Helmet-lukuhaaste 2021, osa 4: Maaliskuun kirjat

Maaliskuussa kirjoja tuli luettua kappalemäärältään vähemmän kuin helmikuussa, mutta kiitos kahden yli 600-sivuisen järkäleen, luettuja sivuja kertyi huomattavasti enemmän. Maaliskuun ensimmäinen luettu teos oli irlantilaisen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta. Olen aiemmin lukenut Rileyn Lucinda Edmondsin nimellä julkaistuja teoksia ja pidin niistä. Seitsemän sisarta on moniosaisen sarjan avausosa, sarjassa kuvataan adoptiosisaruksia, jotka isänsä kuoleman jälkeen saavat kukin mahdollisuuden selvittää oman syntyperänsä. . Luin maaliskuussa myös sarjan toisen osan Myrskyn sisar, jossa seurataan sisarussarjan toiseksi vanhinta sisarta ja hänen taustansa selvittämistä. Rileyn kerronta on sujuvaa ja kuvaukset paikoista hyvin yksityiskohtaisia, mutta kirjoissa olisi ehkä ollut hiukan tiivistämisen varaa, sillä molemmat teokset ovat aikamoisia tiiliskiviä.

Kirjastosta mukaani sattui Cristina Cabonin Kuka sinä olet, Clarice?, jossa on kaksi rinnakkain kulkevaa juonta: nykypäivän Italiassa kirjansitoja löytää harvinaiseen teokseen kätketyn viestin, ja ryhtyy sen avulla selvittämään 1800-luvulla eläneen naiskirjanpainajan kohtaloa, joka kerrotaan omana juonikuvionaan. Cabonin rinnalla luin pari kotimaista uutuuskirjaa: Helena Kaartisen Arvioitu lentoaika kertoo uransa loppupuolella olevan lentoemännän työstä ja kipuilusta eläkkeelle siirtymisen jälkeen, Annamari Marttisen Häiriömerkintä puolestaa kuvaa sitä, miten helposti ihmisen elämäntilanteen muutos voi suistaa talouden raiteiltaan ja mihin kaikkeen ihminen on valmis kulisseja ylläpitääkseen.

Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt: oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat ei kuulosta järin viihdyttävältä lukemiselta, mutta minusta kirja oli mielenkiintoinen ja kuvasi hyvin sitä, mitä kaikkea patologi voi saada selville ruumista tutkimalla. Shepherdin rinnalla lukaisin Teija Huuskon nuorille suunnatun balettiaiheisen sarjan toisen osan Kohti valintakokeita, Alina, joka tuo minulle mieleen nuorena lukemani Jean Estorilin Anne-sarjan, molemmissa seurataan balettia rakastavan nuoren tytön kasvua ja kehitystä.

Dean Nicholsonin Nalan maailma on kirja, jonka saamista käsiini olen odottanut innolla. Luen mielelläni tosiatapahtumiin perustuvia eläinkirjoja, mutta minua riepoo suuresti se, että usein kirja halutaan päättää sympaattisen, rakastetun eläinhahmon kuolemaan, mikä saa minut poikkeuksetta surulliseksi. Nalan tarina kertoo kissasta, jonka Dean löysi pyöräillessään halki Euroopan ja jonka hän adoptoi. Deanin ja Nalan tarina jatkuu yhä Instagramissa, joten kirjan päättymispisteenä on koronaviruksen aiheuttama muutos Deanin maailmanympärysmatkasuunnitelmiin.

Maaliskuun ”Netflix-sarjakirja” on John Douglasin ja Mark Olshakerin kirjoittaman Mindhunter-teoksen ensimmäinen osa FBI ja sarjamurhaajan mieli. Kirjassa käydään läpi sitä, miten psykologista profilointia kehitettiin FBIssä mm. haastattelemalla vankilaan tuomittuja sarjamurhaajia.

Viimeinen maaliskuussa loppuun lukemani kirja oli Katja Ståhlin Kavioliitossa: hevoshullun kirja. En seuraa moniakaan blogeja säännöllisesti, mutta löysin Ståhlin Kavioliitossa-blogin nelisen vuotta sitten palatessani ratsastuksen pariin ja olen ollut uskollinen lukija siitä lähtien. Blogissa käsitellään harrastajaratsastuksen haasteita, ihmetellään hevosten sielunelämää ja mieleenliikkeitä ja iloitaan onnistumisen kokemuksista, ja kirja täydentää blogia käymällä läpi Katjan koko ratsastusuran ja lisäämällä yksityiskohtia blogissa käsiteltyihin tapahtumiin, valokuvia unohtamatta. Yritin lukea kirjaa säästellen, mutta siitä huolimatta se tuli ahmittua alusta loppuun yhdessä illassa. Arvosana 5/5, menee haasteessa kohtaan 15: kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Haastevuodesta on nyt takana ensimmäinen neljännes ja tilastojen valossa haaste etenee varsin sujuvasti. Kirjoja on luettu 37 kappaletta ja sivuja 11598, haastekohdista on täyttynyt 28/50, joskin järjestelemällä uskoisin että muutama lisäkohtakin täyttyy. Luetista teoksista kaunokirjallisuutta on ollut hieman yli puolet (57 %), yllättävämpää on kotimaisten kirjailijoiden (41 %) ja naiskirjailijoiden (78 %) suuri määrä.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #179: Dekaanin joulukuu

Saul Bellowin romaanin Dekaanin joulukuu kansilehden tekstin viimeisessä kappaleessa kerrotaan näin:

Dekaanin joulukuu on kirja meidän ajastamme ja siitä mitä tapahtuu ihmiselle joka haluaa löytää uusia keinoja ja uuden kielen joilla välittää ajatuksiaan ja kokemuksiaan muille, kirja siitä miten tällainen itsensä alttiiksi paneminen vaikuttaa hänen omaan minäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kohtaloonsa.

Alkuteos on ilmestynyt 1982 ja käännös 1983 – joka on minunkin syntymävuoteni – ja minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää, mikä Dekaanin joulukuun tarina on. Ajoiko aika tarinan vai onko se liian kaukaisesta ajasta minulle? Se ehkä esittää kysymyksiä, jotka eivät minun kokemusmaailmassani kietoudu yhteen tai sovi tarinaksi.

Kirjan päähenkilö on Romaniassa, itselleen vierassa ympäristössä, seuraamassa vaimonsa kanssa tämän äidin viimeisiä päiviä. Odotetusti anoppi menehtyy, ja sitä ennen on taisteltu kommunistisen ja korruptoituneen yhteiskunnan byrokratian kanssa. Menehtyminen ei millään tavalla ole teoksen kohokohta tai merkittävä käänne – se vain tapahtuu, kuten pitikin.

Päähenkilö miettii myös kotikaupunkinsa Chicagon luonnetta, rotukysymyksiin kietoutuvaa rikosta ja globaalin lyijymyrkytyksen mahdollisuutta. Muitakin asioita hän pohtii, ja lopulta irtisanoutuu virastaan. Minä en vain ymmärrä, miksi hän tekee mitään näistä. Mikä tässä tekee tarinan?

Kansilehden ensimmäisessä kappaleessa todetaan:

Ja täällä, ummikkona ja ulkomaalaisena, pakollisessa toimettomuudessa hän käy mielessään läpi kotikaupunkiin jääneitä asioita.

Varmaan toimettomuuteen voisi rakentaa tarinan. Ei se yksin kuitenkaan tarinasta käy.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdeskolmatta runo: Kansanperinteen kokoamista

Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät taitavat olla lähinnä kehyskertomus, jonka varaan Lönnrot on voinut ripustaa kaikenlaista kansanperinnettä jälkipolville säilöttäväksi. Runosta numero 21 puolet on kuitattu ”Vävyntulovirrellä.” Jos virrestä poimitaan tarinan kannalta olennainen, niin se tiivistyisi siihen, että Ilmaria komeasti saapuu anoppilaan, joka on laitettu viimeisen päälle, ja vastaanotto on lämmin ja runsas.

Aika paljon säkeitä kuluu myös siihen, kun Väinämöinen maanitellaan laulelemaan juhlissa kiitoksensa isäntäväelle. Vaikka sitä ei erikseen ole miksikään kiitossanoiksi merkitty, niin luulen että tähänkin on jokin rutiinikiittely tallennettu turvaan esihistoriaan häviämiseltä. Kun on ensin ukko pankolta haukkunut nuoremmat sukupolvet (”valehia lasten laulut, / tyhjiä tytärten virret”) ja todettu ettei itsestäkään enää ääntä lähde, saadaan Väinämöinen estradille.

Tämän uunin päällä majailevan ukon sanat kuitenkin liittyvät omaan elämäntarinaani, ja se on itselleni – joskaan varmasti ei muille, tämän runon mielenkiintoisinta antia. Ne herättävät enimmäkseen hyviä muistoja:

”Ei ole tässä ennen kuultu,
ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata,
kuin mitä minä kujerrin,
lauleskelin lapsempana,
laulelin lahen vesillä,
kajahtelin kankahilla,
kukkuelin kuusikoilla,
sanelin salometsillä.”

”Ääni oli suuri ja sorea,
säveleni sangen kaunis:
se silloin jokena juoksi,
vesivirtana vilisi,
kulki kuin lyly lumella,
purjelaiva lainehilla.
Vaan en nyt sanoa saata,
tuot’ en tarkoin tunnekana.
mikä sorti suuren äänen,
äänen armahan alenti:
ei se nyt jokena juokse,
lainehina lallattele,
on kuin karhi kannostossa,
hangella havupetäjä,
reki rannan hiekkasilla,
vene kuivilla kivillä.”

Joskus olin siis töissä kuntoutusmaailmassa ja toiminnallista äänihäiriötä potevien asiakkaiden elämien äärellä. Silloin olivat nuo säkeet joskus esillä. Joskus nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus kietoutuvat toisiinsa sanoissa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #177: Pieni ilmestyskirja

Tässäpä on lohdutonta kerrontaa: Tadeusz Konwicki ja Pieni ilmestyskirja.

Se alkaa tosi dramaattisesti: ”Maailmanloppu tulee. Minun oma maailmanloppuni. Se lähestyy tai oikeammin hiipii minua kohti.” Kerronnassa maalataan ympäristöstä tunnelmiltaan apokalyptinen kuvaelma, joka tuo mieleeni Studio Julmahuvin Lasi-elokuvan mainoksen. Lohduttomuudessa toistuvat kylttien sanat ”me rakensimme sosialismin”.

Tarina pääsee kunnolla alkuun – eli kohti loppuaan ja päähenkilön maailmanloppua – kun puoluetoverit kertovat valinneensa päähenkilön tekemään polttoitsemurhan parlamenttitalon rappusilla. Muuttaako tämän lohduttoman tarinan absurdiksi, syventääkö se lohduttomuutta vai oliko tarina tunnelmaltaan absurdi jo alkulauseesta? Heti ei tiedä, millaista tarinaa on lukemassa. Joskus, kuten nyt, se on mukavaa.

Kohtaamiset ja keskustelut ruokkivat tunnetta maailman ja tarinan mielettömyydestä – elleivät vain ole itäeurooppalaista eleettömyttä, jollaista kuvittelen Aki Kaurismäen elokuvien olevan täynnä.

”Saanko nähdä paperinne?” sanoi kookkaampi poliisi.
Ojensin hänelle nuhruisen henkilökorttini, joka näin osoittautui tarpeelliseksi jo alkumatkasta. Mutta minne olin matkalla? Minua puistatti.
”Monesko päivä tänään on?” kysyin.
”Mitä te sillä tiedolla teette?” murahti lyhyempi poliisi epäluuloisena.
”On aina hyvä tietää.”
He katsahtivat toisiinsa. Kookkaampi sanoi painokkaasti: ”Heinäkuun kahdeskymmenestoinen.”
”Miten niin heinäkuun? Syksyhän on jo pitkällä. Sataa rakeita.”
Kookkaampi jätti vastaamatta ja ryhtyi kirjoittamaan ylös henkilötietojani.

(suom. Riitta Koivisto)

Koko tarina on oikeastaan sirpalemaisia toisiinsa löyhästi liittyviä kohtaamisia, kun päähenkilö matkaa itsemurhapaikalleen, siis oman maailmanloppunsa pisteeseen.

Jo tämän blogin ensimmäisessä kirjauksessa totesin näin: ”Minua ei liene koskaan kiinnostanut, mitä romaanin henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun teos on päättynyt – eihän heille tapahdu mitään, vaan he olivat olemassa tuota tarinaa varten.” Pieni ilmestyskirja toteuttaa tämän ajatuksen tarinassaan. Päähenkilön maailma – sekä subjektiivinen että tarinassa hänen ulkopuolellaan oleva – loppuu ja katoaa, kun kirjan kannet suljetaan. Jokainen tarina ja jokainen päähenkilö kulkee kohti maailmanloppuaan, mutta tässä tarinassa se juuri on pääasia eikä tahaton sivutuote.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 3: Helmikuun kirjat

Helmikuussa lukutahti hidastui hieman, sillä luettua tuli vain 11 kirjaa. Koska haasteen ryhmässä käydään aktiivista keskustelua kirjoista, olin varannut paljon kirjoja kirjastosta ja nyt varaukset alkoivat purkautua, mikä toi lukemiseen ehkä tiettyä painetta: tavallisesti käytän kirjaston kirjojen uusintamahdollisuutta varsin innokkaasti.

Helmikuun ensimmäinen luettu kirja oli Kari Palinin Sörkka: kuritushuoneen päiväkirja, joka osui sopivasti haastekohtaan 1: kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa. Sen rinnalla luin Matt Haigin Keskiyön kirjastoa, jota oli kehuttu kovasti. Pidin kirjan lähtöasetelmasta, mutta kun päähenkilön vaihtoehtoelämiä oli esitelty muutama, petyin ehkä hieman siihen, miten negatiivinen pohjavire tarinassa oli. Annoin kirjalle kuitenkin arvosanaksi 4/5, sillä kerronta oli sujuvaa ja tarinalla oli ehdottomasti hetkensä.

Sayata Muratan Lähikaupan nainen oli nopealukuinen kertomus naisesta, jolle työ on elämän keskipiste, joten kirja menee oikeutetusti haastekohtaan 37: kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Seuraavaksi lukemani Enni Mustosen Pukija olisi myös sopinut tähän, sillä juoni pyöri paljon työn ympärillä, mutta sille löytyi paikka muualta. Mustonen on minulle uudehko tuttavuus, mutta historiallisten romaanien ystävänä pidän hänen teoksistaan erittäin paljon. Historiallisiin romaaneihin lukeutuu myös Julia Quinnin Bridgerton-romaanisarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus, joka oli ehdottomasti huikein lukemani romaani pitkään aikaan. Vaikka teos on pintapuolisella lukemisella hyvin perinteinen historiallinen yläluokasta kertova rakkausromaani, se sisältää myös satiiria sekä itse genreä että aikakautta kohtaan. Sääli että muiden osien suomennos on vasta tekeillä, olisin mielelläni jatkanut tarinaa heti. Jatko-osaa odotellessa on toisaalta aikaa katsoa kirjoihin pohjautuva Netflix-sarja, jota on myös kehuttu.

Leena Sorvalin Kolme kuukautta karanteenissa käsittelee poikkeusolojen alkuvaihetta ja yhdistää päiväkirjamerkintöjä uutisleikkeisiin. Kirja puhuttelee varmasti eri tavalla viiden tai kymmenen vuoden kuluttua kuin nyt, kun koronan aiheuttamat poikkeusolosuhteet ovat yhä arkea. Sorvalin jälkeen tartuin Felicia Feldtin Näkymätön tytär -teokseen, jossa kirjailija kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan monilapsisessa perheessä. Kirjan rakenne on hajanainen ja kerronta hyppii ajassa, mikä kuvaa hyvin muistojen epävakaata luonnetta mutta tekee kirjan lukemisesta hieman raskasta: tapahtumien kulku jää lukijalle epäselväksi, mikä voi toisaalta olla tarkoituskin.

Nora Roberts on yksi suosikkiviihdekirjailijoitani ja hänen esikoisromaaninsa Täysverinen irlantilainen julkaistiin yhteisniteenä aiemmin lukemani Heijastuksia-romaanin kanssa. Molemmat ovat hömppäviihdettä parhaimmillaan: juonissa tai hahmoissa ei juuri ole yllätyksellisyyttä, mutten sitä toisaalta genreen liiemmin kaipaakaan.

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta: potilas numero 43 kertoo osin mielisairauksien hoidon historiasta, osin yhden ihmisen elämästä laitoksissa. Kirja yhdistää tutkimuksissa löytyneitä tosiasioita ja fiktiivisiä tulkintoja, mutta lopputulos on sujuvaa luettavaa. Tämän rinnalla luin David Attenborough’n elämää käsittelevän Yksi elämä, yksi planeetta -teoksen, jossa käydään läpi paitsi legendan elämää ja uraa, myös ilmastonmuutosta, sen vaikutuksia ja sitä, miten asioihin voi vaikuttaa.

Helmikuun viimeinen luettu kirja oli Netflix-sarjaksikin käännetty Walter Tevisin Musta kuningatar. En osaa pelata shakkia, mutta siitä huolimatta kirja vei mukanaan. Vaikka Bethin tarinassa onkin omat tragediansa, kirja kuvaa myös sitä, kuinka hän ylittää vaikeudet ja pärjää naisena miehisessä maailmassa.

Kategoriat: elämäkerrat, elokuvat ja televisio, lukuhaaste, Uncategorized | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #176: Sokeat

Elias Canettin romaanissa Sokeat on kaksi keskeistä henkilöä, ja ehkä kaksi toissijaista. Jokainen kuitenkin tuntuu olevan sama henkilö siinä mielessä, että he tietävät kuinka elämä on elettävä.

Peter Kien on mailmankuulu sinologi, joka tietää kuinka elämä tulee elää. Hänen tarinansa on tavallaan valmis jo tarinan alussa: hänellä on vakaa arkensa, jossa liki jokainen muutos on askel huonompaan.

Therese on Kienin uusi taloudenhoitaja, joka on oppineisuudessaan isäntänsä vastakohta. Hän on kuitenkin aivan yhtä varma siitä, kuinka elämää on elettävä. Hänen tarinansa ei ole valmis vielä Sokeiden alussa, mutta kun hän Kienin ymmärtämättömyyttä pääsee tämän kanssa naimisiin ja alkaa hallita asuntoa, hänen elämänsä on periaatteessa uomissaan miehensä testamenttia lukuun ottamatta.

Kienin ja Theresen kohdatessa kohtaa siis kaksi tarinaa: valmis ja aivan vähää vaille valmis. Samassa taloudessa ei voi mitään sille että nuo tarinat eivät voi pysyä toivotunlaisina.

Kien ja Therese ovat molemmat melko luontaantyöntäviä hahmoja, mutta heidän tarinoitaan seuraa liki mielenkiinnolla, toisin kuin erästä holtitonta miestä.

Kaksi muuta keskeistä henkilöä ovat pikkurikollinen ja parittaja Fischerle, joka fantasioi yltäkylläisestä elämästä muiden nöyristelemänä, sekä Kienin talon portinvartijana toimiva entinen poliisi Pfaff, joka on käytännössä tappanut vaimonsa ja tyttärensä ja tietää kaikkien muiden tavoin, millainen elämä on ainoa elämisen arvoinen.

Sokeiden tarina syntyy käytännössä siitä, että näiden neljän maailmaan mahtumattoman aiotut elämäntarinat törmäävät toisiinsa ja kietoutuvat niin pahasti, ettei mikään niistä voi toteutua ja kaikki kärsivät. Heidän päässään itselleen kertomansa tarinat kohtaavat maailman, jota ei voi hallita, eivätkä he osaa enää suunnistaa siitä. Näin neljästä tarinasta ja hallitsemattomasta maailmasta saadaan yksi tarina Sokeiden kansien väliin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kahdeskymmenes runo: Selvä välinäytös

Kalevalan kahdeskymmenes runo on kokoelma asioita, jotka pitää saada hoidettua, jotta voidaan siirtyä häihin. Samalla se on ollut hyvä kohta tunkea sekalaista kansanperinnettä säilytettäväksi. ”Oluen virsi” ja ”Mehiläisen sanat” sen sijaan sopivat melko hyvin kahdenteenkymmenenteen runoon, vaikka ne eivät tarinaa sen kummemmin edistäkään. Ainoa käänne, joka olennaisesti pohjustaa tulevaa, on Lemminkäisen hääkutsutta jäänti.

Muutama huomio:

  1. Lönnrot on näköjään ollut sitä mieltä, että tarina valtavasta härästä on ollut syytä mahduttaa jonnekin, ja hän pani sen tähän runoon. On tosi outoa sanoa näin, mutta tällainen härkä rikkoo maailman johdonmukaisuutta! Häntä Hämeessä ja pää Kemijoella – tällaisesta härästä olisi pitänyt kuulla jo aikaisemmin. Kustannustoimittajana olisin pyytänyt poistamaan.
  2. Härän teurastukseen tarvitaan vierastyövoimaa, kun kotimaasta ei tunnu pätevää löytyvän. Virosta, Ruotsista tai Venäjältä ei löydy osaajia. Lopulta härän teurastaa merestä noussut musta mies, ”uros umpilainehista.” Olisiko ollut peräti Afrikan mantereelta saakka? Sitä ei kerrota.
  3. Pohjolan emäntä on kyllä ihan oikeassa Lemminkäisestä:

”kun on kaikitse toraisa,
aivan tarkka tappelija;
tehnyt on häissäki häpeät,
pitoloissa pillat suuret
nauranut pyhäiset piiat
pyhäisissä vaattehissa”

Mutta johan se tiedetään, että kutsui Lemminkäisen tai jätti kutsumatta, niin ei hyvää seuraa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #175: 1934

Alberto Moravian 1934 on tarinoiden kannalta todella kiehtova.

Aluksi nimittäin näyttää siltä, että päähenkilö kehittelee kokonaan päässään epätoivoisen romanttisen tarinan kohtaamastaan naisesta, ja uskoo tämän tahtovan tehdä kaksoisitsemurhan rakastajansa – siis 1934:n päähenkilön – kanssa. Aluksi tämä tuntuu epäuskottavalta: onhan mies Moravian hahmoille tyypillisellä tavalla rehellisen työn puutteessa liian joutilas mies ja siten ehtii fantasioida vaikka mitä. Hänen tavoitteensa on saada epätoivon kokemuksesta ”normaali tila”, eikä se voi olla merkki juuri mistään kuin aika mukavasta elämästä.

Hetken kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänen päässään kehittelemänsä tarina on totta – ainakin olennaisilta osiltaan.

Mutta pian toiset alkavat kertoa tarinoita. Mies joutuu hämmennyksen valtaan, kun nainen lähteekin ja lomapaikalle saapuu tämän kaksoissisko heidän äitinsä kanssa. Sisarukset ovat luonteiltaan kovin erilaisia, ja jälkimmäinen sisko kertoo ensimmäisestä taas omanlaistaan tarinaa ja kietoo miehen eroottiseen tarinaan itsensä kanssa.

Tai sitten nämä sisarukset ovat sama henkilö. Oikeastaan riippumatta siitä, onko näin, on kuitenkin selvää, että kaikilla tässä tarinassa on kaksoiselämänsä ja niiden pitkälti yhteensovittamattomat tarinat.

Todella kiehtovaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 2: Tammikuun kirjat

Tammikuun lopulliseksi lukusaldoksi tuli 16 kirjaa, mikä ylitti odotukseni, olin olettanut että kuukausittainen lukusaldoni jää kymmenen kirjan kieppeille. Luettujen kirjojen määrään vaikutti osaltaan se, että kirjoista 5 oli alle 200-sivuisia, mikä nopeutti lukemista. Ensimmäiset 6 lukemaani teosta esittelinkin jo edellisessä blogikirjoituksessa ja käyn nyt läpi loput tammikuussa lukemani teokset.

Simukan Lukitut-teoksen jälkeen jatkoin toisella nuortenromaanilla, Juno Dawsonin Cleanilla, joka olikin ensimmäinen tänä vuonna englanniksi lukemani teos. Clean kertoo rikkaasta teinitytöstä, joka joutuu päihdevieroitukseen ja tapaa siellä muita riippuvuuksista kärsiviä. Juoni oli ehkä hieman kliseinen, mutta silti sujuva luettava. Cleanin rinnalla luin Laura Kososen kirjoittamaa Suomi synnytti: kätilöiden kertomaa -teosta, jossa käydään läpi Kätilöopiston ja suomalaisten synnytysten historiaa.

Yllätyin iloisesti löytäessäni kirjastokäynnillä Joanne Harrisin Mansikkavaras-kirjan. Harris on yksi suosikkikirjailijoitani ja Mansikkavaras on neljäs osa Pienen Suklaapuodin aloittamaa tarinaa. Kirja itsessään oli kuitenkin lievä pettymys: kerronta ei temmanut mukaansa aivan yhtä voimakkaasti kuin aiemmissa osissa. En tiedä olisiko auttanut jos olisin kertauksen vuoksi lukenut aiemmat osat pohjalle, sillä niiden lukemisesta on jo aikaa. Samalla kirjasto-käynnillä poimin mukaani Celeste Barberin omaelämäkerrallisen Tämä on haaste -teoksen, joka lupaili humoristista, naispositiivista kerrontaa mutta joka ei kuitenkaan täysin yltänyt samaan kuin esimerkiksi Lena Dunham.

Vuoden ensimmäinen täsmäluettu kirja oli Piper Kermanin Orange is the New Black: Vuosi vankilassa. En ole vieläkään nähnyt kirjaan pohjautuvaa Netflix-sarjaa, mutta luin kirjan melko pian sen ilmestyttyä ja pidin siitä jo silloin eikä uudelleenluku muuttanut mielipidettäni.

Nopelukuisiin kirjoihin kuuluivat myös Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia ja Irmeli Westermarckin Tassunjälkiä: Sinttu-staffin muistelmat. Härkösen kolumnit ovat osuvia ja usein humoristisia, Tassunjälkiä taas kertoo koiran näkökulmasta elämästä koiraperheessä, varsin hupaisaa luettavaa siis sekin.

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmä on hyvä paikka löytää kirjasuosituksia ja sitä kautta löysin Katie Lowen jumalten verta suonissamme -jännärin. Tämän teoksen kohdalla iski vuoden ensimmäinen lukujumi: juoni tuntui löysältä ja kerronta tuntui paikoin haahuilevan ympäriinsä. Lisäksi verellä mässäilyä oli ehkä hieman liikaa makuuni. Kirja ei ollut huono, se ei vain ollut tyyliseni.

Luen mielelläni matkakirjoja ja Kirsikka Myllyrinteen Happamat sitruunat oli omiaan keskitalveen. Myllyrinne kertoo muutostaan Kreetalle ja sopeutumisesta elämään saarella, jonka kieli ja tavat ovat aluksi hyvin vieraita.

Tammikuun viimeinen luettu kirja oli Deborah Feldmanin Unorthodox, joka on toiminut samannimisen Netflix-sarjan pohjana. Kirja oli todella kiinnostavaa luettavaa, vaikka välillä olikin vaikea muistaa, että tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle, sillä niin vanhahtavilta naisten käytöskoodit ja järjestetyt avioliitot kuulostivat. Kirja loi kuitenkin rehellisen ja elävän kuvan siitä, millaista on kasvaa vanhakantaisessa uskonnollisessa ympäristössä ja mitkä asiat voivat aikaansaada kimmokkeen irtaantua yhteisöstä.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #174: Tuntemattomalle jumalalle

John Steinbeckin romaani Tuntemattomalle jumalalle on tarinaltaan yhtä aikaa hirmuisen yksinkertainen ja vahva. Väittäisin jopa, että romaani on myös juuri sopivan mittainen. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sivumäärän kanssa. Tarinassa kerrotaan tarpeellinen eikä juuri mitään muuta.

Tarinan edetessä tarpeeton karsiutuu pois. Tarina oikeastaan on karsiutumista, vaikka sen alkupuoli on kasvua ja hedelmällisyyttä. Päähenkilö Joseph Wayne lähtee länteen viljaville maille. Hänen veljensä tulevat perässä, kun heidän isänsä kuolee. Yhdessä he saavat karjatilan menestymään, vaikka Joseph vaikuttaakin välttämättömältä kasvulle ja kukoistukselle.

Veljistä karsiutuu ensin pois Benjamin. Hän on juoppo ja tappelija. Sitten itsensä karsii muualle syvästi uskonnollinen Burton, joka näkee Josephin yhteyden maahan ja etenkin erääseen puuhun niin pakanallisena, ettei voi sitä sietää. Joseph hankkii vaimonkin – ja mikä tärkeintä myös lapsen – mutta on kuin se olisi välttämättömyys, joka ei häntä itseään niin liikuta. Se vain on tehtävä, jotta maan ja karjan kasvu jatkuisi. Joseph sanoo eräässä kohtauksessa veljelleen, että astuisi nautansa vaikka itse, jos se olisi tarpeen. Hänellä on selvästi tehtävä, joka ei ole täysin hänen päättämänsä.

Kuivuus karsii pois kaiken, ja vaimokin kuolee pudottuaan kiveltä. Tärkein eli lapsi on jo tehty. Karja kuolee, maa kuihtuu, sadetta ei tule.

Kuivuudessa Joseph viiltää ranteensa auki. Kun veri värjää sammaleen, alkaa sade. Hän karsii pois itsensäkin: hänellähän ei voi olla mitään edessään, kun maa ei enää elä ja tuota. Mutta surmasiko hän itsensä liian varhain? Jos hän olisi odottanut minuutin, olisiko hän nähnyt sateen ja voinut jatkaa eläämänsä?

Ei välttämättä. Hän liittyi kiertokulkuun – tai sen uuteen vaiheeseen, sillä niin vahvasti hän oli ollut kiertokulkua, karsiutumista ja sitten uutta kukoistusta, joka tapauksessa.

Hän makasi kyljellään ranne ojennettuna ja seurasi katseellaan ruuminsa pitkää mustaa harjannetta. Sitten hänen ruumiinsa kasvoi suunnattomaksi ja kävi aivan kevyeksi. Se kohosi taivaalle, ja siitä alkoi vihmoa sade. – Olisihan minun pitänyt tietää, hän kuiskasi. – Minä olen sade.

(suom. Marjatta Kapari)
Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti