Ted Chiang: Exhalation

Luin vuosikausia sitten Ted Chiangin ensimmäisen novellikokoelman Stories of your life and others. Olen muistellut sitä mestarillisena kirjana ja hengästyttävänä lukukokemuksena.

Huomattuni kirjakaupan hyllyssä aivan tuoreen Exhalation-kokoelman oli selvää, että se lähtisi mukaani. Olin innoissani. Pian kuitenkin olin myös huolissani: Entä jos uusi teos ei vetäisikään vertoja vanhalle? Entä jos vanhakaan ei oikeasti ole kovin kummoinen, vaan olen jälkikäteen luulotellut sen sellaiseksi?

Huoli oli turha. Liki jokainen novelli tuntuu mestariteokselta, jonka lukisi mieluusti uudestaan.

Tämän blogin jonkinlainen alaotsikko on ”kyse on tarinoista”. Ted Chiangin tuotannossa kyse ei kuitenkaan ole ainakaan ensisijaisesti tarinoista vaan ideoista. Samoin China Miévillen novellien pohtiminen niiden tarinoiden kannalta oli haastavaa. Jonkin idean – jonka ei tarvitse olla välttämättä uusi – ympärille rakennetut tapahtumat ovat lähinnä tapa välittää idea lukijalle. Novellia on pitkään pidetty tieteiskirjallisuudelle luontevimpana muotona, onhan se ideoiden ilmaisemisen kannalta varsin ekonominen.

Mitä kiinnostavaa ideoiden välittämisessä sitten on? Ne voivat tietenkin ruokkia ihmeen tuntua, jonkinlaista uteliaisuuden ja hoksaamisen täyttymystä. Chiangin tuoreen kokoelman kanssa huomaan nyt senkin, että tarinan punominen idean ympärille voi antaa idealle myös laajemman merkityksen.

Otetaan yhdeksi esimerkiksi kokoelman niminovelli eli ”Exhalation”. Ydinajatus on se, että entropia on välttämätön ja lopulta maailmankaikkeus ja elämä siinä päättyy. Tämä kerrotaan sellaisen tarinan avulla, jossa robotit – tarinan maailman ainot elävät olennot – omia aivojaan tutkimalla huomaavat, että heidän minuuttaan ja muistojaan ei ole tallennettu mihinkään tiettyyn materiaaliin vaan ne ovat ilmanpaineen vaihteluiden muodostamaa jatkuvasti vähän muuttuvaa kuviota heidän keskusyksiköissään. Tämä sitoo robotit osaksi koko maailman kuviota – joka alkoi tietenkin suuresta uloshengityksestä – eikä tarinan ratkaisu minuudesta ole kaukana siitä mistä ihmistenkään minuudessa lienee kyse.

Vielä vahvemmin tämä tulee esille novellissa ”The truth of fact, the truth of feeling”, jonka idea pohjautuu fysiikan sijasta psykologiaan ja siinä muistojen luonteeseen merkitykseen elämäntarinalle ja identiteetille. Mitä jos tallennusteknologia ja -kapasiteetti kehittyisivät niin, että olisi mahdollistaa tallentaa kaikki elämänaikaiset tapahtumat ja hakea ne toistettaviksi haluttaessa? Tarinassa tallennus- ja hakuteknologia voisi korvata lajinkehityksen ihmiselle suoman muistin. Kiinnostavinta on kuitenkin se, mikä on väärin muistettujen tapahtumien merkitys ihmiselle. Entä jos – kuten tarinassa – väärin muodostettu mielikuva saakin yrittämään paremmaksi ihmiseksi kehittymistä? Ja entä jos se tuntuu onnistuneen, mutta paljastuukin että se on aivan väärin tulkittu osa elämäntarinaa, ja lähentyminen lapsen kanssa onkin johtunut muista syistä? Kun tämä voidaan selvästi osoittaa, mitä tapahtuu identiteetille, joka on luotu osaksi tällaisen kasvukertomuksen varaan?

Ideat ovat siis tällaisen kirjallisuuden ytimessä. Ideat kuitenkin tarvitsevat tarinan, jotta niillä olisi myös merkitys – olipa kyse entropiasta tai muistin joustavasta luonteesta.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #133: Tuhannen härän vuori

Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori ei ole satu samalla tavalla kuin Ararat-vuoren legenda tuntui olevan. Se ei myöskään ole tarina tarinasta ihan niin kuin Memedin tarinan jatko. Tuhannen härän vuori on tarina vähän eri tavalla – se on tarina tarinoista, jotka eivät ole enää muuttuneessa maailmassa uskottavia.

Turkissa maailmansotien välissä paimentolaisheimo etsii itselleen maapalaa asettua: kyse on elämän ja kuoleman kysymyksistä, siitä kuinka pienenevä heimo säilyy edes olemassa talven tullessa. Samalla kysymys on siitäkin, jatkaako kukaan heimon tarinaa vai kuolevatko heidän legendansa heidän mukanaan – tai muuttaako maapalalle asettuminen heitä niin, että he menettävät ominaislaatunsa.

Tarinan keskiössä on legenda heimon sepän esi-isän – seppä toki hänkin – takomasta miekasta, joka näkeminen sai aikoinaan ylimyksen antamaan heimolle maata. Tämä tarina luo sepälle ja heimolle toivoa: ehkä se voisi toistua nytkin. Mutta kun miekkaa esitellään miehille, jotka voisivat sepän mielestä auttaa, vanha legenda ei tunnukaan olevan minkään arvoinen. Sitä ei tunneta tai ylimykset eivät olekaan enää ylimyksiä – heillä ei ole samaa vaikutusvaltaa ja ymmärrystä kuin esi-isillään.

Tuhannen härän vuori tapahtuu kuin kahdessa maailmassa. Olisi helppo asettaa tarina 1800-luvulle tai varhaisempiinkin aikoihin, mutta sitten paikalle saapuu jeeppi. Samalla tavalla paimentolaiset huomaavat, että mitä hienoimmallakaan miekalla ei tee enää mitään uudessa maailmassa. Sen voi takoa vaikka hahmottomaksi metallimöykyksi sepän viimeisenä työnä ennen tämän lähtemistä vieraaksi muuttuneesta maailmasta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #132: Ehkä jossain muualla

Romaani Ehkä jossain muualla on Amos Ozin debyytti Keltaisessa kirjastossa, ja ilmeisesti hänen esikoisromaaninsa muutenkin. Teoksen tarina ei oikein hahmotu – ainakaan alusta loppuun. Missä määrin se on tarina kibbutsilta, missä määrin kibbutsista, ja missä määrin juuri muutamasta kibbutsin ihmisestä?

Tarina kibbutsilta: Tarina on osin kibbutsin elämän, niin vastoinkäymisten kuin ilojenkin, päiväkirjamaista kuvailua. Näin kibbutsi on tausta, jolla tapahtuu, mutta jonka yksilöt eivät välttämättä ole pääosassa.

Tarina kibbutsista: Kibbutsilla voi olla oma historiansa, ja sitä voi käsitellä melkein persoonana – tiettynä kibbutsina muiden omanlaistensa kibbutsien joukossa. Tällöin kibbutsilla on ikioma historiansa, joka näyttäytyy osin sen henkilöiden tai heidän vanhempiensa kautta. Kibbutsilla on myös ikioma tulevaisuutensa, jota se ei sellaisenaan jaa muiden kibbutsien kanssa.

Tarina muutamasta kibbutsin ihmisestä: Saippuaopperamainen mutta vähän traagisemman sävyinen tarina keskittyy muutamaan ihmiseen ja heidän historioihinsa, suhteisiinsa sekä uskottomuuksiinsa. Periaatteessa tämä tarinan taustalla ei kibbutsin tarvitsisi olla – sen verran yleisinhimillisistä teemoista on kysymys – mutta väistämättä kibbutsi on osa heidän tarinaansa ja heidän tarinansa osa kibbutsin tarinaa.

Voiko siis sanoa, että Ehkä jossain muualla olisi tarina tästä kaikesta? Eipä oikeastaan. Nämä kolmenlaiset tarina-ainekset eivät kietoudu yhteen tavalla, joka sen sallisi. Ne tuntuvat käynnistyvän erillään ja etenevän jotenkin eritahtisesti – vaikka likimain viimeisellä sivulle ne sitten päättyvät.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen vuosi 2019 – ja siitä eteenpäin

Näyttää siltä, että jokin asiat vakiintuvat blogissa. Aiheiden rytmityksen suhteen kahden Keltaisen kirjaston ja yhden muun aiheen merkinnän vuorottelu vaikuttaa toimivalta – ainakin kirjoittajan näkökulmasta. Jos viime vuonna Leavings-tarinoiden sarja oli yleisin muiden merkintöjen aihe, vuonna 2019 se on ollut viimeinkin alkamaan päässyt Kalevala-sarja. Se on tyylilajiltaan vähän muuta kuin yleensä pohdiskelevammat Keltaisen kirjaston merkinnät. Kalevala-tekstit eivät ole välttämättä sen nopeampia kirjoittaa, mutta toki runon lukee nopeammin kuin romaanin.

Kalevalassa lienee tällä tahdilla kirjoittamista pariksikin vuodeksi. Niinpä on varsi varmaa, että sarja jatkuu läpi vuoden 2020.

Merkintöjen julkaisurytmi on tietenkin vähän erilainen kuin niiden kirjoittamisrytmi. Vakiintumassa taitaa olla sekin, että kesälomalla paneudun muuhun kuin Keltaisen kirjaston tarjontaan. Kesäloman 2019 olin Dublinissa ja luin hurjalla tahdilla Charles Strossin Laundry-sarjaa. Tähän urakkaan liittyviä merkintöjä on tullut toistaiseksi vain yksi. Laundrya ja muuta Irlannissa luettua tipahtelee blogiin sitä mukaa kun se rytmin kannalta tuntuu sopivalta.

Alkava vuosi on 2020 – olisikohan siinä mahdollisuus uusille roolipelimerkinnöille synkästä tulevaisuudesta?

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #131: Laittomuuden kausi

Wole Soyinkan Laittomuuden kausi -romaania lukiessa tein huomion: kirjoittaja lienee toinen Keltaisen kirjaston ensimmäisten 131 osan kirjailijoista, joka on yhä elossa. Toinen on Ayi Kwei Armah – afrikkalaistaustaisia hänkin. Näin oli siis tilanne tätä merkintää kirjoittaessa lokakuussa 2019.

Soyinka oli Nigerian sisällissodan aikaan vankina yritettyään toimia rauhanneuvottelijana. Hänen romaaninsa Laittomuuden kausi kertoo teemoista, joiden parissa Soyinka on työskennellyt myös politiikan areenalla. Se on varsin lohduttoman tuntuinen kertomus korruptiosta, järjestäytyneestä väkivallasta ja vahvemman oikeudesta Nigeriassa.

Tunnustan: En tiedä kuinka Nigerian tarina on edennyt 1970-luvulta. En tiedä, kuinka Wole Soyinkan tarina on edennyt näihin päiviin saakka. Minun täytyi katsoa Wikipediasta, liittyvätkö nämä tarinat toisiinsa – ja teoksen perusteella olisin yllättynyt, jos eivät olisi liittyneet. Vuonna 2007 silloinen hallitus syytti häntä maanpetoksesta, eikä Soyinka ole senkään jälkeen tai sitä ennen ollut kommentoimatta Nigerian asioita.

Näkeekö kirjoittaja oman elämäntarinansa aikana kotimaansa laittomuuden kauden päättyneen? Kriitikko ja yhteiskunnallinen ajattelija, ainakaan ollessaan rehellinen, tuskin koskaan toteaa utopiansa toteutuneen.

Miksi kiinnitän huomiota kirjailijaan, kun yleensä olen sitä mieltä, että kirjailijan tarina ei ole tarpeen teoksen tarinan kannalta? Osin se johtuu juuri tästä tarinasta, siis Laittomuuden kaudesta. Kun vertaan sitä jokseenkin samankaltaiseen miljööseen sijoittuvaan Sembène Ousmanen Jumalan puupalikoihin, pääsen toteamaan että epäoikeudenmukaisuuden ja pakkovallan teemoista huolimatta niiden lähtökohta on kovin erilainen. Jumalan puupalikat kertoo joukkovoimasta ilman keskushenkilöä – ja laittomuuden kausi yksilöistä haaveineen, rakkaineen ja kykyineen mahdottomissa tilanteissa. Ehkä osin siksi mietin, millä tavalla tarinan henkilöiden ja kirjoittajan tarinat kohtaavat.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #130: Humboldtin lahja

Edellisen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen Saul Bellowin teoksen eli Augie Marchin kiemuroiden merkinnässä kirjoitin, kuinka sen lukemisen päämäärä on lähinnä joutua viimeiselle sivulle ja että se tekee siitä aidomman tuntuisen. Periaatteessa saman pitäisi päteä myös Humboldtin lahjaan, mutta jostakin syystä näennäinen päämäärättömyys lähinnä turhauttaa.

Humboldtin lahjan oli ilmeisesti alun perin tarkoitus olla novelli. Sellaisena se olisi saattanut olla parempi, sillä nyt tuntuu kuin siinä olisi selkeä tarina vastakohdista ja niiden jännitteistä, mutta se on hukattu loputtoman tuntuisiin joutilaan elämän harharetkiin. Jännite heikkenee.

Lopulta päähenkilön ystävä ja kilpakumppani, otsikon taiteilija Humboldt, pelastaa haudan takaa päähenkilön ainakin hetkeksi taloudelliselta tuholta, johon tämä oli itseään sekä aktiivisesti että välinpitämättömyttään ajanut. Tavallaan Humboldtin lahja voisi olla kertomus siitä, kuinka menneisyys saa ihmisen kiinni tavalla tai toisella – mutta nyt en ole varma, mistä tarina oikeastaan kertoo.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kahdestoista runo: Lemminkäinen on Joukahaista kovempi jätkä

Lemminkäinen viipy kalareissulla odottamattoman pitkään ja Kyllikki päätti käydä lasillisella tyttöjen kanssa – tai mitä ”kassapäien karkelot” sitten tarkoittaakaan. Kun Lemminkäinen saa kuulla, että Kyllikki vastoin valaansa kävikin kylillä, hän alkaa heti valmistella oman valansa rikkomista ja koota tappelukamppeitaan.

Lemminkäisen äiti on tässä järjen ääni, mutta eihän sellaisia ole muutenkaan kuunneltu. Lemminkäisen ja tämän äidin riitelyssä on kieltämättä yksi kohta, joka olisi taas trailerimateriaalia. Vihoissaan Lemminkäinen huitaisee sukan (siis harjan, ei sukkaa) alas seinältä ja toteaa:

Silloin on hukka Lemminkäistä,
tuho poikoa pätöistä,
kun suka verin valuvi,
harja hurmehin loruvi.

Lopulta Lemminkäinen lähtee sotaretkelleen ja suuntaa peräti Pohjolaan saakka. Siinä missä Joukahainen uhosi ihan turhaan, saa Lemminkäinen tuloksia aikaiseksi: vaikka Pohjolan tupa kuvataan täyteen tietäjiä ja mahtimiehiä, laulaa Lemminkäinen heidät sinne tänne ja on muutenkin kukkona tunkiolla. Yllättävää.

Jos runossa oli trailerikohta, niin alustetaanpa myös tulevaa, kun Lemminkäinen säästää karjapaimenen tylyn morkkauksen säestämänä. Karjapaimen sitten suuttuneena piiloutuu Tuonelan joelle. Tämä ei varmaankaan palaa kiuaamaan Lemminkäistä…

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #129: Ragtime

Joskus kuvitteellinen tarina kietoutuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin niin, että tapahtumien fiktiivisyydestä huolimatta tarina kertoo jostakin perinpohjaisen todellisesta. Niin on E.L. Doctorowin Ragtime-romaanin tapauksessa.

Jos oikein ymmärrän, varsin harva fiktiivinen hahmo saa tarinassa nimen. Tarinassa perhettä, joka ei ole oikein tapahtumien keskiössä mutta ei myöskään niistä sivussa, puhutellaan heidän rooliensa mukaan: Isänä, Äidin Nuorempana Veljenä ja niin edelleen. Muutama kuvitteellinen hahmo, kuten lopulta keskiöön joutuva tai asettuva Coalhouse Walker, on nimetty. Tämän lisäksi tarinassa esiintyvät Harry Houdini, J.P. Morgan, Henry Ford ja monet aikakauden amerikkalaisuutta kuvastavat hahmot.

Todelliset ja kuvitellut tapahtumat sekoittuvat niin, että osa kuvitelluistakin on ainakin yhteensopivia sen kanssa, mitä historiassa tiedetään tapahtuneen. Kaikki eivät ole. Tavallaan tarina on vaihtoehtohistoria, mutta se pätee miltei jokaiseen menneisyyteen sijoittuvaan kertomukseen, vaikka historian vaihtoehtoisuus ei olisi teeman kannalta missään roolissa. Siksi tarinan vaihtoehtohistorialliselle vivahteelle voi mielestäni viitata kintaalla.

Historian kuulut henkilöt eivät juuri vaikuta pääjuoneen, joka lopussa kärjistyy kaltoinkohdellun Coalhouse Walkerin kostoretkeen ensin tiettyjä ihmisiä ja sitten koko järjestelmää vastaan. On kuitenkin vaikea olla mieltämättä, että samalla tavalla kun Harry Houdinin teot tai Henry Fordin työ kuvaa ja muokkaa aikansa Yhdysvaltoja, on myös Coalhouse Walkerin kuvitteellinen tarina samalla tavalla totta. Se kertoo jostakin, mitä tapahtui ja mikä on osa Yhdysvaltojen itsensä tarinan kudosta, vaikka ei tapahtunutkaan juuri annetuilla nimillä ja päivämäärällä. Sillä tavalla Ragtimen tarina on tosi, vaikka sen henkilöt ja teot ovatkin pitkälti kuvitteellisia.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #128: Ararat-vuoren legenda

Luulin nimen perusteella, että Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda jatkaisi Hoikan Memedin tarinaa: olihan jo sen edellisessä osassa piirteitä siitä, että Memed oli muuttumassa ihmisestä taruksi. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Memedistä, mutta kerronnassa on jatkuva sadun sävy.

Ararat-vuoren legenda alkaa niin, että Ahmetin ovelle tulee arvokas täysverinen hevonen. Hän vie sen kolme kertaa pois, mutta aina se palaa – ja perinteiden mukaan hevonen on siten hänen. Se ei kuitenkaan käy perinteitä kunnioittamattomalle hevosen alkuperäiselle omistajalle valtias Mahmud Khanille. Lisäksi valtiaan tytär rakastuu Ahmetiin.

Koko tarina on oikeastaan kamppailua yhteisön perinnäistapojen ja valtaapitävän omien halujen välillä. Perinteet on annettu taivaasta ja ne ovat ikuisia, Mahmut Khanin halut taas subjektiivisia ja ohikiitäviä. Tuntuu selvältä, että vaikka Mahmut Khan saattaa voittaa taistelun, hän ei tästä asetelmasta voi kuin hävitä sodan – kuinka ikuiset totuudet voisivat muuttua? Ahmet ottaa vastaan sellaisenkin haasteen, että valloittaa mahdottomana pidetyn Ararat-vuoren huipun. Se lisää sadun tuntua.

Samalla kuitenkin ainakin nykylukija tietää, että tarinassa kuvattua maailmaa ei enää ole, jos on koskaan ollut. Kun kirja päättyi, niin jatkuiko tarina tosimaailmassa niin, että se, mitä Mahtut Khan edusti, voitti?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdestoista runo: Parinmuodostuksen sosioekonomisia kysymyksiä

Väinämöisen ja Ilmarisen yritykset vokotella naisia eivät onnistuneet. Lemminkäisen kohdalla – jo nimen perusteella – pitäisi käydä toisin.

Tappelupukari ja monista vihjeistä päätellen matalahkossa sosioekonomisessa asemassa oleva Lemminkäinen haluaisi puolisokseen varakkaan suvun Kyllikin.

Kyllikki on tässä suhteessa samanlainen kuin aikaisemmin kohdatut Kalevalan naiset: ei suostu. Luulisi Lemminkäisen tuskia kuitenkin jonkin verran helpottavan, että lähiseudun muut nuoret naiset suostuvat auliisti yhden yön juttuihin.

Johtuuko sitten luokka-asemasta tai jostakin muusta, mutta tämä ei riitä Lemminkäiselle. Hän siis ryöstää Kyllikin. Häämatkalla eli palatessa miehen kotikonnuille käydään keskustelua varallisuudesta ja tulevaisuudennäkymistä. Ei hyvältä näytä.

Pari päätyy kompromissiin: Lemminkäinen jättää tappelut pois ja Kyllikki luopuu kylillä pyörimisestä. Saapa nähdä kuinka hyvä liitosta tulee, kun molempien täytyy lopettaa itselleen ilmeisen luonteenomainen asia.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti