tapahtuu yllättävä käänne – naisenpuute ei olekaan enää ainoa eteenpäin ajava voima, vaan sen rinnalle tai jopa tilalle tulee kateus! Väinämöisen kysymys virittää huomaamaan, että Sammon ansiosta ei Pohjolassa ollut aineellista puutetta.

Siispä virittämään tappelua.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #220: Luutnantti Pasenow

Tämänkertaisen romaanin otsikko onkin hankala. Otsikosivun mukaan se on kokonaisuudessaan ehkä jotain sellaista kuin Luutnantti Pasenow eli Romantiikka · 1888 · ja sen on osa ”Unissakulkijat”-sarjaa.

Hermann Brochin Luutnantti Pasenow julkaistiin alun perin 1930, eli sen kuvaama vuoden 1888 tilanne ja siinä tuskaileva nuori Pasenow oli monin tavoin jo mennyttä maailmaa. Kyse ei ole muutamista vuosikymmenistä sinänsä, vaan siitä kuinka suuria mullistuksia nykyisen Saksan alueella ja ylipäätään Euroopassa tapahtui 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Nykypäivän lukija toki mielessään kirjoittaa noille mullistuksille helposti jaksoa tietäessään mitä tapahtui sarjan ensimmäisen osan kirjoittamisen jälkeen.

Mutta kylläpä Pasenow tuskaileekin muutoksen äärellä! Hän on nuori mies, mutta olisi paremmin kotonaan väistyvässä maailmanjärjestyksessä tai kenties hän haikailee sellaista, jota ei koskaan ollutkaan.

Niinpä siis mies, joka aamulla pukeutuu univormuunsa sulkien viimeisenkin napin, saa ylleen kuin toisen, tiiviimmän ihon, ja samalla hän ikään kuin palaa varsinaiseen lujaan ja vahvaan elämäänsä. Kovaan kuoreensa suljettuna, remmein ja hakasin kiinnitettynä hän alkaa jo unohtaa univormun alle jääneen aluspaitansa, ja elämän epävarmuus, jopa itse elämäkin siirtyy kauemmas.

(suom. Oili Suominen)

Mailma ei kuitenkaan kunnioita univormuja niin kuin ennen, vaan liikemiehetkin ovat ihailun arvoisia. Ristiriidat ovat myös luutnantin sisäisiä, kun hänellä ei ole mitään vaikeuksia tyydyttää lihallisia himojaan alaluokkaisen ja ulkomaalaisen Ruzenan kanssa, mutta hänelle vaimoksi aiotun Elisabethin makuuhuoneen ovelle hän olisi valmis asettumaan vartioon joka yö, jotta kukaan – aviomieskään – ei veisi neidon koskemattomuutta.

Romaanin viimeinen luku on kokonaisuudessaan seuraava:

Ja kumminkin he noin kahdeksantoista kuukaude kuluttua saivat ensimmäisen lapsensa. Niin kävi. Miten siinä niin kävi, sitä ei enää tarvitse kertoa. Tässä selostettujen luonteenpiirteiden perusteella voi lukija itsekin päätellä asian.

(suom. Oili Suominen)

Pakko myöntää, että odotan tarinan jatkumista ”Unissakulkijoiden” seuraavassa osassa. Sehän ei jatka luutnantti Pasenowin tarinaa, mutta ehkäpä tällainen mahdottomian välitilojen tematiikka jatkuu – ja mikäpä sen kiinnostavampaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #219: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison romaanin Minun kansani, minun rakkaani äärellä pääsee miellyttävällä tavalla pohtimaan, kenen tarinasta onkaan kysymys. Pohjalla on itse asiassa tositarina, mutta sille ei välttämättä tarvitse antaa pohdinnoissa mitään osaa.

Keskushenkilönä on ainakin aluksi entinen orjanainen Sethe. Orjuus tietenkin leimaa hänen elämäänsä monella tavalla: yhtäältä kaltoinkohtelun fyysisinä merkkeinä, toisaalta henkisinä arpina siitä, että hän tappoi pienen tyttönsä pelätessään heidän joutuvan orjiksi taas ja uskoo nyt tytön hengen kummittelevan heidän talossaan. Minun kansani, minun rakkaani vaikuttaa näin tarinalta traumatisoituneesta naisesta mutta myös kokonaisesta kaltoinkohdellusta ja riistetystä kansakunnasta – mustista orjista, joille ei annettu edes mahdollisuutta elämään.

Sethen luokse saapuu Paul D, joka oli orjana samassa paikassa kuin nainen. Näin tarinasta tulee ainakin osaksi heidän yhteisensä. Osaksi jaettu menneisyys yhtyy osaksi jaettuun nykyisyyteen ja tarkoittaa jotakin kenties jaetun tulevaisuudenkin kannalta. Mutta jos romaani on myös orjuutetun kansan tarinaa, niin mitä voisi tarkoittaa se, että Paul D haluaisi lapsen mutta Sethe epäröi kovin?

Jos tarinan haluaa lukea niin, siinä on jatkuva yliluonnollinen elementti. Alkuteokselle otsikon antanut hahmo, joka kutsuu itseään Rakastetuksi, saapuu kuin tyhjästä Sethen ja Paul D:n luokse viimeksi mainitun karkottaessa Sethen tappaman lapsen haamun. Sethe alkaa uskoa, että Rakastettu todella on hänen tyttärensä, ja toimii kuin yrittäisi hyvittää kaiken. Lopulta hän kuitenkin hukkaa itsensä ja elämänsä. Tuntuu siltä, että Sethe ei voinut kuin päätyä umpikujaan – ja jälleen voi kysyä, mitä tämä tarkoittaa jos tarina on myös orjuutetun kansan tarina.

Kun tarinaa miettii jälkeenpäin, yksilöistä se oli Denverin eli Sethen yhä elossa olevan teini-ikäisen tyttären tarina. Denverin tarina kuitenkin kerrottiin kuin muiden kohtauksissa ja muiden tarinoiden väleissä. Denver on ikään kuin vähän syrjässä kaikesta, mutta romaanin lopussa hän on oikeastaan ainoa, joka säilytti tai löysi oman itsensä ja pystyi antamaan muille jotain sellaista, mitä he oikeasti tarvitsisivat. Kaiken kaltoinkohtelun, trauman ja murheen varjosta kykeni nousemaan joku aloittamaan omaa tarinaansa, joka ehkä varsinaisesti kerrottaisiin vasta myöhemmin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti