Helmet-lukuhaaste 2021, osa 1: vuoden aloitus

Lupasin vierailla blogissa kuukausittain, sillä päätin osallistua perinteikkääseen Helmet-lukuhaasteeseen ja raportoin täällä kuukauden mittaan lukemistani kirjoista haasteen kannalta. Koska vuosi ja haaste ovat vielä varsin alussa, tässä postauksessa on enemmän taustaa haasteesta ja itsestäni lukijana.

Helmet-lukuhaaste on Helmet-kirjastojen (Helsinki, Espoo, Vantaa) kuudetta kertaa järjestämä lukuhaaste, jossa annetaan 50 aihetta, joihin liittyviä kirjoja haasteeseen osallistuja voivat lukea/kuunnella. Haasteessa korostetaan että haasteen ja aiheiden tulkintatapa on vapaa: pääpaino on lukemisella. Haasteeseen liittyy myös aktiivinen Facebook-sivusto ja tarjolla on myös taulukkopohja, johon lukemiaan kirjoja voi listata.

En ole aiemmin osallistunut lukuhaasteeseen, koska ”pakkolukeminen” on minulle työlästä. Olen lapsesta saakka pitänyt lukemisesta, luen paljon ja lähes kaikkea, niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Aloitettuani kirjallisuuden opinnot huvikseen lukeminen väheni rajusti, sillä opintoihin kuului määrällisesti paljon lukemista, minkä lisäksi luettu piti sisäistää niin hyvin, että sitä pystyi analysoimaan. Vapaa-ajalla ei enää houkuttanut tarttua kirjaan, joten lukeminen jäi vähemmälle.

Viime vuosina olen taas saanut lukemisen innosta kiinni, vaikka välillä tulee luettua enemmän ja välillä lukeminen jää taka-alalle. Äänikirjoja olen kokeillut, mutten ole jäänyt niihin koukkuun: lähinnä olen kuunnellut niitä silloin, kun minulla on ollut nukahtamisvaikeuksia ja Irlannissa asuessani kuuntelin jonkin verran kirjoja töihin matkatessa. Minulla on myös Kindle, mutta sitä käytän enimmäkseen matkoilla: arkikäytössä suosin perinteisiä painettuja kirjoja. Luen sekä suomeksi että englanniksi sen mukaan, kummalla kielellä satun löytämään mieluisaa luettavaa.

Tammikuun 10. päivään mennessä tänä vuonna luettuja kirjoja on seurantataulukossani 6 kappaletta: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi; Mim Skinnerin Häkkilinnut, Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla; Colin Butcherin Molly ja minä; Tuija Lehtisen Tuhansien aamujen talo ja Salla Simukan Lukitut. Näistä kaksi ensimmäistä aloitin jo viime vuoden puolella, mutta loput on luettu kokonaan vuoden 2021 puolella.

Lukemistani kirjoista jokainen käy useisiin lukuhaasteen kohtiin enkä ole vielä päättänyt, minne minkäkin sijoitan. Olen ajatellut että uudelleenlukisin Piper Kermanin Orange is the new black -teoksen, jolloin voisin sijoittaa sen ja Häkkilinnut haasteen kohtaan Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta: molemmat teokset käsittelevät naisvankilaa, toinen vangin, toinen vankilan työntekijän näkökulmasta. Kreivin käsivarsilla on historiallinen rakkausromaani, jonka suurin puute oli henkilöhahmojen persoonattomuus. Tuija Lehtinen on yksi suosikkikirjailijoitani ja armeijamaailmaan sijoittuva Tuhansien aamujen talo on tuttua, taattua Lehtis-laatua. Simukan Lukitut oli nopealukuinen nuorille suunnattu dystopiaromaani, jonka perusidea pohjautuu Minority Report -elokuvaan, mutta joka onneksi löytää oman tulkintansa asiasta. Suosikkini tammikuun alun kirjoista oli ehkä Molly ja minä: Colin Butcher on yksityisetsivä, joka erikoistui kadonneisiin eläimiin ja koulutti Molly-spanielin etsimään kadonneita kissoja. Eläintenystävälle kirja on samaan aikaan jännittävä ja hauska mutta paikoin myös koskettava.

Vuoden lukutavoitteeni on 72 kirjaa eli 1,5 kirjaa viikossa eli vuosi on lähenyt hyvin käyntiin. Tarkoitukseni on lukea kirjoja, jotka kiinnostavat minua muutenkin ja toivoa, että haaste täyttyy ”itsestään”, mutta olen varautunut myös täsmälukemaan jotakin, jos jotkin haastekohdat osoittautuvat ongelmallisiksi. Yksi jo huomaamistani haasteen vaikutuksista on se, että lukuhaasteen Facebook-ryhmässä jaettujen lukuvinkkien ansiosta kirjavarausteni määrä on moninkertaistunut: tavallisesti olen varausjonossa 4-5 kirjaan kerrallaan, mutta tällä hetkellä varauksissani on 20 teosta. Toivon että lukuhaaste tutustuttaisi minuut uusiin kiinnostaviin kirjailijoihin, että luettavaa riittäisi jatkossakin.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #171: Rakkauden tuolla puolen

Tavallaan sekä mennyt että tulevaisuus ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Tietenkään ne eivät ole mukana kokonaan, mutta pala mennyttä ja tulevaa on aina vallitsevassa kokemuksessamme.

Ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa olemme matkalla jonnekin. Matkan hetkille antaa merkitystä tavoite, määränpää, joka on sekä maantieteellisesti että aikajanalla edessä. Matkatessamme muistamme myös edeltävän hetken, sen josta tulimme tähän nykyiseen.

Jos kirjoittaisi tajunnanvirtatekniikalla tutkaillen yhden hetken aikana vallitsevia mielensisältöjä ja niiden merkitysten verkkoja, ei ehkä tarvitsisi tarinaa ollenkaan. Yhden ihmisen kokemus menneisyyksineen ja aiottuneine tulevaisuuksineen voisi olla kokonaisen romaanin sisältö.

Tuo kaikki tuli mieleen lukiessa Martin Walserin lyhyttä romaania Rakkauden tuolla puolen. Siinä on tarina sikäli, että tapahtumat etenevät. Mutta tärkein tapahtuu kuitenkin päähenkilön vähän hämmentyneen mielen luotauksissa. Siellä kaikki tapahtuu ikään kuin yhtä aikaa: matkat, uhat, ilot. Ajallinen järjestys – varsinainen tarina – hämärtyy, kun se mikä saattaa tapahtua tulevaisuudessa pelottaa juuri nyt ja on läsnä edeltävine tapahtumaketjuineen. Koko tarina on yhdessä hetkessä.

Edustaako Walserin romaani siis tajunnanvirtansa vaikeaselkoisuudessa kaikkein totuudenmukaisinta kerrontaa?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen vuosi 2020

Huh huh. Aikamoinen vuosi.

Jälkeenpäin ajatellessa tuntuu tosi hyvältä, että sai väitellä tohtoriksi alkuvuodesta 2020. Pian oman väitökseni jälkeen väitöstilaisuudet saleissa yleisön edessä loppuivat. Tietenkin tohtoriksi olisi päässyt etänä – ja moni on päässytkin. Se on sama saavutus. Mutta jotain olisi varmaan jäänyt puuttumaan, jos oman väitöksen jälkeen olisi vain poistunut linjoilta, heittänyt frakin yläosan tuolille ja keittänyt itselleen teetä.

Korona-aika vaikutti blogiin. Kirjastoista oli hankalampi saada kirjoja luettavakseen. Itsehän en Keltaista kirjastoa erityisesti kerää, vaan olen julkisen palvelun varassa. Julkaisutahtiin se ei juuri vaikuttanut: olen pyrkinyt julkaisemaan peräkkäisen kaksi Keltaisen kirjaston merkintää ja sitten yhden merkinnän muusta aiheesta. Kaikenlaiset kiireet johtivat siihen, että suunniteltu Kalevala-painotus ei toteutunut keväällä, vaan jouduin purkamaan varastosta siellä lepääviä tekstejä. Kunnolla Kalevalasta kirjoittaminen pääsi jatkumaan vasta kesän ja Rauta-ajan myötä.

Rauta-aika oli kaksinkertainen muutos suunnitelmiin: aikaisemmin olen julkaissut heinäkuussa joka toinen viikko, mutta Rauta-ajan neljä jaksoa sopivat hyvin viikoittaisiksi julkaisuiksi. Sitten huomasin, että heinäkuussa onkin viisi perjantaita. No, onneksi Rauta-aika on julkaistu myös romaanimaisessa muodossa. Syyskaudella rytmi alkoi asettua kahteen keltaiseen kirjaan, joita seurasi Kalevala-merkintä. Sittemmin olen yrittänyt tahdittaa tekstejä niin, että toisistaan eroavia runojaksoja erottaisi jokin muusta aiheesta kertova merkintä.

Vähältä piti, että vuonna 2020 olisi jäänyt pelaamatta Cyberpunk 2020. Onneksi ei. Kun peliin palasi lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen, huomasi jonkin muuttuneen – itsessä ehkä parempaan suuntaan, ympäröivässä maailmassa sen sijaan yllättävänkin synkkään. Toivottavasti voi olla arvioimassa tilannetta taas parinkymmenen vuoden jälkeen.

Mutta ensin on vuosi 2021. Sille ei ole suurempaa suunnitelmaa. Kaksi Keltaisen kirjaston kirjaa, yksi Kalevala-merkintä tai muu välipala, ja kesällä jotain erityistä tai sitten ei. Eiköhän tällä pärjätä.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Cyberpunk 2020: Roolipeli synkästä lähimenneisyydestä

Vähältä piti, mutta saimme pelattua klassista vuonna 1990 ilmestynyttä Cyberpunk 2020 -roolipeliä vuonna 2020.

Olisinko pelannut sitä ensimmäisen kerran 1990-luvun lopulla ja sitten viimeisen kerran ennen äskeistä vuonna 2005? Se tosin oli lyhyt siirtymäseikkailu Cyberpunk V3.0-peliin, josta voi sanoa aika vähän mitään hyvää.

Mutta viisitoista vuotta kului hetkessä ja nyt ollaan siinä synkän tulevaisuuden joskus kaukaiselta tuntuneessa vuosiluvussa.

Mitä 2005-2020 pelimaailman historiassa tapahtui? Ensimmäinen yhtiösota 2005. Euroopan yhteisön ja Neuvostoliiton yhteismatka lähtee Marsiin 2009. Detroitin ruokamellakoissa 52 kuollutta 2010. Euroopan avaruusjärjestön massiivinen Kristallipalatsi valmistuu kiertoradalle 2011. Biorutto tappaa Chicagossa 1700 ihmistä 2012. Ensimmäinen varsinainen tekoäly 2013. Konsensuaalisen hallusinaation kyberavaruus 2014. Euroopan avaruusjärjestön alus kohti Jupiteria 2018.

Ei tuo niin synkältä kuulosta varallisuuserojen, koronaviruksen, ahdasmielisyyden, itsevaltiaiden ja taikauskon runnellessa maailmaa tässä todellisessa vuodessa 2020.

Millaista olikaan palata pelaamaan synkkään tulevaisuuteen, jossa seikkailuja ennen täyttivät juonittelu, selkäänpuukotus ja ruumiit? Olisivatko tarinat erilaisia nyt, kun peliporukka on iältään lähempänä neljääkymmentä eikä enää hädin tuskin parikymppisiä?

Pelinjohtajana tarinaa laatiessani hylkäsin suuret salaliitot ja kasvottomat viholliset kaiken yllä kaukana pelaajien hahmoista. Konfliktin alkuun panneilla vastustajilla oli vain askel tai pari etäisyyttä pelaajahahmoihin – ja mikä tärkeintä, konflikti ei saanut alkuaan mestarillisesta mahtimiesten juonesta, johon hahmo kompuroivat. Kyse oli siitä, että omassa kunnianhimossaan ja sokeudessaan vastustajat sotkivat paitsi oman tilanteensa niin myös muiden elämät.

Niin pienen kautta en ehkä olisi malttanut toimia teininä kirjoittaessani seikkailun tarinaa. Tuli olla suurta. Piti olla massiivisia operaatioita, maailmaa järisyttäviä toimijoita. Liekö se sitten kasvamista, kyynistymistä vai ymmärtämättömyyttä, mutta jotenkin nykyään tuntuu, että ihmiset enimmäkseen vain törmäilevät ja kompuroivat tekemisissään millä vallan tasolla hyvänsä ilman nerokkaita suunnitelmia. Valitettavasti pahansuopuuteen on helpompi uskoa kuin nerouteen.

Huomasin myös suhtautuvani pelaajien hahmojen tekemisiin eri tavalla kuin parikymppisenä. Vähän naivisti taisin toivoa, että tekisivät vuoden 2020 maailmasta parempaa paikkaa – edes omalta pieneltä osaltaan. He voisivat tavoitella muutakin kuin kostoa, muutakin kuin rahaa muiden kustannuksella.

Hassua. No, pelin uusi laitos eli Cyberpunk Red on ilmestynyt. Saapa nähdä olemmeko pelaamassa sitä sen lähimenneisyydessä vuonna 2045 ja tuntuuko siinä kuvattu yhtiösotienjälkeinen maailma rauhoittavalta utopialta kun katselee ympärilleen.

Kategoriat: roolipelit | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #170: Oikutteleva bussi

John Steinbeckin ehkä lyhyessä romaanissa Oikutteleva bussi tehdään matkaa pisteestä A pisteeseen B. Matkalla on vastoinkäymisiä, kuten kova sade ja hutera silta. Itse matkalla ei kuitenkaan ole romaanin tärkeimpien tarinoiden kannalta mitään väliä.

Oikuttelevassa bussissa kuvataan joukko erilaisia matkustajia sekä bussikuski ja mekaanikko. Kerronnan näkökulma vaihtuu usein. Vähäisessäkin sivumäärässä matkaajien tarinat tulevat tutuiksi.

Mutta kenelläkään ei ole vain yhtä tarinaa. Lukija tietää hahmoista periaatteessa kaiken – mutta kukaan matkaajista ei ole hänen asemassaan. Matkaajat kertovat uusille tuttavuuksille tietenkin vain osia omista tarinoistaan. Tilanne ei kuitenkaan ole edes nin yksinkertainen. Usealla henkilöllä on mukanaan joku toinen, jonka tarinaa he jakavat – kuten Pritchardin pariskunta ja heidän tyttärensä. Mutta hekään eivät tunne kaikkea edes toistensa tarinoista. Samassa perheessäkin tarinat ovat vain osin jaettuja.

Osin tarinat ovat myös valheita – jotkut hätävalheita, toiset systemaattisia ja suunniteltuja.

Mutta oikeastaan salaisuuksia ei ole. On tarinoita – jokseenkin sirpalaisia, osin jaettuja. Harva on petollinen, mutta jokainen on ihminen. Ihminen koostuu tarinoista ja on toisiin yhteydessä tarinoin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #168: Pahanneuvon vuori

Lapsen mielikuvitus, jännitteinen geopoliittinen tilanne, pyhien kirjoitusten lupaukset ja kuolemansairaan miehen levottomat unet – niistä on Amos Ozin Pahanneuvon vuori tehty. Ne kaikki versovat tarinoita tai ovat tarinoista tehtyjä.

Ozin kolmen toisiinsa liittyvän novellin kokoelma ei ole mikään tarinan tasoilla ja todellisuuksilla leikittelevä teos. Sitä voi kuitenkin lukea häivyttäen mielestään kysymyksen siitä, ”mitä tapahtui todella”, ja seurata tapahtumia, kuvitelmia ja suunnitelmia, jotka voisivat olla totta.

Sairas kemisti Nussbaum kirjoittaa kirjeitä, jotka ovat aivan liian yksityiskohtaisia dialogeineen kaikkineen ollakseen todellisia. Niillä hän kertoo tarinaa vastaanottajalle – tai lukijalle. Nussbaumin kotona häärää nuori poika Uri, jonka mielessä Jerusalemin brittihallinto, palestiinalaisten hyökkäykset, koeputket ja salaperäiset vieraat sekoittuvat tarinaksi vapaustaistelusta, itsenäisyydestä, pommeista ja oikeudesta Luvattuun maahan. Näin lapsen mielikuvitus, joka olisi toisissa olosuhteissa helppo kuitata agenttileikkinä, kiinnittyy paitsi oikeasti räjähdysalttiiseen maailmantilanteeseen mutta myös vuosituhantiseen juutalaisen kansan tarinaan.

Niin mahtipontiselta kuin se kuulostaakin, minun lukemani Pahanneuvon vuori kertoo siitä, kuinka ihmiset, valtiot ja kansat elävät tarinoista ja ovat niiden lävistämiä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Ursula Le Guin: Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita

Ursula K. Le Guinin Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita koostuu useista novelleista ja kokoelman päättävästä pienoisromaanista ”Kadotetut paratiisit”. Sen tarina pani erityisesti miettimään.

”Kadotetuissa paratiiseissa” ollaan sukupolvialuksella, joka on avaruudessa matkannut kohti määränpäätään jo niin kauan, että matkan aloittaneet ovat pian kaikki kuolleet. Heidän jälkeläisensä – itse asiassa kolmas ja neljäs sukupolvi matkaanlähtijöiden jälkeen – on kasvamassa vastuuseen ja valtaan aluksessa.

Se, mikä minua eniten ajatteluttaa pienoisromaanissa, on matkalaisten tapa kertoa aluksensa tarinaa ja samalla mieltää oma merkityksensä maailmankaikkeudessa.

Vaikuttaa siltä, että sukupolvialus asukkaineen oli alun perin siirtokunta, jolla oli aivan konkreettinen päämäärä: tietty planeetta. Lähtijöitä seuraavista sukupolvista kuitenkin vasta viides ja kuudes tavoittaisivat tuon planeetan. Kaikki ”keskisukupolvista” eivät pysty mieltämään oman elämänsä merkitystä tällaisen välivaiheen kulkijoina. He tarvitsevat – ihmisiä kun ovat – enemmän. Tällainen tarina ikään kuin sivuhenkilöinä ei riitä.

Niinpä heidän mielessään kehittyy uudenlainen tapa kertoa matkaa ja oman elämänsä tarkoitusta.

”Lähtöpaikka ja kohde ovat nyt pelkkiä metaforia. Niillä ei ole todellisuutta. Matka on ainoa todellisuus. Matka on oma päämääränsä.”

Mikä oli kerran todellisuutta ja odottaa ohjelmoidun reitin toisessa päässä muuttuukin suurelle osalle vain myytiksi. Matka ja alus, jota he elävät koko elämänsä, ovat Autuus, elämän tarkoitus.

Aluksen perustuslaki kieltää uskonnon, mutta Autuuden kannattajat eivät mielestään ole perustaneet uskontoa: kaikkihan eli alus ja matka ovat mitä konkreettisimpia asioita. He eivät tee väittämiä yliluonnollisesta.

Merkitys ei ole mitään yliluonnollista. Se kuitenkin ylittää havaittavan todellisuuden siten, että se täytyy rakentaa, tulkita, kokea. Ihminen tarvitsee merkityksellisen tarinan itselleen, ja sitä tavoitellessa tarpeen mukaan myyttii muuttuu todeksi ja tosi myytiksi.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #167: Kaikki isäni hotellit

Minulle on kehittymässä jännitteinen suhde John Irvingin teoksiin.

Garpin maailma ja viimeksi lukemani Kaikki isäni hotellit synnyttivät kesken urakan samankaltaisia ajatuksia: tarina kulkee sujuvasti – mutta minne se kulkee? Henkilöt ovat omanlaisiaan, tapahtumat kiinnostavia – mutta miksi he ovat olemassa? Onko tämä vain sarja tapahtumia, joille olisi riittänyt vähempikin sivumäärä.

Garpin maailmassa keskeistä oli perhe. Romaanissa Kaikki isäni hotellit Berryn perhe on suorastaan päähenkilö. Se on kiinteä yksikkö ja aktiivinen toimija, vaikka sen jäseniä välillä menehtyykin.

Itse asiassa perheestä ei taida päästä kauas kuin kuolemalla.

Tarina käy kertojan isoisässä, vaikka varsinaisesti alkaakin tämän vanhemmista. Vajaa viisisataa sivua kuluu siihen, että lopulta kertoja sisaruksineen on keski-iässä, äiti ja kaksi neljästä lapsesta kuollut, isä sokea luullen pyörittävänsä hotellia. Välissä on nöyryytyksiä, raiskausta, insestiä, terrorismia, karhuksi pukeutuneena elävä nainen, terrorismia, menestyskirja – ja paljon muuta.

Sen vuoksi ihmettelinkin, mitä kohti tarina kulkee. Mikä tämän kummallisen hahmokatraan ja osin raa’an realiset, osin melko fantastiset tapahtumat oikeuttaa?

Se ei viimeisten sivujen läheisyydessä ollut minulle selvää. Minulla ei ollut oikeastaan aavistustakaan. Kirja vain vaikutti päättyvän pian.

Mutta toiseksi viimeisen sivun lopussa asetelma kääntyy, kun kertoja astuu aavistuksen ulos tarinastaan ja katsoo sitä ulkoapäin. ”Ja me uneksimme edelleen. Sepitämme omaa elämäämme.”

Hän jatkaa puhumista kirjan henkilöille – ystävilleen – eläville, kuolleille ja kadonneille.

Toivottavasti tämä on sinulle, äiti, kunnon lopetus – sinulle Egg. Tällaista lopetusta sinäkin tavoittelit, Lilly – tällaista sinä et koskaan ehtinyt kirjoittaa. Tässä lopetuksessa ei ehkä ole tarpeeksi puntteja Valmentajan mielestä, eikä tarpeeksi fatalismia Frankille. Ja voi olla, ettei tässä lopetuksessa ole isän ja Freudin mielestä tarpeeksi unien tulkintaa. Eikä tarpeeksi sitkeyttä Frannylle. Eikä se varmaan ole edes tarpeeksi ruma kelvatakseen Susie-karhulle. Junior Jonesin mielestä se on kai liian pieni, ja miellyttääkseen joitakin vanhoja ystäviä ja vihollisia, se ei ole läheskään tarpeeksi väkivaltainen; Kilju-Annie ei luultavasti soisi sille huokaustakaan – missä nyt mahtaakin maata kiljumassa.

(suom. Kristiina Rikman)

Kertoja jatkaa vielä yhden kappaleen – ja minä olen sen jälkeen liki vakuuttunut, että siihen tarinan piti mennäkin. Kummallista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #166: Etusivun uutinen

Hassua, mutta Graham Greenen romaanissa Etusivun uutinen taitaa olla yksi keskushenkilö mutta ei yhtään päähenkilöä. En tiedä, onko väittämä kirjallisuustieteellisesti mielekäs.

Jim Droveria uhkaa kuolemantuomio poliisin tappamisesta. Häntä kuvataan sekä tarinan alussa että lopussa hiljaiseksi mieheksi, eikä hän itse asiassa pääse sanomaan lukijalle sanaakaan. Hänestä tiedetään vain uutisten ja muiden henkilöiden ajatusten, muistojen ja suunnitelmien kautta. Kaikki tarinassa kuitenkin pyörii hänen tekonsa ympärillä.

Kaikki yrittävät sovittaa häntä tarkoituksenmukaiseksi osaksi omaa tarinaansa. Hänen vaimonsa näkisi hänet edelleen aviomiehenään. Kommunistitoverit saattaisivat kokea hänen tarinansa oikeastaan vasta alkavan kuolemantuomion täytäntöönpanosta. Veli saa Jimin tarinasta kimmokkeen toteuttaa koston mallitarinaa.

Lyhyen romaanin Jimin teon ympärillä pyörivät tarinat jäävät enimmäkseen kesken, mutta se vain korostaa yhtä havaitsemaani teemaa: jonkinasteista sattumanvaraisuutta ja sen raadollisuutta. Kuten Jimin vaimo Milly miettii mentyään tapaamaan Jimin tappaman miehen leskeä rouva Coneyta:

Kuolema kuolemasta – niin vaati laki, mutta se laki ei ollut Jimin tai roiva Coneyn säätämä eikä Millyn itsensäkään, sen olivat säätäneet kuninkaat ja papit ja asianajajat ja raharikkaat. Joskus he päästivät vapaaksikin, mutta sitä päätöstä ei tekisi rouva Coney; sen tekisivät taaskin poliitikot ja asianajajat, jotka eivät tienneet säästämästään miehestä mitään ja välittivät vielä vähemmän.

(suom. Kalevi Nyytäjä)

Graham Greeneltä aikaisemmin lukemassani romaanissa tuntui kuin päähenkilöt olisivat itse tuominneet itsensä tietynlaiseen lohduttomaan tarinaan – tässä henkilöt on tuomittu ilman sen kummempaa toimijaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kahdeksastoista runo: Kosiohommat jatkuvat

Mitäpä Väinämöinen tekee vaivalla valmiiksi tehdyllä veneellään? Lähtee tietenkin naisiin. On se toki toisaalta ymmärrettävää: Pohjan neidin vaatimuksestahan koko veneurakka lähti.

Väinämöinen ei kuitenkaan voi lähteä Pohjolaan vokottelematta ensimmäistä vastaantulevaa naista. Väinämöisen saatua veneen vesille Annikki, Ilmarisen sisko, tiedustelee vanhuksen retken tarkoitusta.

Ensin Väinämöinen väittää, että kalaanhan tässä ollaan menossa. Oikeiden varusteiden puutteessa Annikki ei usko. Sitten Väinämöinen valehtelee, että hanhimetsälle on tarkoitus lähteä. Sekään ei mene läpi. Tappeluretkellekään ei ole sopivat välineet mukana. Lopulta Väinämöinen lupaa kertoa totuuden, jos Annikki hyppää purteen – ja varmaan pitäisi myös istua sedän polvelle.

Tosi tyylikästä vanhalta mieheltä.

Kun Annikki uhkaa kaataa veneen, Väinämöinen vihdoinkin paljastaa totuuden: Pohjolaan naista hakemaan on matka.

Annikki kertoo tästä veljelleen Ilmariselle, ja pian on kilpakosinta käynnissä, kun Ilmarinen alkaa epäillä että nyt viedään hänelle jo luvattua. Ei Ilmarinen toki aivan väärässä ole: riippuu vähän siitä, kuinka neidin omaa päätäntävaltaa painotetaan.

Runo leikkaa Pohjolaan, jossa koira haukkuu tulijoita. Erilaisten tekosyiden takia kukaan muu ei pääse haukunnan syytä tarkastamaan, joten itse Pohjolan isännän täytyy mennä katsomaan. Se on vähän turha kohtaus. Joka tapauksessa pian käy selville, että kosijoitahan on tulossa kaksin kappalein.

Jos Kalevalan miehet ovat kovasti naisten perään, niin tuleville anopeille kelpaa raha ja maine. Pohjolan emäntä, kuten Ainon äiti, suosisi varakasta sulhoa. Pohjolan neidillä on kuitenkin muut perusteet:

”Mene en Väinölän ukolle,
ikivanhalle varaksi:
vaiva vanhasta tulisi,
ikävä iällisestä.”

Väinämöinen on nyt heikoilla tässä, jos morsian saa itse päättää. Ymmärrän kyllä, että vanha puoliso ei välttämättä houkuttele – mutta neiti ei ole ihan reilu. Itsehän hän vaati venettä, ja nyt se ei kelpaakaan näytöiksi. Hän jopa väittää, että ”tuuli vie merellä mielen, / aivot särkevi ahava”. Ei reilua ollenkaan.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti