Seitsemästoista runo: Lääkintäloitsujen kokoelma

Tuonelasta ei siis löytynyt veneenrakennuksesta puuttuneita loitsusanoja. Väinämöisessä on yhä samanlaista voivottelijaa kuin aikaisemmissa runoissa ja hän jää pyörittelemään päätänsä. Onneksi ohi kävelee ilmeisesti joku satunnainen paimen, joka ehdottaa että Antero Vipuselta sanoja varmaan saisi.

Antero Vipunen on ilmeisesti jo enimmäkseen kuollut mahtimies ja loitsujen taitaja, jolla ”haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni.” Väinämöinen tunkeutuu suun kautta tämän vatsaan. Vipunen havahtuu ja käy asiaa ihmettelemään.

Huomasin vasta runoa pitkälle luettuani, että Väinämöinen ei aluksi kerro, miksi hän Vipusen vatsaan kömpi. Hän vain veistää venhon ja soutelee suolistoa edestakaisin, minkä jälkeen hän alkaa kiduttaa Vipusta pystyttämällä rautapajan tämän sisälle.

Edellisessä runossa oli kovin päälleliimattuja opetuksia, jotka eivät oikein istuneet tarinaan. Suurin osa Väinämöisen ja Antero Vipusen kohtaamista on Vipusen loitsuja, kun tämä yrittää parantaa omaa oloaan ja karkottaa Väinämöisen. Toisin kuin edelliset opetukset nämä loitsut sopivat tarinaan aika hyvin. Ehkä olisin itse kirjoittanut niiden väliin pieniä kohtauksia, mutta sovitus ei ole aivan mahdoton tarinankuljetuksen kannalta.

Lopulta Väinämöinen saa sanansa – ja aika paljon sellaisiakin sanoja joita ei edes pyytänyt – ja lähtee. Vihdoinkin vene valmistuu. Onkohan sille käyttöä?

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #162: Tasangon valtiaat

On erilaisten olentojen tarinoita: yksilöiden tarinoita, ryhmien tarinoita, yhteiskuntien ja jopa kulttuurien tarinoita – tai koko ihmiskunnan tarina. Tarinat eivät synny itsestään, vaan ne täytyy kertoa, ja sen vuoksi tarinoissa on kyse aina myös valikoinnista. Jokaisen koskaan eläneen ihmisen tekojen luettelo ei olisi vielä tarina. Se olisi vain luettelo, joka tarvitsee mielen ja merkityksen ollakseen tarina.

Yashar Kemal kertoo yksilöiden tarinoita, sukujen tarinoita ja jopa muuttuvan turkkilaisen yhteiskunnan tarinaa romaanissaan Tasangon valtiaat.

Pitää aloittaa sukujen tarinoista, jotta yksilöiden tarinoita voisi ymmärtää. Kaksi sukua on ajautunut verikoston kierteeseen syystä, josta ei ole enää varmuutta. Tämä sitoo paitsi suvut toisiinsa niin myös antaa sukujen kulloisillekin päämiehillä pakollisen, ennaltamäärätyn palasen heidän elämänsä tarinaan. Verikoston tarina on suurempi kuin kenenkään yksilön elämäntarina.

Yksilöiden tarinat: Verikostoa täytyy suunnitella – eli siitä kerrotaan mahdollisia tarinoita itselle ja toisille. Osa tarinoista on yksityisiä julmia fantasioita. Myös kuolemanpelossa itselle kerrotaan tarinoita: kuvitellaan, kavahdetaan, ja toimitaan mahdollisten ja mahdottomien skenaarioiden mukaan.

Mutta samaan aikaan modernin tarina etenee. Maanomistajat eivät koneiden myötä enää tarvitsisi suurta määrää työläisiä, mutta velvollisuudet omaa heimoa kohtaan säilyvät – tai sitten eivät. Verikosto ei kuulu nykyaikaiseen tasavaltaan – mutta näiden kahden suvun verikoston vastustajillakin on muita pyyteitä kuin vääjäämättömän nykyajan edistäminen.

Tasangon valtiaat sisältää paljon tarinoiden ristiriitaisuuksia. Kemal on ennenkin kirjoittanut siitä: vaikka tarinat kertoisivat ikuisista asioista, ne joutuvat joskus väistymään. Sen kaikki tarinat eivät voi samassa ajassa olla yhtä tärkeitä – mutta mistäpä tietää etukäteen, mitkä tarinat voittavat?

Kuten toisen suvun nuorukainen, tuleva nykyaikainen liikemies toteaa:

”Kuule, Temir bei -setä, Derviš bei ja isäni ovat molemmat hulluja. Ja se Kurdi Ali bei, tiedäthän, joka on niin vanha ja jota kaikki pitävät niin viisaana, hänkin on pähkähullu. Kaikki ne vanhat beit ovat järjiltään. Mitä isoäitiin tulee, isän äitiin, hän on kypsä hullujenhuoneeseen. Kaikki meidän talossa ovat hulluja, Temir bei -setä, ihan kerta kaikkiaan hulluja…”

(suom. Eva Siikarla)

Silti voi olla, että myöhempi aika tuomitsee hänen etukäteen kertomansa – ja ehkä jopa toteuttamansa – menestystarinan hulluudeksi.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #160: Garpin maailma

John Irvingin Garpin maailma tuntuu huimalta ajalliselta hypyltä. Minulle Irving on nykykirjailija, ja häntä Keltaisessa kirjastossa edeltäneet toverit näyttäytyvät silmissäni enimmäkseen menneen aikakauden tekijöinä.

Garpin maailma kertoo kuvitteellisen T.S. Garpin elämäntarinan – sekä sitä edeltäneitä ja sen jälkeisiä tapahtumia. Tällaisten kirjojen kanssa minulla on jo lähtökohtaisesti haasteita: voiko ”kokonainen” elämäntarina olla kiinnostava – voiko se kertoa jostakin tärkeästä – vai olisiko mahdollista tiivistää viestistä olennainen ja kirjoittaa se osaksi jotakin elämänjaksoa tai rajatumpaa episodia. Voiko kokonaisen elämän kuvaaminen, joka usein vaatii hillittömän määrän sivuja, olla turhaa niin, että saman perusidean olisi voinut kertoa esimerkiksi 280 sivulla 560 sivun sijaan?

Garpin maailman puolivälin tienoilla olin vähän eksyksissä. Mietin, miksi tämä elämä täytyy käydä läpi ilmeisesti alusta loppuun. En saanut kokonaan päästäni ajatusta, että tässä on jotain Forrest Gumpia muistuttavaa, mutta paremmin kirjoitettuna.

Jos Garpin maailmaa hahmottaa sen sisältämien tarinoiden kannalta – ei vain T.S. Garpin elämäntarinana – se avautuu eri tavalla. Tälle lukijalle jää vaikutelmaksi, että romaanin keskeisten henkilöiden elämäntarinat tai suorastaan elämät ovat muiden tarinoiden vankeja.

Romaani alkaa kuvaamalla Garpin äidin eli Jenny Fieldsin elämää. Hän ei halua elämäänsä miestä mutta tahtoo lapsen jossakin vaiheessa. Tämä on yksi seikka, joka tekee hänestä ympäristön silmissä ”seksuaalisesti epäilyttävän”. Hän saa lapsen – käytännössä raiskaamalla sodassa vammautuneen potilaan – ja kirjoittaa sittemmin elämäkerran, jonka nimi on Seksuaalisesti epäilyttävä. Tämä elämäntarina tietenkin vaikuttaa Garpiinkin hänen lapsuudestaan lähtien: äidin elämäntarinan vuoksi hänenkin polkuaan ympäristö ennakoi tiettyihin suuntiin.

Jenny Fields joutuu kuitenkin kamppailemaan elämäntarinansa tulkintojen kanssa, sillä menestynyt elämäkerta ei poista häneltä ”seksuaalisesti epäilyttävän” taakkaa. Sen lisäksi hän saa harteilleen feministisen suunnannäyttäjän roolin. Sekään ei ole elämäntarina, jonka hän olisi varsinaisesti halunnut, vaikka hän asettuukin siihen omalla tavallaan.

Samankaltainen perusasetelma toistuu, kenties dramaattisemmin, Ellen Jamesin kohdalla. Ellen James on romaanissa 11-vuotiaana raiskattu tyttö, jolta raiskaajat leikkasivat kielen, jotta tämä ei pystyisi kertomaan tekijöiden tuntomerkkejä. Hänen kohtelunsa käynnistää ellenjamesilaisuuden, feministisen liikkeen, jonka jäsenet leikkaavat tai leikkauttavat kielensä pois. Olisi epätarkkaa sanoa, että Ellen Jamesin suhde ellenjamesilaisuuteen on jännitteinen: pikemminkin se on kielteinen. Ellenjamesilaiset ovat ottaneet Ellen Jamesin elämän traumaattisimman tapahtumat oman ilmaisunsa välineeksi tavalla, jota Ellen James ei hyväksy. Hänen elämäntarinansa on kaapattu. Hän ei voi kertoa sitä sellaiseksi kuin olisi halunnut.

Kun radikalisoitunut ja häiriintynyt ellenjamesilainen, joka kokee Garpin ”nussineen siskonsa kuoliaaksi”, murhaa Garpin, jonka perheen luo Ellen James on aikuisena muuttanut asumaan, aika moni kaapattu elämäntarina kietoutuu yhteen.

Entä Garpin tarina? Nyt on jo ehditty hänen kuolemaansa.

Garp haluaa kirjailijaksi. Hän onnistuukin siinä, mutta osin äitinsä elämäntarinan ansiosta. Hän on kuitenkin ”kuuluisan feministin” Jenny Fieldsin poika. Olisiko häntä julkaistu ilman osallisuutta tähän tarinaan? Ehkä, mutta silloin hänen oma tarinansakin olisi voinut olla kovin toisenlainen.

Lopulta Garp ei kirjoita tai julkaise kovin paljon. Osa hänen teksteistään on kuitenkin osana Garpin maailmaa. Ne ovatkin mielenkiintoisia suhteessa hänen elämäntarinaansa ja häntä ympäröiviin – tai rajoittaviin – elämäntarinoihin. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän tekstit kumpuavat hänen elämästään – mutta eivät ole tapahtumien kirjaamista fiktiiviseen muotoon. Ne syntyvät hänen raivostaan, hänen peloistaan, hänen toiveistaan. Hän ei dokumentoi tapahtumia romaaniensa raaka-aineeksi, vaan antaa tunteiden motivoida kirjoittamiensa tarinoiden kulkua.

Garp kuitenkin kokee, että mitä enemmän hän kirjoittaa oman elämänsä kannustamana ja mitä vähemmän mielikuvituksestaan, sitä huonompaa jälkeä hän saa aikaan. Samalla hänen tarinansa asetetaan suhteisiin hänen äitinsä elämäntarinan – tai hänen äidilleen ympäristöstä annetun elämäntarinan – kanssa. Kustantaja kauppaa Garpin romaaneja tämän elämän tragedioiden, kuten lapsen kuoleman avulla. Kun hän antaa tarinansa julkaistavaksi, ne ovat tahtomattakin kiinni Garpin elämäntarinassa ja muiden elämien tarinoissa.

On toki itsestäänselvästi totta, että kaikki me olemme elämäntarinoinemme suhteessa ulkomaailman tapahtumiin ja muihin ihmisiin. Kukaan ei voi kertoa elämäänsä ihan millaiseksi tahtoo. Garpin maailmaa on kuitenkin mahdollista lukea voimakkaana kuvauksena siitä, millaista on erilaisten tarinoiden kamppailu ja siinä kamppailussa eläminen.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kuudestoista runo: Väinämöinen tekee vihdoin itse jotain

Väinämöisen paluu! Nyt hän on veneenrakennuspuuhissa, mutta on viisaasti ryhtynyt siihen paikassa, jossa ei ole puuta. Niinpä luottomies Sampsa Pellervoinen joutuu tulemaan hätiin.

Sampsa taitaa olla Kalevalan ainoa mies, joka ei nurise turhista tai dramatisoi asioita, vaan tekee hommansa ja katoaa. Lienee urakkapalkalla. Nyt hän hommaa Väinämöiselle venepuut ja väistyy tarinasta.

Väinämöinen vihdoinkin näyttää taikavoimiaan – ainakin niin, ettei samalla telo itseään. Vene syntyy laulamalla aika hyvin melkein kokonaan – muutamat sanat vain puuttuvat. Uskon, että hänellä on omasta mielestään hyvät syyt ja keinot etsiä tarvittavia taikasanoja, mutta en voi modernina lukijana olla kiinnittämättä huomiota siihen, että hän näyttää turhautuessaan ryhtyvän tappamaan eläimiä.

Läksi saamahan sanoja.
Tuhoi joukon joutsenia,
harkun hankia hävitti,
päättömästi pääskysiä.

Tulos oli yhtä tyhjän kanssa, joten vielä piti tappaa oravia. Ei auttanut sekään. Siispä Manalaan!

Manalassa Tuonen tytti tenttaa Väinämöistä, kun tämä ei vaikuta kuolleelta. Lopulta, kun mikään muu ei auta, hän kokeilee totuutta ja kertoo olevana puuttuvien sanojen perässä.

Väinämöinen pääsee etenemään, mutta muu isäntäväki ei ole näinkään suopeaa. Tietäjä joutuu pakenemaan, ja pääsee taas osoittamaan taitojaan muuttumalla eläimiksi. Nyt saattaa jo ymmärtää, miksi Väinämöistä on pidetty kovana tyyppinä!

Väinämöinen pääsee karkuun, mutta tarinaan on loppuun liimattu kaksi opetusta piirrettyjen tyyliin.

”Elköhön hyvä Jumala,
elkökän sitä suetko,
itse-mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeinutta!
Äijä on sinne saanehia,
vähä tuolta tullehia,
tuolta Tuonelan koi’sta,
Manalan ikimajoista.”

Okei… Kiitos, Väinämöinen. Lupaan etten kävele Manalaan saakka tarkoituksella. Ennen tätä patistelua olisikin ollut huomattava riski. Voisin jotenkuten ymmärtää tämän kehotuksena olla riistämättä omaa henkeään, mutta opetuksen tätä luonnetta vastaan on se, että Väinämöinen ei kuollut eikä vaikuttanut kenenkään mielestä kuolleelta. No, älkää yhtä kaikki tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.

Entä toinen opetus pienokaisille?

”Elkätte, imeisen lapset,
sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle,
vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
tuolla Tuonelan koi’issa:
sija on siellä syyllisillä,
vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä,
palavista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista ku’ottu.”

Eli älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi, luulisin – muuten tämän elämän jälkeen rankaistaan. Mikäpä siinä, mutta uhkakuva olisi uskottavampi, jos noita kuolemenjälkeisiä rangaistuksia olisi itse runossa kuvattu eikä keksitty vain lopetukseen. Nyt vaikuttaa päälleliimatulta!

Mutta jospa tästä alkaisi Väinämöisen tarinassa vähän edellistä kunniakkaampi jakso. Aineksia olisi.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #159: Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli

Michel Tournierin Perjantai on tarina, joka on aika vahvasti suhteessa toiseen tarinaan – onhan sen lähtökohtana Daniel Defoen Robinson Crusoe. Defoen teos on varmaan sellainen, joka tunnetaan laajemmin kuin mitä sitä on luettu. Perjantain jälkeen tarkastin Wikipediasta, miten Robinson Crusoe menikään – en todellakaan tunne sitä sen paremmin.

Tarkastelen kuitenkin tässä Perjantaita omana tarinanaan, koska sellaisena sen myös luin, sikäli kuin se oli mahdollista.

Crusoe siis haaksirikkoutuu saarelle. Se on tarinassa keskeistä, ja se tietenkin on jotain sellaista, joka muuttaa hänen elämänsä tarinaa peruuttamattomasti. Siitä huolimatta hän pyrkii jatkamaan omaa tarinaansa, kotimaansa tarinaa ja valistuksen ja edistyksen tarinaa haaksirikkonsa jälkeen. Hän ikään kuin jatkaa elämistä kuten hän näkee ainoaksi oikeaksi tavaksi elää: täytyy laatia perustuslaki, nimittää virkakunta, perustaa rahalaitos, pitää jumalanpalvelukset ja niin edelleen. Muunlaista tarinan jatkoa Crusoe ei näe. Kun hän kohtaa Perjantain, toistuu sama asetelma: vain kasvu kohti kristinuskoa ja sivistystä on ajateltavissa oleva päämäärä, ja koska Perjantai on vasta Crusoen hänet sinne lähettämällä matkalla, hän ei saa vielä kunnollista nimeä.

Crusoen olettama tarina kuitenkin käy mahdottomaksi. Säilötyt ruutitynnyrit räjähtävät ja tuhoavat infrastuktuuria. Englantilainen alus miehistöineen ei liity Crusoen haluamaan ja edistämään sivistyksen etenemisen tarinaan, vaan kohtelevat hekin saarta ja sen hentoa virkakoneistoa kaltoin. Jopa Perjantai hylkää Crusoen tarinan lähtiessään englantilaisten matkaan. Heiltä sentään jää jälkeen kaltoinkohdeltu laivapoika, josta Crusoe saa Torstain, jonka kanssa alkaa kertoa tarinaa eteenpäin.

Tournierin teoksen tarina päättyy Torstain nimeämiseen. On kuitenkin selvää, että tarina, jota Crusoe aikoo lopussa toteuttaa, ei ole enää alkuperäinen brittiläisen imperiumin ja valistuksen voittokulun tarina. Se on nyt omanlaisensa Speranzan saaren tarina, sillä englantilaiset purjehtivat olivat henkisesti melkein yhtä kaukana Crusoesta kuin Crusoe ja Perjantai olivat tavatessaan.

Alussa tietty tarina oli Crusoelle ainoa mahdollinen. Lopussa se oli mahdoton. Mutta ei hän sitä missään vaiheessa tietoisesti niin päättänyt.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #158: Alice B. Toklasin omaelämäkerta

Gertude Steinin kirjoittamassa Alice B. Toklasin omaelämäkerrassa ei ole tarinaa. Siinä on kokoelma tapahtumia. Se ei ole edes sarja tapahtumia, sillä jokin tapahtuma mainitaan, sitten sitä palataan myöhemmin tarkentamaan. Tärkeintä vaikuttaa olevan, että se on kokoelma tapahtumia, joissa mainitaan paljon ihmisiä, jotka suhtautuivat Gertrude Steiniin jollakin tavalla. Jos ei ole erityisen kiinnostunut Gertrude Steinista – kuten en ole – on vaikea kuvitella miksi olisi kiinnostunut tästä teoksesta.

Tarina, tai sen puute, ja valittu muoto johtavat kuitenkin joihinkin ajatusleikkeihin.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta on siis Gertrude Steinin kirjoittama tapahtuma- ja nimikokoelma, jossa Gertrude Steinin elämänkumppani Alice B. Toklas muka kuvaa elämäänsä – tai siitä Gertrude Steinin kanssa viettämäänsä osaa. Viimeisellä sivulla ”Alice” kertoo, että teksti onkin Gertrude Steinin.

Kuvatut tapahtumat – tai tarina, jos ollaan suopeita – on siis kerrottu yhdellä tavalla: Gertude Stein kertoo ne Alice B. Toklasina. Entäpä muut vaihtoehdot?

Olisivatko tapahtumat erilaisia, jos Alice B. Toklas oikeasti kertonut ne?

Olisivatko tapahtumat erilaisia, jos Alice B. Toklas olisi kertonut ne mutta niin kuin arvelisi Gertrude Steinin ne kokeneen? Tämä olisi nyt toteutuneeseen nähden likimain käänteinen tilanne.

Olisivatko tapahtumat erilaisia, jos Gertrude Stein olisi kertonut ne Alice B. Toklasin näkökulman sijaan omastaan? En ole itse asiassa varma, muuttaisiko tämä paljonkaan. Mikä oli muka Alice B. Toklasina kirjoittamisen ajatus? Vaikuttiko se tarinaan jotenkin?

Romaanin tarinattomuus saa miettimään tarinoiden mahdollisuuksia.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Novelli – ihan yksinään

Tätä kirjoittaessa kirjastot ovat olleet viikkoja kiinni koronavirustilanteen vuoksi. Keltaisen kirjaston lukeminen on siis ollut tauolla, koska suurimman osan sarjan kirjoista lainaan kirjastosta. Lisäksi omista kirjahyllyistä lienee luettu suurin osa niistä kirjoista, jotka aion lukea.

Luen yleensä romaaneja. Novellit luen yleensä osana kokoelmaa. Mutta entä kun nyt ei oikein ole sellaisia?

Yhden kirjahyllyn päällä on Tampereen scifi-seuran Portti-lehteä. Viime vuosina sen lukeminen on jäänyt lähinnä kirja-arvostelujen katseluun. Pitäisikö nyt katsoa, millainen on suomalaisen spekulatiivisen novellistiikan taso?

Sopivasti tuorein Portti olikin viime vuoden viimeinen numero, jossa julkaistiin novellikilpailun voittaja eli Maiju Ihalaisen Parsija, etsijä, kaikkien toiveiden täyttäjä.

Ihalaisen novelli muistutti minua siitä, miksi novellejakin kannattaisi lukea ja mitä tämä muoto parhaimmillaan tarjoaa.

Alussa joutuu olemaan tosi tarkkana: jokainen sana ja lause voi olla tärkeä tarinan ymmärtämiseksi. Se voi olla vaativaa, mutta jos kirjoittaja on tehnyt työnsä hyvin, turhia sanoja ei ole.

Varsinkin spekulatiivisessa fiktiossa on elementtejä, joiden luonne ja merkitys ei aukea heti. Ihalaisen novellissa parsijaoppilaan kurkusta ryhdytään kivuliaasti kiskomaan ”elämänlankaa”, jotta kylään saapunut etsijä voisi saada kätensä takaisin. Lukija joutuu miettimään, onko vielä kärryillä vai menikö jotain tärkeää ohi. Onko tämä tulevaisuus, menneisyys vai jokin täysin meidän historiastamme irrallinen kuvitteellinen maailma?

Melkein hengästyttää, kun kirjoittaja parsii novellinsa elementeistä hienon ja johdonmukaisen kokonaisuuden, jossa tarinankuljetuksen ohessa hän luo kokonaisen maailman. Ihalaisen ei tarvitse pysäyttää hahmojaan selittämään asioiden taustoja, vaan koko olennainen historia ja nykyisyys piirtyy lukijan mieleen parissakymmenessä painosivussa ihan vain tarinaa kertomalla.

Tällainen tarinan rakentaminen luo jotenkin täysipainoisemman maailman kuin kymmenosainen läskifantasiasarja. Niin tehokasta: lukija saa koko maailman ilman turhia sanoja.

Pitäisi lukea enemmän novelleja – ainakin hyviä novelleja.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #157: Tulkit

Wole Soyinkan romaani Tulkit on hankala tapaus. Blogin jonkinlainen tunnuslause on ”kyse on tarinoista”. Luulen, ettei Tulkeissa ole kyse tarinasta.

Jos aivan rehellisiä ollaan, niin mieleeni jäi lähinnä se, että yhdellä keskushenkilöistä on omanlaisensa ulostamiseen keskittyvä uskonto tai maailmankatsomus. Muu materiaali kirjassa sekoittuu niin, etten hahmota oikein mitään. Politiikkaa ja korruptiota on jonkin verran. Mutta entä se tarina?

Wikipedian mukaan Tulkkien kerronta on näennäisen kaoottista. Saattaisin sanoa, että se on myös aidosti kaoottista, mutta mieluummin myönnän, että kysymys on huolimattomasta lukemisesta. Eri lähteiden perusteella vaikuttaa kuitenkin selvältä, että kerronta on vaikeaa ja tarina vaikeasti luettavissa.

Mohamed Dellal toteaa, että päähenkilöiden tarinat ovat vain vaivoin selvitettävissä (”only with painstaking efforts”) ja että toisin kuin afrikkalaisessa narratiivisessa traditiossa tyylin on ”entrooppinen”. Se pikemminkin siis hajottaa kuin rakentaa. Onko siis niin, että valittu tapa kertoa Tulkkien tarina on samalla tietoinen vastaveto aikansa afrikkalaiselle kirjallisuudelle, joka eittämättä on jossakin suhteessa kolonialismiin? Näin muoto ja sisältö kietoutuisivat yhteen perustellulla tavalla – toisin kuin, mainittakoon, Saramagon teksteissä. Tämä tarkoittanee kuitenkin sitä, että tarinan ymmärtääkseen pitäisi ymmärtää aika paljon muutakin kuin vain lukemansa teksti.

Osaan siis lukea. Mutta en voi ymmärtää tarinaa ymmärtämättä muotoa, ja ainakin Tulkkien tapauksessa muodon – tai ainakin sen valinnan – ymmärtäminen taitaa vaatia tietoa kirjan ja nykyisen kulttuurisen ymmärrykseni ulkopuolelta.

Mielenkiintoista yhteenkietoutumista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #156: Hullu metsä

Zaharia Stancun romaani Hullu metsä on jatko omaelämäkerralliselle Älä unohda, Darie -teokselle. Kirjoitin siitä näin:

Niinpä asioita tapahtuu, juonenpätkiä jää kesken, ja sitten kaikki vain päättyy. Oliko tarinaa? Ei ainakaan sellaista, jonka päätöstä kohti olisi rakennettu tapahtumien vuolla.

Muuttaako jatko tätä vaikutelmaa? Ei paljon.

Hullun metsän kertojalla on sen verran jatkuvuutta, että hän on ollut nahkurin opissa ja tapaa toisen, sittemmin rikastuneen mutta ei yhtään mestariaan lempeämmän oppipojan, ja että kertoja on rampa. Ainakin allekirjoittaneesta jatkuvuus perheen ja suvun suhteen tuntuu ohuelta.

Aikaisempaa osaa lukiessa päähenkilö hävisi minulta välillä, kun Romanian tarina kaappasi tilan Darien tarinalta. Hullun metsän kanssa ei käy aivan samalla tavalla, vaan tämä on selvemmin kertojansa tarina, vaikka tausta onkin tosi tiukasta kiinni koulussa, politiikassa ja korruptiossa. Osa käänteistä tuntuu kuitenkin huonosti motivoiduilta: ikään kuin Darie olisi hetken kiinnostunut työväenliikkeestä ja kommunismista, mutta tämä juonne yhtäkkiä katoaakin.

Älä unohda, Darie loppui johonkin – ei välttämätä lopetusta vaativaan kohtaan. Niin käy Hullulle metsällekin. Suuri käänne, joka käynnistää Darien elämän seuraavan vaiheen – oletan tietämättä jatkuuko hänen tarinansa – tapahtuu melko yllättäen ja Darie suuntaa toisaalle. Ehkä tämän tarinan luonne on se, että muita parempia katkaisukohtia ei ole. Sikäli se muistuttaa useimpia aitoja elämäntarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Viidestoista runo: Avuliaat tyypit vähissä

Vahingossa meno puoli vuotta ennen kuin Lemminkäisen tarina pääsi jatkumaan! Harmillista, koska viidestoista runo on ensimmäisen Lemminkäis-jakson viimeinen runo, ja sen jälkeen jakso olisi ollut mukavasti paketissa. No, jos joku on tätä tiiviisti seuraillut, niin edellistä merkintää voi vähän kerrata.

Lemminkäinen on siis kuollut, ja saatuaan tietää sen hänen äitinsä lähtee matkaan.

Lemminkäisen äiti tapaa aika tylyä ja auttamishalutonta väkeä. Sen vielä ymmärrän, että Pohjolan emäntä ei ryntää auttamaan hurjapäisen kosijan tavoittamisessa. Tammen, tien ja kuun syyt auttaa ovat kuitenkin vähän epäuskottavia ”ei tässä helppoa ole itselläkään” -tyyppisiä selityksiä:

”on huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille”

Kun kaikilla kolmella on sama alkuvaikerrus, voi vain päätellä että voivottelun tyylistä on sovittu yhdessä.

Aurinko sentään auttaa. Keskellä yötä on toki mahdotonta löytää ruumiinkappaleita koskesta. Toinen avulias on Ilmarinen, joka tekee kunnon haravan palasten naaraamiseen.

Paikalla notkuva korppi ei sen sijaan ole kovin avulias tai kannustava. Lemminkäisen äiti tuskailee haravoidessaan, että näinköhän palasista enää miestä saa. Korppi yrittää äidin saada jättämään homman sikseen ja taitaa toivoa pääsevänsä sen myötä murkinoimaan:

”Ei ole miestä mennehessä
eikä tuiki tullehessa:
jo silt’ on siika silmät syönyt,
hauki hartiat halaisnut.
Sie päästä merehen miestä,
työnnä Tuonelan jokehen!
Ehkä turskaksi tulisi,
valahaksi vahvistuisi.”

Aika reilua.

Tästä huolimatta Lemminkäisen äiti tekee sen, minkä kaikki kyllä tietävät hänen tekevän. Poika on taas kasassa. Ehkä runo tuntui kokoajasta liian lyhyeltä, sillä Lönnrot on liittänyt tähän vielä, ihan kohtalaisilla aasinsilloilla sinänsä, suonten sanat, mehiläisen sanat ja vesikäärmeen synnyn. Ei mennä niihin.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti