Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Jos tarina on uni tai jokin vastaava sielunelämän ilmiö, se saattaa tuntua vähempiarvoiselta kuin tarina, joka ”olisi voinut oikeasti tapahtua”. Voi käydä myös niin, että esimerkiksi surrealistinen tekstinpätkä on helppo mieltää uneksi, jotta lukija pystyy suhtautumaan siihen samalla tavalla kuin hän suhtautuu maailmaan eläessään arkeaan – eli pohjimmiltaan ymmärrettävänä ja ennustettavana. Pasi Ilmari Jääskeläisellä on etenkin romaaneissaan ollut tapana horjuttaa tämän arkisen suhtautumistavan edellytyksiä. Väärän kissan päivä ei rakennu unille – vaikka joitakin painajaismaisia elementtejä sisältääkin – vaan muistoille.

Muistot ovat tarinoiden rakentamisen kannalta kiehtova elementti, koska muistot ovat tarinoita itsessään. Muistot ovat harvoin aivan irrallisia toisistaan, vaan ne liittyvät kehkeytyviin elämäntarinoihin, joita ihmisellä voi kulkea useita rinnakkain – riippuen siitä, millaisia muistoja kulloinkin aktivoituu tai millaisia puolia itsestään haluaa kertoa muille. Se, mitä tunnemma olevamme, on ainakin osittain kiinni muistojen muodostamista tarinoista.

Muistot eivät ole objektiivisia tilannekuvauksia ja faktojen luetteloita. Jo tallentuessaan  uskomuksemme, halumme ja toiveemme muokkaavat niitä, eivätkä ne pysy niin kutsutussa säilömuistissakaan vain säilössä. Näin kaksi yhteistä elämää elänyttä ihmistä ovat eläneet ikään kuin rinnakkaistodellisuuksissa – ainakin mitä muistojen muodostamiin todellisuuksiin tulee. Joskus todellisuudet ovat varsin samankaltaisia, aina eivät.

Väärän kissan päivässä Jääskeläinen rakentaa tarinaansa muistojen epävarmuudelle, joka näyttäytyy maallikollekin rajuna viimeistään muistisairauksissa. Tarinan toki tarvitaan myös tieteiskirjallinen elementti – muistia korjaava lääke – joka vasta mahdollistaa halutun tarinan kertomisen. Lopun käänne, joka tavallaan vastaa ”se olikin vain unta” -epäyllätystä, näyttäytyy kuitenkin tarinan elementtien kannalta aika sopusuhtaisena. Se jättää, muistin luonteen muistaen, myös lukijalle miellyttävän epävarmuuden: mitäköhän ”oikeasti” tapahtuikaan?

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Heinäkuussa perinteisesti hiljenee

Heinäkuun ajan mennään taas julkaisuihin kahden viikon välein – ja pidetään taukoa Keltaisesta kirjastosta. Voitte pitää tekin ja katsoa esimerkiksi Rauta-ajan, jos uusista muumeista on jo toivuttu. Luulen että tuota vanhaa tv-sarjaa täytyy miettiä suhteessa Kaleva-sarjaani jossakin vaiheessa.

Kategoriat: Uncategorized | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto 116: Kartano

Kylästä Kaupunkiin ja lopulta Kartanoon – Faulknerin tarina Snopesien suvusta saavuttaa vähintään välipäätöksen Keltaisessa kirjastossa. Romaani kertoo tarinaansa kahdella tavalla. Ensin se katsoo menneisyyteen eli periaatteessa jo kerrottuihin tai ainakin vihjattuihin tarinoihin: se syventää aikaisemmin lyhyesti kuvattua Mink Snopesin tarinaa eli sitä, kuinka hän ei saanutkaan suvun päämieheltä Flem Snopesilta apua murhasyytteissä, sekä Linda Snopesin tarinaa, joka ensin tuli esiin lähinnä muiden hahmojen puheissa. Tämän jälkeen Kartano ottaa nämä syvennetyt tarinat lähtökohdikseen ja vie Flem Snopesin tarinan ja elämän väistämättömältä tuntuvaan loppuunsa.

Kun on lukenut Kartanon, tuntuu tosiaan siltä, että näinhän tässä pitikin käydä: jälkikäteen vaikuttaa että koko trilogia olisi edennyt loogisesti kohti luettua päätepistettä.

Näin ei kuitenkaan ole, mikäli aikaisempia merkintöjäni lukemalla voin jotain päätellä. Kylässä Ab Snopesin inhottavaa loppua toivoi kiihkeämmin kuin Kartanossa Flem Snopesin tuhoa. Trilogian ensimmäisen osan kohdalla mietinkin, erottuuko tästä mitään erityistä sanomaa.

Kaupunkia aloitellessani mietin, että varmaan amerikkalainen lukija saa tarinasta irti jotain mitä minä en. Jokin jatkuvuus on kuitenkin luettavissa: kirjoitin, että ”tarinaa eteenpäin vieneet eri ihmisten kunnianhimot, häpeät ja ulkokultaisuudet mahdollistavat juuri sen, mitä he pelkäsivät”, kun Flem Snopes pääsee valtaan. Tavallaan Flem Snopesin kohtalo määräytyy hänenkin kunnianhimojensa ja häpeidensä kautta.

Tarinan mahdollisten merkitysten löytäminen on lukijalle prosessi. Jos aloittaisin lukemaan Kylää uudestaan, lukisin sitä selkeämmin lopusta päin tietäessäni mitä tulee tapahtumaan. Näin tarina on lukijalle muokkautuva. Tarina on kuitenkin ollut prosessi myös kirjoittalleen, ja hänellekin nimenomaan jälkikäteen muuttuva prosessi: huomauttaahan Faulkner lukijalle ennen trilogian viimeisen osan ensimmäistä sivua, että kaikki yksityiskohdat aikaisemmista osista eivät enää pädekään – onhan hän oppinut tuntemaan henkilönsä paremmin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #115: Kiveä kovempi

Graham Greene on käsitellyt tuotannossaan paljon katolisesta kristinuskosta nousevia teemoja. Hänen teoksensa Kiveä kovempi kuitenkin tuntuu välillä kovin kovin protestanttiselta romaanilta. Tarkoitan toki protestanttisen ennaltamääräämisopin mukaista romaania.

Toisaalta ymmärrykseni teologisista nyansseista on vähäinen. Valtavirran kristinuskossa kai katsotaan pelastuksen seuraavan yksin armosta. Greenen romaanissa on tässä jokin jännite: tuntuu kuin romaanin päähenkilöt olisivat ennalta määrättyjä tekemään asioita, jotka vievät heidät kadotukseen. Teot siis ratkaisevat, mutta on kuin Pinkie ja Rose eivät voisi muuta kuin valita teot, jotka tuomitsevat heidät.

Pinkie ja Rose joutuvat naimisiin kuin vailla omaa tahtoaan. Pinkie päätyy murhaajaksi, koska hän ei voi muuta. Koko ajan taustalla on tunnelma, että heidän tarinansa on kerrottu etukäteen eivätkä he voi itselleen tai maailmalleen mitään.

Romaani on kuitenkin jonkun teos: tavallaan kaikkivaltiaan työtä. Silloin on mahdollista, että sen tarinan henkilöt pelastuvat teoistaan huolimatta, yksin kirjailijan armosta. Kirjoittajalla on voima muuttaa kaikki vaikka viimeisillä sivuilla.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kuudes runo: ”Maailmassa jossa…”

Kalevalan kuudes runo on enimmäkseen turhaa täytettä ja kuvailua. Jos sen kääntää mielessään elokuvatraileriksi, se muuttuu kiinnostavammaksi.

Tarvitaan tietenkin Dan LoFontaine ja fraasi ”in a world…”

Ensin vain musta tausta ja ääni. ”Maailmassa jossa oikeus on vahvemman oikeutta…”

Nopea leikkaus komealla hevosella matkaan lähtevään Väinämöiseen.

”…jossa loukkaukset hyvitetään verellä…”

Nopea leikkaus jousta valmistelevaan Joukahaiseen.

”…on nuori Joukahainen päättänyt kostaa häpeänsä.”

Leikkaus hätäisen vanhan naisen kasvoihin. Anova pyyntö: ”Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista. Väinö on sukua suurta!”

Leikkaus jännittyvään jouseen. Taustalla Joukahaisen repliikki: ”Min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!”

Leikkaus hevoseen osuvaan nuoleen. Hevonen vikuroi. Väinämöinen putoaa synkkään kuohuvaan virtaan.

Leikkaus kotiinsa palavaan Joukahaiseen. Vanha nainen tivaa häneltä: ”Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan pojan?”

Joukahainen ei vastaa mitään vaan pudottaa tyhjän nuoliviinen maahan.

Lähikuva kyyneltyneen pahaa-aavistelevan naisen kasvoista. ”Pahoin teit sinä poloinen…”

Leikkaus yöhön ja synkkään virtaan, josta Väinämöisen vettynyt mutta vahva hahmo kömpii rantaan.

”Kalevala: Seitsemäs runo.”

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #114: Miten sinua rakastinkaan

Urkupiste on musiikkitermi, jolla tarkoitetaan sävellyksessä ikään kuin muiden äänten alla menevää ja samana pysyvää säveltä. Esimerkiksi Straussin teoksessa Also sprach Zarathustra sellainen menee ensimmäisen osan taustalla. Se tuntuu jykevöittävän kaikkea, joka yltää kuulijan korviin.

Äiti makaa siinä liikkumattomana. Keltaiset kynttilät palavat, valkoiset kynttilät palavat. Talossa tuntuu ruumiin haju. Vaha, savu ja suitsuke haisevat. Mutta väkevimmin tuntuu ruumiin haju… ruumiin haju… Äiti on kuollut… Äiti on ruumis… joka haisee.

– Maria, Maria, miten sinua rakastinkaan, Maria!…

Zaharia Stancun romaanissa Miten sinua rakastinkaan tuollainen urkupiste on perheen äidin kuolema. Tapahtumien tasolla tarina on hyvin yksinkertainen: romaani kuvaa hautajaisten valmistelua, hautajaisia ja niiden jälkeisiä tapahtumia pienessä kylässä.

Nyt äiti on taas jäänyt yksin taloon. Kun olemme haudanneet hänet, hän jää maahan yksin, kuten on juuri nyt yksin talossa.

Elämä ei kuitenkaan näissäkään tapahtumissa varsinaisesti etene. Kun valmistelujen pauke, itku tai humalainen keskustelu hetkeksikään taukoaa, urkupisteen nuotti ponnahtaa etualalle. Tapahtuu se sitten hitaasti tai nopeasti, yllättäen tai ennakoidusti, eivät tarinan henkilöt tai lukijakaan voi olla muistamatta asiaa koko sen painolla. Uusi ajanlasku alkaa äidin kuolemasta ja kaikki päivät sen jälkeen ovat samaa.

Me olemme haudanneet äidin joka kuoli kaksi päivää sitten. Hautasimme hänet pari tuntia sitten. Pari jalkaa sen maan pinnan alle, jolla jatkamme elämää… Niin kauan kuin nyt elämme… Maata… Maaksi…

On mielenkiintoista, kuinka Stancun romaanin lähtökohta on hyvin samankaltainen kuin Faulknerin teoksen Kuin tein kuolemaa. Faulknerin romaanissa kaikki kuitenkin tuntuu alkavat joka hetki uudestaan. On lähinnä uusia alkuja. Stancun tekstissä on kuin kaikki olisi loppu. Aivan viimeisissä kappaleissa kertoja toteaa nuotion äärellä:

Tuli lyö ilmaa siivillään, jotka vuoroin valaisevat keltaisina, vuoroin taas hehkuvat punaisina. Me katsomme tulta. Ja se muistuttaa meidän kaikkien mielestä kukkoa.

Kukko lyö ilmaa siivillään, se tahtoisi kohota lentoon, mutta sen punahehkuiset jalat on juotettu lieteen. Se ei pääse lentoon… ei pääse irti…

Kuin yhden tarinan päättyessä kaikki olisivat päättyneet.

(Lainausten suomennokset Pirkko Talvio-Jaatinen)

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Bändin tarinan ei tarvitse olla vain bändin tarina

Otin taannoin sattumalta luettavakseni SIG-yhtyeen – tai tarkemmin Matti Inkisen – tarinan summaavan Aku-Tuomas Mattilan kirjan Portaat purppurasumuun. Sen vuoksi kirjoitan Jaakko Teposta.

Yhtyeen tai artistin elämäkerta ei useinkaan ole vain tarina yhtyeestä tai artistista. Oikeastaan tarina ulottuu väistämättä keskushahmoaan kauemmaksi asettaessaan tätä taustalla etenevään historiaan. Ehkä jokin lähinnä kuvia sisältävä fanikirja välttää tämän.

Hyvän aikaa ennen kuin luin Mattilan SIG-historiikkia olin huomannut kirjaston musiikkiosastolla Antti Heikkisen kirjoittaman Jaakko Tepon elämäkerran. Suhteessani Jaakko Teppoon ja Matti Inkiseen on jotakin samaa: tiedän suurimmat hitit ja aavistan että molemmissa on niin lauluäänen kuin tekstienkin suhteen jotain persoonallista, mutta sen läheisempiä he eivät tuotansa kuin henkilönsä suhteen minulle ole.

Matti Inkisen ja Jaakko Tepon aktiivisajasta osa on päällekkäistä eli 1980-lukua. Minulle he kuitenkin edustavat lopulta eri aikoja – tai ainakin saman ajan eri maailmoja. Siksi onkin yllättävää huomata nyt, että kummankin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1980. Jaakko Teppo tuntuu – hataroissa mielikuvissani – katsovan menneisyyteen siinä missä SIG suuntasi tulevaan.

Historiikeissakin on ero. Siinä missä SIG-yhtyeen tarina tuli luettua puolikkaalla mielenkiinnolla kotona, ahmin Jaakko Tepon elämäkertaa hyvän tovin kirjastossa. Olin selaillut sitä vailla sen kummempia aikeita syventyä teokseen, mutta pian kävi selväksi, että tämä ei ole tarina vain Jaakko Teposta – tai että Jaakko Tepon tarina on myös tarina Suomen valtavasta muutoksesta. Se pakotti jatkamaan ja jatkamaan lukemista.

Samalla tavalla Matti Inkisen ja hänen yhtyeensä taustalle sijoittuu maamme suuri muutos: onhan 1990-luvun alku aika erilainen kuin 1970-luvun loppu. Jotenkin ympäröivän yhteiskunnan, maan ja maailman tarinakaari ei kuitenkaan hahmotu samalla tavalla kuin Jaakko Tepon elämäkerrassa. Yhtye, sen keulahahmo ja tuotanto jäävät jotenkin leijailemaan irralleen taustastaan. No, he tekivät melko romanttista popmusiikkia siinä missä Jaakko Teppo tarttui aikaansa. Jää kuitenkin tunne, että Inkisen tarinasta jää puuttumaan jotain, kun kerrotaan vain hänen tarinaansa.

Kategoriat: elämäkerrat | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Viides runo: Vanhan miehen harhainen epätoivo

Haluaisin lukea Kalevalaa vahvana sankarifantasiana. Lönnrotin kokoelma tuntuu kuitenkin kamppailevan realismin ja maagisten heerosten kömpelössä välimaastossa. Jos en saa lukea jumalien taistelusta alkumeren kaaoksessa, en suostu lukemaan viidettä runoa yliluonnollisen näkökulman kautta.

Näin ollen viidennessä runossa mieleltään hauras Väinämöinen harhailee rantaan ja arvelee ahdistelemansa ja itsensä tappaneen nuoren naisen olevan nyt kala. Toisaalta vanhus saattaa vielä tunnistaa pakenevan järkensä muutenkin hupenevat kykynsä:

”Ohoh, hullu, hulluuttani,
vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.”

Siinä missä runon alussa saattoi hyvällä tahdolla tulkita Väinämöisen surevan nuoren tytön turhaa kuolemaa – toki voivottelematta omaa osaansa siinä – ei runon jälkipuoliskosta voi enää lukea empaattista Väinämöistä. Hän surkuttelee itseään ja yrtti- tai dementiapäissään kuvittelee kuolleen äitinsä puhuvan.

On helppo huomata, että Väinämöisen kuulema ääni ei ole mikään edesmennyt jumalolento, vaan hänen oma koriseva libidonsa. Miten muuten lohdullisten sanojen viesti olisi, että voisi lähteä vähän kaueammaksi vokottelemaan Pohjan tyttöjä, noita ”liikunnolta liukkaita”?

Aikaisemmista runoista ei ole selvinnyt, miksi Väinämöistä pidetään niin suurena sankarina – onpahan vain sattunut elämään kauan. Mutta nyt tämä vanhus alkaa vaikuttaa jo säälittävältä ja kyvyttömältä elostelijalta.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #113: Kunniakonsuli

Graham Greenen Kunniakonsuli on tarina kohtaloista, joihin johtaa kamppailu uskollisuuden, luottamuksen ja niiden särkymisen kanssa.

Charles Fortnum on alkoholisoitunut Englannin kunniakonsuli Argentiinan Corrientesissa. Hänellä ei ole juuri asemaansa liittyviä tehtäviä. Hän ei mitenkään aktiivisesti pyri vahingoittamaan Englantia, hänen hän hyväksikäyttää asemaansa hankkiakseen tuloja tuottamalla maahan ulkomaisia autoja.

Eduardo Plarr on lääkäri, jonka isä on toiminut sosialistikapinallisissa ja kadonnut. Tämä on tehnyt Eduardosta osittain epäilyttävän henkilön. Hän kokee olevansa lojaali Englannille, vaikka ei ole koskaan käynyt maassa. Hän on mielestään Charles Fortnumin jonkinlainen ystävä, mutta viettelee kuitenkin liki heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tämän tuoreen vaimon Claran. Toisaalta hän antautuu kohtalokkaaseen vaaraan jäädessään hoitamaan kapinallisten kaappaamaa ja haavoittamaa Charles Fortnumia.

Clara on nuori prostituoitu, jonka kunniakonsuli Fortnum ottaa vaimokseen pelätessään kuolevansa yksin. Jää epäselväksi, onko hän omaksunut minkäänmoista uskollisuuden käsitettä: hän taipuu hyvin helposti Eduardon alle tuntematta katumusta.

Isä Rivas on entinen pappi ja nykyinen sosialistikapinallinen. Hän ja Eduardo opiskelivat aikoinaan yhdessä. Sittemmin isä Rivas petti kirkon tai kirkko hänet – molemmat varmasti totta näkökulmasta riippuen. Pappi luopui asemastaan, otti vaimon ja liittyi kapinallisiin. Hän johtaa joukkoa, joka vahingossa kaappaa kunniakonsuii Fortnumin Yhdysvaltain suurlähettilään sijaan.

Näistä lähtokohdista on lähes selvää, että tarina päättyy siihen, että Eduardo ja isä Rivas kuolevat poliisien luoteihin ja Fortnum pelastetaan Eduardon lasta odottavan Claran rinnalle.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #112: Kaupunki

Kylän aloittama William Faulknerin trilogia jatkuu. Epäilen yhä, että kirjoitusajankohdan amerikkalainen lukija saa tästä irti paljon enemmän kuin minä.

Aikaisemmassa osassa Snopesin suku asettui Jeffersoniin kuin jokin vaikeasti karkotettava tuholaiseläinten lauma. He eivät kuitenkaan sinällään tuhonneet uutta asuinsijaansa, vaikka heidän vaikutuksensa siihen ja sen ihmisiin näyttäytyi kielteisenä.

Snopesien tarina jatkuu: siinä missä kuvasin aikaisemmassa romaanissa suvun vaikutuksen liudentuvan kiinteäksi ja hienovaraiseksi osaksi kylän tapahtumia, on nyt keskiössä Flem Snopes ja hänen pyrkimyksensä rikkaaksi ja kunnioituksi mieheksi. Hän katsoo, että mikäli hän pääsee haluamansa elämäntarinan päätepisteeseen, keinoilla ei ole oikeastaan väliä.

Aivan keskeistä on se, että Flem Snopesin lapsi ei ole hänen siittämänsä. Hän meni naimisiin seudun mahtimiehen, Vill Varnerin, jo raskaana olevan Eula-tyttären kanssa. Flem Snopes on itse asiassa impotentti, ja hänen vaimonsa pettää tätä kaupungin pormesterin ja pankinjohtajan de Spainin kanssa.

Niin moraaliton kuin Flem Snopes saattaa ollakin, tarinan loppuratkaisun mahdollistaa monen muunkin moraalittomuus – tai kaksinaismoralismi. Kun Eulan uskottomuudesta tulee julkista – eikä enää vain julkinen salaisuus – ja tämä päätyy itsemurhaan, Flemille avautuu tie valtaan de Spainin joutuessa väistymään virastaan. Näin tarinaa eteenpäin vieneet eri ihmisten kunnianhimot, häpeät ja ulkokultaisuudet mahdollistavat juuri sen, mitä he pelkäsivät.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti