Keltainen kirjasto #94: Karhu ja muita novelleja

Jos ymmärsin oikein, Karhu ja muita novelleja on William Faulknerin tarinoiden kokoelma, jota ei Keltaisen kirjaston niteen kaltaisena tunneta kirjailijan alkukielisessä tuotannossa.

Sen sijaan kokoelman niminovelli – tai oikeastaan pienoisromaani ”Karhu” on osa kokoelmaa Go Down, Moses, jota Faulkner itse pitää romaanina. En tiedä, mitkä osat siitä ovat mukana myös Keltaisen kirjaston Karhussa, mutta suomenkielinen kirja ei tunnu mitenkään erityisen yhtenäiseltä kokoelmalta, yhtenäisestä tarinasta puhumattakaan.

Ehkä Faulknerilta ei kannata odottaakaan yhtenäistä tarinaa. Aiottu vaikutelma lienee kuitenkin erilainen, kun kokoelmaan on valittu tarinoita jotka liittyvät toisiinsa ja jotka eivät liity toisiinsa – myös Thomas Sutpen esiintyy – ja kun kolmannaksen sivuista vievä ”Karhu” on irrotettu omien tarinoidensa joukosta.

Lisäksi ”Karhussa” kerrontatyyli vaihtuu rajusti kesken kaiken, ja samalla myyttisiin mittoihin kasvatettu karhu ja sen jahti oikeastaan katoavat. Tämä korostaa kokoelman sirpaleisuutta: on kuin siinä olisi tarina mutta ei kuitenkaan välttämättä ole.

Tarinat voivat tuntua erilaisilta eri yhteyksissä. Ehkä ”Karhun” lukee eri tavalla osana omaa kokoelmaansa ja tätä kokoelmaa. Ehkä muut tarinat vaikuttaisivat toisenlaisilta, jos ”Karhu” ei varjostaisi niitä. Kenties mieli yrittäisi luoda tarinoiden välille erilaisia yhteyksiä, jos tarinoiden kattaus olisi osaksi toinen.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #92: Tartu tilaisuuteen

Saul Bellowin pienoisromaanin Tartu tilaisuuteen alkukielinen otsikko on Seize the day. Mahdolliset käännökset ”tartu tilaisuuteen” ja ”tartu hetkeen” saattaisivat johdatella erilaisiin tarinoihin.

Teoksen päähenkilö, työtä ja pian omaisuutta mutta ei velvollisuuksia vailla oleva Wilhelm Adler, koettaa melkein koko tarinan ajan tarttua tilaisuuksiin. Vasta lopussa hän ymmärtää tarttua hetkeen. Se, tuleeko hän siten onnellisemmaksi, on kokonaan toinen juttu.

Tilaisuuksiin tarttuminen – tai sen yrittäminen – kuvaa Wilhelmin elämää myös ennen pienoisromaanin tapahtumia. Hän muutti nimensä pyrkiessään luomaan uraa näyttelijänä ja tavoitteli sittemmin varatoimitusjohtajan tehtäviä siinä onnistumatta. Tarinan aikana hän on langennut ammattihuijarin pörssikeinotteluihin. Elämäntarina on ollut, kuten nykyisetkin tavoitteet, rahan, maineen ja vaikutusvallan tavoittelua.

Hetkeen tarttuminen koittaa aivan tarinan viimeisessä kohtauksessa. Wilhelm ikään kuin antautuu tiedostamaan sen, mikä on vääjäämätöntä. Hän tuntee senhetkisen olemassaolonsa tuskan ilman että se liittyy vahvasti pakkoo tarkkailla tilaisuuksia ja tarttua niihin.

Kuinka Wilhelmin tarina sitten päättyy? Tietenkin juuri tähän pienoisromaanissa kuvattuun tilanteeseen. Lopullisuuden tajuaminen lopettaa päähenkilön – ja kaikkien muidenkin – tarinan, sillä he olivat olemassa juuri sitä varten. Ehkä sen kautta lukijalle hahmottuu jotain tilaisuuksiin tarttumisista, ehkä ei.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Matkalla omiin hautajaisiin

Svart Recordsin Leevi and the Leavings -sarja on nyt saavuttanut päätöksensä, eli myös viimeinen albumi Hopeahääpäivä (2003) on saatavilla vinyylinä. Samalla tämä myös vinyylijulkaisuiden innoittama Leavings-tarinoiden kirjoitussarja alkaa olla valmis.

Albumin neljännellä raidalla – nimeltään ”Matkalla omiin hautajaisiin” – ei ole mitään tekemistä Sundqvistin pian levyn julkaisemisen jälkeen tapahtuneen menehtymisen kanssa. Sundqvistin teksti on mukavan vaivihkaisella tavalla moniselitteinen, mutta hänen oman kuolemansa aavistelua siihen ei saa kuin olemalla etenemättä otsikkoa kauemmaksi.

Ensimmäisessä säkeistössä kertoja saapuu – kuten myöhemmin käy ilmi – entisen vaimonsa ikkunan taakse. Kaikki vaikuttaa menetetyltä eikä kertoja katso voivansa yltää entisen puolisonsa kanssa enää mihinkään: ”en edes riitaa sun kanssas kai aikaiseks saa.” Ennen kertosäettä ehditään vielä kuvata, kuinka taltta piilotetaan taskuun – eikä siihen enää palata.

Kertosäkeessä soimataan sosiaaliviranomaisia ja todetaan ilmeisesti kertojan tulkitsema heidän mieleisensä prosessin lopputulos: ”ne pääsee äidin luokse / ja uuden isän luokse / ne pääsee äidin luo / ja uuden isänsä luo.”

Tämä vanhemmuuden riisto ja toimijuuden menetys on oikeastaan toisen säkeistön ydin:

”on monta asiantuntevaa selittäjää
miten ahtaalle miehen voi painaa
se kun on lapsilleen vieras – ja vieraaksi jää
moni mies on jo puoliksi vainaa”

Yhtäältä nämä ”selittäjät” näyttäytyvät hahmoina, jotka painavat miestä ahtaalle ja varmistavat, että tämä jää lapsilleen vieraaksi. Toisaalta tekstiä voi lukea niinkin, että vieraana oleminen ei ole mitenkään uusi asia eikä alkanut sosiaaliviranomaisten mukaantulon myötä. Asiantuntevat selittäjät lukeutuvat paitsi vieraaksi jäämisen niin myös miehen kuoleman varmistajiksi – vaikka hänen täytyykin vielä itse päättää päivänsä.

Viimeisessä säkeistössä mies pyytää ettei entinen vaimo heittäisi häneltä jääneitä tavaroita pois: ”mä jätän sulle sen maallisen omaisuuden / ja varmaan tädit on hämmästyneitä.” Viimeistään tämä paljastaa hyvin jänniteisen kamppailuasetelman. On kuin itsemurha ja perinnön jättäminen – ilmeisesti vastoin odotuksia – olisivat ehdottoman viimeinen sana kamppailussa siitä, kuka on kelvollinen vanhemmaksi.

Kun viimeinen kertosäe päättyy, huomataan ettei lapsia mainittu omina persooninaan, vaan lähinnä äidille ”uudelle isälle” menetettyinä asioina. Jos isä jäi vieraaksi lapsilleen, niin olivatko lapset myös vieraita isälleen ja lopulta vain palkintoja huoltajuuskiistassa? Tekstiä on helppo lukea niin, ettei kertoja saanut ansaitsemaansa kohtelua – ”vain kaavakkeen käskivät puolittain täyttämään” – mutta kertomus maalaa hänestä aidon ristiriitaisen kuvan, jossa itsensä tappamalla ja entiselle vaimolle tavarat jättämällä pyrkii moraaliseksi voittajaksi mutta saattaakin aiheuttaa vain uuden tragedian heille, joiden olisi tullut olla tärkeimmät.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #91: Näkymätön mies

On mielenkiintoista, kuinka Ralph Ellisonin romaani Näkymätön mies rinnastuu Franz Kafkan teokseen Amerikka. Ne tuntuvat muistuttavan osin toisiaan, mutta lopulta niillä onkin melko vähän yhteistä.

Kafkan Amerikka on kuin fantasiamaailma – siinä on jotain tunnistettavaa, mutta tapahtumia määrittävät lainalaisuudet eivät ole aivan samat kuin todellisessa maailmassa. Niissä on jokin perinpohjainen vaivihkainen outous. Ellison Näkymättömän miehen Amerikka puolestaan kuvaa todellisia 1960-luvun Yhdysvaltoja. Siitä huolimatta iso osa syistä ja seurauksista jää nimettömälle ja sittemmin kuvaannollisesti näkymättömäksi muuttuvalle päähenkilölle vieraiksi. Toisaalta näkymättömäksi muuttuminen on vain looginen seuraus siitä, kun yhteiskunnan ja yhteisöjen lainalaisuudet kertojalle hahmottuvat. Kafka ei tietenkään koskaan käynyt Amerikassa – Ellison puolestaan eli siellä. Tämä tuottaa tarinoihin myös traagiselta vivahtavan eron.

Tavallaan Näkymätön mies on tarina kansalaisoikeustaistelujen ajan Yhdysvalloista: päähenkilö päätyy mustien collegesta maalitehtaan kautta vasemmistoagitaattoriksi ja lopulta valitsee näkymättömyyden. Toisaalta teos ei juuri tämän enempää tai konkreettisemmin käsittele mustien tai köyhien ahdinkoa. Veljeskunan aate, jonka puolesta päähenkilö puhuu, ei oikeastaan aukea lukijalle. Yhtä lailla romaani tuntuu tarinalta pettymyksestä periaatteessa mihin tahansa ihmisten toimintaan, joka ei saavuta tai edes voi saavuttaa tavoitteitaan juuri ihmisten vuoksi.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #90: Ystävyyden talo

Tein kolme mietityttämään jäänyttä huomiota lukiessani John Steinbeckin romaania Ystävyyden talo. Järjestyksessä ne olivat seuraavat:

  1. Kylläpä Faulkner kirjoittaa maanläheisesti, suorastaan karkean yksinkertaisesti.
  2. En pidä näistä päähenkilöistä.
  3. Tässä ei taida olla mitään erityistä tarinan kaarta.

Ensimmäinen huomio ei pohdituttanut sen jälkeen, kun katsoin tarkemmin kirjan kantta. Olen jo kauan jättänyt takakansitekstit lukematta, ja näköjään ennakkotietojen välttely laajenee. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että juuri mitään ei voi lukea vailla ennakkokäsityksiä. Jos hämärästi tiedostan, että olen alkanut lukea jonkun suuren 1900-luvun alun amerikkalaiskirjailijan teosta, se voisi hyvinkin olla William Faulknerin kirjoittama. Vaikka tyypilliset miljööt ovat varsin samankaltaisia, Faulknerilta odottaa eri asioita kuin John Steinbeckilta. Vaikka tarinan tapahtumat olisivat samat, Faulknerilla kerronnan muoto kietoutuisi tarinaan eri tavalla kuin Steinbeckilla.

Tarvitseeko tarinan päähenkilöistä pitää nauttiakseen tarinasta? Oikein inhottavan antagonistin tappiosta varmaan usein arvostaa. Entä jos valokeila on impulsiivisissa joutomiehissä ja rettelöitsijöissä, joiden moraali on varsin venyvä ja vastuun piiri kattaa hyvin pienen joukon asioita – ja yleensä vasta sitten kun ne hyödyttävät myös hampuusia itseään? Jos hahmot ovat kovin luotaantyöntäviä, saattaa toivoa että heidän tarinansa päättyisi pian. Ehkä poikkeus olisi todella hyvin kirjoitettu vastenmielinen päähenkilö – mutta vaatisiko sekin jonkinmoisen empatian kokemuksen?

Toisen huomion pohdinta ei väistynyt kirjan kantta katsomalla. Lisäksi se liittyy kolmanteen huomioon, eli tarinakaaren puutteeseen. Ystävyyden talo on hyvin episodimainen. Monen luvun alussa tiivistetäänkin ystävysten käsillä olevan tapahtumaketjun olennainen sisältö – esimerkiksi luvussa 15: ”Kuinka Danny vaipui synkkiin ajatuksiin ja tuli hulluksi. Kuinka piru kävi Torrellin hahmossa Dannyn talon kimppuun.”

Tässä tarinan muoto ja sisältö käyvätkin yhteen. Koska päähenkilöiden elämä enimmäkseen on hetkellisten tarpeiden mukaan singahtelemista, siitä sopii kertoa kuin novellein, jotka loppuvat ilman että sitä kykenee välttämättä ennakoimaan muusta kuin jäljellä olevien sivujen vähyydestä ja lukujen alkujen yhteenvedoista. Mainitun Dannyn elämä päättyy vähän ennen romaanin päättymistä, ja oikeastaan ennakoimatta ja turhaan mutta samojen impulssien vuoksi jotka ovat kuljettaneet hänen tarinaansa muutenkin. Samoista syistä ja yhtä sujuvasti se olisi voinut päättyä paljon aikaisemminkin, eikä kuolemassa tunnu olevan mitään erityistä merkitystä.

Päähenkilöt myös kertovat tarinoita toisilleen. Eräästä sellaisesta yksi valittaa:

”Ei tämä ole hyvä tarina. Siinä on liian monta merkitystä ja siihen sisältyy liian monta opetusta. Jotkut noista opetuksista ovat ihan vastakkaiset. Ei tämä ole semmoinen tarina, joka kannattaa painaa muistiinsa. Se ei todista mitään.”

En tiedä mikä on Ystävyyden talon mahdollinen merkitys ja opetus. Äskeisen marinan jälkeen toinen päähenkilö sen sijaan kertoo pitävänsä kerrotusta tarinasta ja käy perustelemaan kantaansa:

”Pidän siitä sen tähden, ettei siinä ole yhtään semmoista ajatusta jonka tajuaa, ja kumminkin se tuntuu tarkoittavan jotakin. En osaa sanoa mitä.”

Seuraa neljäs huomio. Repliikissähän on kuvattu juuri sellainen mystisen kokemuksen laatu, joka yhdistää joitakin parhaita lukukokemuksiani ja jota olen yrittänyt aikaisemminkin kuvata! Tämä johtaakin viimeiseen pohdintaan, joka tuskin ratkeaa sen kummemmin: ehkä tässä sittenkin oli jokin salaviisaus ja muoto ja sisältö kietoutuivat toisiinsa kuin Faulknerilla.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Taivas on Taunuksen takapenkillä

Leevi and the Leavingsin toiseksi viimeinen albumi Onnen avaimet on täynnä pieniä helmiä, vaikka Gösta Sundqvistin sävellyksissä, sanoituksissa tai sovituksissa ei ole erityistä äkkivääryyttä. Tämän merkinnän aihe, päätöskappale ”Taivas on Taunuksen takapenkillä” liittyy jo aikaisemmin esiteltyihin parisuhteen ja ikääntymisen teemoihin, mutta onnistuu käsittelemään niitä salavihkaisen jännitteisellä tavalla.

Tekstin alkurivit maalaavat tehokkaasti kuvan lähtöasetelmasta: sänkyyn pitäisi päästä salihousuissa kun vatsa on kasvanut turhan isoksi pyjamaan. Tästä konkretiasta edetään huomaamatta merkityksellisempiin ja abstraktimpiin pohdintoihin: ”vai kääntäisinkö nenän näyttämään luoteeseen / jos välimatka parisuhdetta piristää.” Kertoja toivoisi ilmeisen vakiintuneelta parisuhteelta jotain muuta, mutta ainoa välimatka hän minkä keksii on ilmeisesti mitään sanomatta kääntyä selin kumppaniin. Luultavasti parisuhteessa olematonkin aavistelee, kuinka paljon tämä todennäköisesti yhteiseloa piristää.

Kertosäkeessä paratiisi ja arki lomittuvat:

”tai jos taivas on Taunuksen tyhjä takapenkki
sinne kahden saattais salaa pujahtaa
nyt kun hellyyden korvaa tää pitkä juoksulenkki
ja heti suihkun jälkeen sänkyyn nukahtaa”

Toisessa säkeistössä todetaan että ”tää” on ehkä ainoa keino säilyttää järkensä, jos muutakaan ratkaisua ei löydy. Herkullisesti jää auki, mikä on ”tää”. Parisuhde? Hiljaisuus? Unelma Taunuksen takapenkistä? Johonkin sovittamattomaan ristiriitaan kuitenkin viitataan toisen säkeistön päätteeksi, ja sen voi taas tulkita niin konkreettisesti kuin abstraktistikin: ”kun sitä kantaa lokaa sisäänn taas kengänkärjissään / lähtiessään vaikka roskapussin vei.”

Voiko kolmas säkeistö tuoda vielä jotain uutta? Siinä vahvistuu mielikuva lannistuneesta puhumattomuudesta, jossa toivotaan jotain ilman että sitä sanotaan ääneen ja kenties oletetaan että toinen tuntee omat ajatukset ja itse tuntee toisen mielenmaiseman vaikka niitä ei kumppanilta varmistakaan.

”jos edes koskettaisit vaikka ääneen en pyytäiskäään
se mulle voisi olla melkoinen yllätys
ja mä pyydän ettet kaikkea niskaan syytäiskäään
jos elämä on tosi mahtava pettymys”

On siis ”tää”, joka pitää päätä kasassa, ja toiveita jostakin nykytilannetta paremmasta, mutta ainoa muutos jonka saa aikaan on selän kääntäminen sängyssä. Lika kengänkärjissä on likaa mutta myös jotain mitä ei ilmeisesti saa pyyhittyä lopullisesti pois. Periaatteessa kertosäkeessä hellyyden korvannut pitkä juoksulenkki voisi viitata vahvaan ja kestävään sitoutumiseen, mutta yhtä lalla se voi olla jotakin mikä kuluttaa voimat loppuun. Ristiriitaisista ja moniselitteisistä aineksista voi rakentaa ehjän ja selkeän tarinan.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #89: Automaatti

Alberto Moravian kokoelma Automaatti sisältää neljästäkymmentä novellia, mutta tarinoita taitaa olla vain muutama. Suurin osa, ehkä kolmisenkymmentä, on oikeastaan sama tarina vähän eri tavalla tai eri ympäristössä kerrottuna. Tämä tarina kertoo siitä, kuinka kertomuksen henkilöt ovat elämässään jollakin perustavalla tavalla vääränlaisessa tilanteessa tai joutumassa tai asettumassa sellaiseen.

Ikään kuin minun ja ja minun itseni välillä olisi jokin petos; tai kuin minä pettäisin itseäni katalalla tavalla, jatkuvasti, aina. Itseäni kohtaan tuntemani vastenmielisyys on samanlaista kuin se, jota tunnetaan toista ihmistä kohtaan, joka on teeskennellyt olevansa jotain mitä ei ole – hyötyäkseen tai muista hämäristä syistä. Mutta minä en tiedä mikä se petos on. Minä tunnen sen, siinä kaikki, se on ilmassa kuin haju, muuta minä en osaa sanoa.
(”Kolmisivuinen peili”, suom. Liisa Ryömä)

Kun teema hahmottuu, alkaa kiinnittää huomiota kirjoittajan tapoihin muunnella tarinaa. Harvoin on kyse yksipuolisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Väärinkäsitykset, jotka voisivat olla koomisia, johtavatkin olemisen mielekkyyden kyseenalaistavaan traagisuuteen. Elämisen ja ihmissuhteiden loputon monitulkintaisuus ja yksilön pyrkimykset hallita sitä vaikka pakolla alleviivaavatkin kaiken perimmäistä mielivaltaisuutta. Joskus taas päähenkilön toimijuudesta on vaikea muodostaa kantaa.

Hän tajusi, että nämä olivat viimeiset päivät perheen parissa; hänen sydäntään kouristi. Tuntien uskollisen luonteensa hän tiesi varmasti olevansa Moronille hyvä vaimo vaikka ei rakastanutkaan häntä; ja niin hänestä olosuhteiden pakosta tulisi hänen rikostoverinsa. Hän saisi lapsia, jakaisi miehen suunnitelmat, puolustelisi hänen käytöstään. Tätä kaikkea hän ajatteli sydän väristen, käsi ovenkahvalla. Sitten hän rohkaisi mielensä ja astui sisään.
(”Perheen kesken”, suom. Liisa Ryömä)

Olisiko kokoelmaan riittänyt kymmenkunta tarinaa, joissa olennaiset muunnelmat olisivat esiintyneet? Kenties, mutta onhan oma hauskuutensa myös puhkikaluttuun ja kaikille tuttuun kertosäkeeseen yhtymisessä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #88: Syöpäosasto (toinen nide)

Solženitsynin Syöpäosasto etenee jälkimmäiseen niteeseensä – eteneekö tarina? Tavallaan. Hahmottuu, ketkä ovat varsinaisia päähenkilöitä ja mitä heille kenties tapahtuu tarinan päätyttyä. Voi olla, että romaanin jakaminen kahteen niteeseen myös korostaa romaanin viimeisen kolmanneksen tapahtua. Ne saattaisivat hahmottua eri tavalla, mikäli tarinan olisi lukenut samojen kansien välistä.

Keskeiseltä vaikuttava käänne on syöpälääkärin sairastuminen syöpään. Asemansa vuoksi hän toki saa paremman kohtelun kuin potilaansa – mutta mielenkiintoista on sekä se, että hän ei välttämättä halua tietää sen mikä kollegansa ovat saaneet selville tai ole mahdollisen kuolemansa äärellä yhtään paremmassa asemassa kuin potilaansa. Tietyllä tavalla hän on jopa heikommilla, koska vaikka potilailla on epätietoisuutensa, heillä saattaa olla myös valheellinen turvallisuudentunteensa ja helpotuksensa.

Ainakin tämän lukijan on vaikea olla lukematta Solženitsynia pitämättä koko ajan mielessään kirjoittajan asemaa neuvostojärjestelmän kriitikkona. Tämä johtaa myös melko suorasukaisiin tulkintoihin – esimerkiksi niin, että totalitaristisessa järjestelmässä vallanpitäjien suosikki saattaa milloin tahansa joutua epäsuosioon, ja silloin tämän oloa ei ollenkaan helpota hänen tietämyksensä siitä, kuinka järjestelmä toimii. Olisi mielenkiintoista kuulla, millainen kokemus Syöpäosasto olisi tarinana ilman tätä esiymmärrystä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Miéville: This census-taker

Hector lupaa, että herra Mirandos ”on siinä missä kun on jos”. Käymättä tämän tekstin kokonaisuuteen sen syvemmälle ja koettamatta asettaa lainattuja säkeitä niiden laajempaan kontekstiin täytyy sanoa, että minua on kirjallisuudessa kiehtonut tuo ”jos”, ei ”kun”. Tarinan, miljöön ja henkilöiden epämääräisyys on toteutettuna tietenkin ärsyttävää. Silloin kun se on tehty oikein, lukijalla on käsissään liki loputtoman kiehtova merkitysmahdollisuuksien kimppu.

China Miévillen pienoisromaanissa This census-taker moni asia jää vaille tarkkoja määrittelyjä ja lukkoonlyötyjä merkityksiä. Kerronnan näkökulma vaihtuu kesken kaiken mutta kerronta pysyy kiinni aikaisemmin kuvatuissa tapahtumissa – paitsi jos yhtäkkiä hypätäänkin ajassa eteenpäin ja kovin toisenlaiseen miljööseen päähenkilön kuitenkin säilyessä todennäköisesti samana. Kaikki alkaa, kun poika juoksee tarkemmin määrittelemättönä aikana kylään, koska hänen isänsä – tai äitinsä – on tehnyt pahaa puolisolleen.

Isä tappaa pieneläimiä ja ehkä ihmisiäkin, tosin kyläläiset suhtautuvat tähän mahdollisuuteeen, kuten mieheenkin, välttelevästi. Isä valmistaa avaimia, joilla tuntuu olevan maagisia tarkoituksia, joihin ei kuitenkaan suoranaisesti palata. Väestönlaskija, joka tulee kuin toisesta todellisuudesta, vaikuttaa pelastavan pojan, josta tulee myös väestönlaskija – mutta keneen tarinan otsikon ”this” viittaa?

En oikeastaan tarvitse herra Mirandosta viemään minua pimeältä tieltä valoihin tai pauhaamaan tiedonrauhaan – kunhan tie ei ole täysin pimeä, vaan sieltä täältä näkee merkkejä siitä, että ympärillä on tarina, vaikka sitä ei koskaan näkisikään kokonaisena.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #87: Kioto

Yasunari Kawabatan lyhyt romaani Kioto on kerronnaltaan tunnelmallinen, maltillinen ja yksinkertaisesti kaunis – ja mieleni tahtoo kerta toisensa jälkeen sijoittaa tarinan eri miljööseen kuin missä se tapahtuu.

Koska perinteisillä japanilaisilla asuilla ja vaatekappaleilla on teoksessa merkittävä rooli, tuntuisi kovin luontevalta että miljöö olisi satojen vuosien takainen. Samoin toisensa sattumalta löytävien kaksosten teemassa on joitakin mystisiä sävyjä. Tämän vuoksi päässäni helähti aina jokin riitasointu, kun muistutettiinkin siitä, että tarina ajoittuu likimain kirjoittamisajankohtaansa 1960-luvulle: obin kuvio onkin suunniteltu Paul Kleen mukaan, henkilöt tarttuvat puhelimeen.

Vaatekappaleiden merkitykset tuntuvat samalla tavalla tavoittamilta kuin teeseremonioiden – tai sitten molemmista välittyvä tunnelma on vain kulttuuria tuntemattoman turhanpäiväistä mystifiointia, mikä selittäisi myös jatkuvan yrityksen sijoittaa tarina keskiaikaan. Se kuitenkin tuottaa vaikutelman, joka usein osa osa parhaita lukukokemuksiani: pinnan alla on jotain, mutta en aivan sitä tavoita – eikä tarvitsekaan tavoittaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti