Keltainen kirjasto #75: Valhe

Alberto Moravian romaani Valhe yllättää pienillä meta-elementeillä. Toki se on kaukana esimerkiksi Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -teoksesta – se on vähemmän ärsyttyvä ja siksi vähemmän kiinnostava – mutta kuitenkin vaihtelua tähän saakka tuntemaani Moravian tapaan kirjoittaa.

Prologin mukaan kertoja aikoi kirjoittaa romaanin, ja kirjoitti siksi päiväkirjan johon teoksensa perustaa. Epilogissa kuitenkin käy ilmi, että päiväkirjasta tulikin romaani sellaisenaan. On silti selvää, että vaikka kertoja Francescon päiväkirja on Alberto Moravian romaani, ei Francescon romaani ole Alberto Moravian päiväkirja.

Päiväkirja tai romaani kertoo ainakin kahta tarinaa: yhtäältä se luetteloi tapahtumia, toisaalta muuntaa niitä paremmin kirjalliseen muotoon sopiviksi. Päiväkirjamerkintöjen vuota katkovat jaksot, joissa Francesco käy läpi kuinka hän on kirjoittanut asioita toisiksi ja kuinka ne todella menivät. Joissakin jaksoissa Francesco vain uppoaa fantasioihinsa. Lopulta on vaikea tunnistaa, missä määrin prologin lähtökohdat ovat rehelliset – sen verran tapahtumia ryhdytään loppua kohti selittämään tai paljastamaan takautuvasti toisenlaisiksi.

Tarinoita muuttamalla Francesco ei kuitenkaan koe valehtelevansa: muutokset nostavat niiden todellisen merkityksen esille. Tämä on hauska jännite, kertoja kun katsoo tavoittelevansa autenttista kokemusta.

”Mutta samanaikaisesti, ristiriitaista kyllä, sinä et voi olla antamatta merkitystä asioille ja tapahtumille, muuttamatta henkilöitä symboleiksi ideologisten kaavojen mukaisesti. Ja sillä tavalla auttamattomasti Baba, Cora, sinä itse ja mitä sinä olet tehnyt Baballe ja minkä Baba on saanut kokea, saavat mielessäsi merkityksiä, muuttuvat vertauksiksi ja ovat aina vaarassa menettää painonsa ja todellisen lujuutensa ja tulla abstraktin teoksen samantekeviksi osiksi.”

Näin Valheen tarina tuo esille sen väistämättömyyden, että elämäntarinan ja tulevaisuuden rakentaminen on toiveita, selittelyä ja pelkoja, ei vain muistamista ja aikomista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vaihtoehtohistorioiden mielenkiintoisuus on niiden suhteessa tapahtuneeseen historiaan ja tietenkin siihen, kuinka lukija historiaa tuntee. Täysin vieraan maan, kulttuurin tai aikakauden vaihtoehtohistoriaa voinee lukea tarinan elementeistä riippuen historiallisena romaanina tai silkkana fantasiana. Budapestin Kauhujen museossa käydessäni mietin, kuinka Suomen ja Unkarin historiat ovat tavallaan vaihtoehtohistoriat toisilleen – lähtökohdissa kun oli paljon samaa.

Michael Moorcockin jo vuonna 1971 ilmestynyt Ilmojen sotaherra on vaihtoehtohistoria, jossa brittiläinen imperiumi ei koskaan hajonnut ja ilmalaivat valtasivat taivaat ilmaa raskaampien koneiden sijaan. Mitä tällainen vaihtoehtohistoriallinen tarina antaa nykylukijalle, jolle brittien imperiumi ehkä tuntuu ajatuksena samanlaiselta kuin Minas Tirith? Jos lukija olisi ehtinyt nähdä imperiumin loiston viime päivät ja kokenut ajan, kun aurinko imperiumissa laskee, Moorcockin maalaama kuva Iso-Britanniasta maiden, ilmojen ja merien valtiaana olisi voinut tuntua katkeransuloiselta.

Toisaalta on kiistämätöntä, että Ilmojen sotaherra ei kaipaisi mitään vaihtoehtohistoriaa miljöökseen. Nyt brittiläinen imperiumi on kulissi tarinalle, joka alkaa keskeltä ja myös päättyy sinne, eikä oikeasti esitä vaihtoehtohistoriallaan mitään mielenkiintoista. Loppupuolella esiintyvä Lenin ei ole syvällinen kommentti, vaan vitsi. Ilmojen sotaherra on ydinpommi poislukien merirosvotarina vaihtoehtomiljöössä. Viihteellisenä merirosvotarinana se ei ehkä ole huono – mutta tarinan tapahtumat ja vaihtoehtohistoriallinen miljöö eivät anna toisilleen muuta kuin aivan välttämättömän.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #74: Näyttelijät

Kirjallisuudessa tunnetaan epäluotettavan kertojan tekniikka. Graham Greenen romaani Näyttelijät on täynnä epäluotettavia, petollisia ja valehtelevia hahmoja. Kertoja tekisi mieli tuomita samanlaiseksi, sillä kai seura tekee kaltaisekseen tai vakka valitsee kantensa. Keskeisistä henkilöistä ainoastaan entinen presidenttiehdokas, kasvissyöjä ja tasa-arvoaktivisti herra Smith vaimoineen on rehellinen ja avoin suorastaan naiiviuteen asti – ja sen takia ei oikeastaan pärjääkään tapahtumien pyörteissä.

Kenties kertoja herra Brown on lukijalle riittävän rehellinen ja antaa tälle luotettavan kuvan omista teoistaan ja ajatuksistaan. Sama rehellisyys ei ulotu diplomaattiin, jonka vaimo on Brownin kanssa uskoton, tai herra Jonesiin, jonka hän käytännössä lähettää kuolemaan sissisodassa. Kertojan suurempi rehellisyys lukijalle ei kuitenkaan takaa, että lukija saa tietää, mitä Haitin levottomuuksiin sijoittuvassa tarinassa ”oikeasti” tapahtuu. Mitä kaikkea Jones toimitti viranomaisten kanssa ja oliko hänkin diplomaatin puolison rakastaja? TIesikö ja hyväksyikö diplomaatti kaiken? Kuinka sinisilmäinen Smithin pariskunta oikeasti oli vai oliko sekin vai kulissia? Entä herra Brownin edesmennyt äiti, jonka menneisyys tuntuu koostuvan useista osin ristiriitaisista tarinoista, joiden vuoksi myös Brownin menneisyys on epäselvä.

On hyvin mielenkiintoista lukea herra Brownin kautta tapahtumakuvausta, jonka totuudellisuudesta ei voi olla varma. Varsinainen tarina onkin Brownin poukkoilu tapahtumissa, joiden moniselitteisyys ja arvaamattomuus viimeistään pakottavat hänet samalla tavalla petolliseksi ja epäluotettavaksi kuin ympäröivä maailma on.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Tarina kehkeytyy ja muuttuu vuosien viiveellä

Katsoin viikko sitten David Lynchin elokuvan Tuli kulje kanssani. Sitä ennen olin alkuvuodesta 2017 katsonut alkuperäisen Twin Peaks -tv-sarjan ja vuodenvaihteen molemmin puolin tuoreen kolmannen kauden. Ilmeisesti ohjaaja ja tuottaja Lynch on sanonut, että kolmatta kautta varten tarvitsee katsoa vain elokuva, ei välttämättä alkuperäistä sarjaa. Näin oma katsomisjärjestykseni oli paitsi väärä niin myös liian työläs – jos alkuperäisen sarjan olisi tosiaan voinut jättää katsomatta.

Tuli kulje kanssani on alkuperäisen televisiosarjan jälkeen tehty esiosa. Sellaisena sen voi olettaa tarpeettomaksi ja todennäköiseksi pettymykseksi: tarinoiden hahmoissa meitä usein kiehtoo se, ettemme tiedä heistä kaikkea, ja arvoituksissa kiinnostaa niiden selvittämisen prosessi. Esiosat arkistavat hahmoja valottamalla heidän taustansa, ja niiden tarina vie kohti mysteeriä jonka tiedämme jo selvinneen. Tuli kulje kanssani ei enimmäkseen vältä näitä sudenkuoppia, vaan se vain näyttää tarkemmin sen minkä tiesimme jo riittävän hyvin televisiosarjan kahden kauden perusteella.

Sen sijaan Twin Peaksin kolmas kausi – Paluu – oli sikäli erilainen jatko-osa, että se ei toistanut aikaisempaa kaavaa tai tyytynyt vain jatkamaan tarinaa. Se oli myös tyylilajiltaan muuta kuin aikaisemmat teokset – tosin se muistuttaa enemmän elokuvaansa kuin alkuperäistä tv-sarjaa. Se paljasti hahmojen taustoja, mutta eri tavalla kuin niitä turhaan avannut Tuli kulje kanssani. Televisiosarjan tarina on sama riippumatta siitä onko elokuvan nähnyt, mutta kolmas kausi samalla muuttaa molempien aikaisemmin ilmestyneiden teosten tarinat ja kertoo omansa vieden niitä kaikkia eteenpäin.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Palmerin perhe on aamiaisella. Katsoja tietää aikaisemman kohtauksen ja televisiosarjan perusteella, että isä Leland on yöllä käynyt BOB-hengen riivaamana ahdistelemassa Laura-tytärtään. Katsoja tietää myös, että perheen ahdistunut äiti Sarah tulee myöhemmin näkemään näkyjä BOB-olennosta. Kolmannen kauden jälkeen kohtauksen näkee kuitenkin eri tavalla: BOB ilmaantui – mahdollisen tulkinnan mukaan – atomipommin räjäytyksen myötä, mutta samoihin aikoihin Valkoisen killan olennot lähettivät maailmaan jotain, josta oli myöhemmin tuleva Laura – ja ”äärimmäinen negatiivinen voima” Jowday päästi maailmaan BOB-hengen lisäksi jotain, mikä asettui Sarahin sisälle. Näin ahdistava ja osin irvokas aamiaiskohtaus, jossa aikaisemmin oli perhettään piinaava riivattu isä, muuttuu eri tavalla oudoksi ja merkityksiä kantavaksi kohtaukseksi, jonka henkilöistä kukaan ei ole enää – tai ollut koskaan – täysin ihminen.

Alkuperäisten tarinoiden muuttuessa myös erikoisagentti Dale Cooperin tarina näyttäytyy uudenlaisena. Hänen ihmisyytensä vain korostuu neljännesvuosisadan yliluonnollisen vankeuden jälkeen. Vaikka hänen oma elämänsä on viety, hän on täynnä puhdasta hyvyyttä ja määrätietoisuutta tavalla jota mikään henkimaailma ei voi korruptoida – ellei hän sitten itse päätä luopua siitä vielä suuremman hyvän vuoksi. Mustan killan BOB ehkä pilasi Valkoisen killan Lauran, mutta Dale Cooperin hyvyys ylittää molemmat.

Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Charles Stross: Rhesus chart

Vasta Charles Strossin Rhesus Chart -romaania (2013) lukiessani ymmärsin, että hänen Laundry-sarjansa on aika puhdasta ja jopa kaavamaista viihdekirjallisuutta. Miksi se oli vähän epämieluisakin yllätys? Jos pidän jostakin, täytyykö sen olla suurta taidetta?

Laundry-sarja kertoo brittien tiedustelupalvelun hyvin salaisesta laskennallisen demonologian virastosta, joka on käytännössä cthulhun-torjuntajoukko. Tässä maailmassa magia on matemaattisia algoritmeja ja mahdollista koodata vaikka sovelluksiksi älypuhelimiin. Joskus matemaattisesti lahjakkaat yksilöt saavat yhteyden toismaailmallisiin olentoihin, yleensä luoden yhtä suuren uhan kuin yhteydet Lovecraftin tarinoiden suuriin muinaisiin luovat.

Sarjan aikaisemmat osat ovat pitkälti käsitelleet klassiset lovecraftiaaniset olennot, ja nyt romaanit alkavat laajentaa otusvalikoimaa. Rhesus Chartin lähtökohtana on, että matemaattisin keinoin ja – aluksi näyttää että – vahingossa ryhmä investointipankin data-analyytikkoja muuttuu vampyyreiksi. Ehkä jonkinmoista satiiria on siinä, että ryhmä ei juurikaan muuta toimintatapojaan, vaan määrittelee aivoriihessä uusia tavoitteita ja jakautuu tiimeiksi ottamaan selvää esim. siitä, mistä verta saa kätevästi ja kuinka vampyyrilegendat pitävät paikkansa.

Lopulta romaani on salaliittoineen ja loppurymistelyineen melko tavanomaisen tuntuista jännityskirjallisuutta, mutta kuten jo annoin ymmärtää, sellaisena nautittavaa. Lisäksi täytyy myöntää, että nautin näistä kauhukirjallisista nörttikulisseista huomattavasti enemmän kuin aseteknologiafetisistisestä jännityskirjallisuudesta.

Olen lukenut viime vuosina muutamaa tällaista selvästi viihteellistä genrekirjallisuussarjaa – mieleen muistuvat Laundryn lisäksi ainakin Liz Williamsin Rikoskomisario Chen -sarja ja Justina Robsonin Kvanttipainovoima-sarja. Näistä viimeksi mainittu oli itselleni aikamoista pakkopullaa. Kun sitä vertailee kahteen muuhun sarjaan, ero on ehkä miljöön rakentamisessa. Kvanttipainovoimassa on heitetty samaan seokseen kaikenlaiset mytologiat ja tieteiskirjalliset ainekset sekä maailman salattu historia siinä missä muut ovat johdonmukaisempia kokonaisuuksia. Williamsin Chen-kirjat ottavat lähtökohdakseen meidän maailmamme, ja vaikka eri uskonnot ovatkin totta, pitää johdonmukaisuutta yllä keskittymällä seikkailuihin kiinalaisessa henkilömaailmassa.

Laundry pysyy ainakin periaatteessa kasassa niin kauan kuin yliluonnolliset uhat voi näennäisuskottavasti selittää komputationaalisen magian kehikossa. Seuraavissa osissa mukaan tulevat ilmeisesti haltijat – katsotaan kestääkö maailman sisäinen logiikka sen.

Kategoriat: jännityskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #73: Jutun loppu

Graham Greenen romaanin Jutun loppu on minusta kolme tarinaa mustasukkaisuudesta ja omistushalusta. Ensimmäinen kolmannes on tarina siitä, kuinka mies haluaa edelleen omistaa naisen, jonka kanssa tämä on vuosia aikaisemmin ollut salasuhteessa. Toinen kolmannes on tarina siitä, kuinka nainen on luvannut Jumalalle pysyä erossa tästä miehestä, koska tämä sai toisen maailmansodan pommituksessa säilyttää henkensä. Viimeinen kolmannes on puolestaan tarina siitä, kuka omistaa naisen tämän kuoleman jälkeen, eli saa päättää hänen vakaumuksensa määrittelystä ja sopivista hautajaismenoista ja muistamisen tavoista.

Vaikka Sara-niminen nainen on teoksessa koko ajan keskiössä – elävänä tai kuolleena – hän tuntuu olevan olemassa vain suhteessa miesten haluihin ja määräyksiin. Hänen oma tarinansa tulee esille sikäli kuin se liittyy uskoon, avioitumiseen tai uskottomuuteen. Hän ei ole vahva toimija, mutta kuitenkin hänen tekemisensä tai tekemättömyytensä määrittävät suuren miesjoukon tekemisiä. Jumalaan hänen tekonsa eivät ehkä vaikuta – vaikka viimeisessä kolmanneksessa tapahtuukin hänen pyhimysteoikseen tulkittavia asioita – mutta hän jättää jälkensä aviomieheensä Henryyn, rakastajaansa Mauriceen, pappi Cromptoniin sekä vapaa-ajattelijasaarnaaja Smytheen.

Tarina käy lopulta pyhimystekoineen uskonnolliseksi tavalla, joka on yllättävä alkuunsa nähden. Lopulta tarina tuntuu hajoavan nykyään internetissä tavattavaan vähä-älyiseen dogmiin siitä, että ateistikin tietää jumalan olevan olemassa mutta vihassaan tai ylpeydessään kieltää sen. Tämä syö muutoin kiehtovan moniulotteisen tarinan viehättävyyttä ja pohdiskelevuutta.

Useimmiten yritänkin sulkeistaa lukukokemuksesta kirjailijan oman elämän. Kirjailijan tarina voi kuitenkin joskus tuoda teokseen kaivattuja ulottuvuuksia. Jutun lopussa on sattumaa enemmän omaelämäkerrallisia aineksia, ja se on yksi Greenen keskittyneesti uskonkysymyksiä käsittelevistä ns. katolisista romaaneista. Näihin kuuluu myös aikaisemmin käsittelemäni Voima ja kunnia – ja kenties siinä romaanin tarinan ja kirjoittajan tarinan suurempi etäisyys edesauttaa teeman hienovaraista käsittelyä ja siten käsittelyn kiinnostavuutta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #72: Rosvot

Välttelen kirjojen takakansia ja liepeiden tekstiä. Useimmiten lukemistaan romaaneista tietää jotain jo ennakkoon – kirjailijan, arvostelujen tai jo yleissivistyksen perusteella. Luin hiljattain William Faulknerin teoksen Rosvot, josta en tiennyt ennen lukemista kuin järjestysnumeron Keltaisessa kirjastossa. Kirjoittaja Faulkner on itselle yhä sikäli vieras, ettei kirjaa aloittaessaan osannut asettua valmiiseen Faulknerin lukemisen moodiin.

Tietämättömyys yhtäältä pakottaa lukemaan tarkasti: mihin teoksen nimi viittää, mikä tässä tapahtumassa oli tärkeää, täytyykö nuo henkilöt vielä muistaa, mistä syystä ollaan tässä? Tarina ei ole valmiiksi tuttu kuin Mika Waltarin historiallisissa romaaneissa tai David Eddigsin kaikissa teoksissa. Toisaalta tietämättömyys tekee lukemisesta työlästä. Työläyttä lisää myös Rosvojen miljöö, eli 1900-luvun alun Yhdysvallat, jonka sosiaaliset konventiot eivät ole kovin tutut. Joutuu siis miettimään myös sitä, toimivatko 10-15-vuotiaat tyypillisesti noin, onko hahmojen vuorovaikutuksessa rotukysymyksen säikeitä, tai miten prostituutio tai hevoskilpailut hoidettiin osana laajempaa yhteiskunnallista järjestystä.

Tietenkään mikään ei takaa, että tarkkaavaisenakaan kykenisi poimimaan tekstistä kokonaisuuden kannalta olennaisia asioita. Puolivälin jälkeen olin häkeltynyt: onko tässä tarinassa todellakin kyse siitä, että joukko keskenkasvuisia ottaa luvatta käyttöönsä auton, menettää sen ja koettaa hankkia sen takaisin hevoskilpailun avulla? Ei tämä tunnukaan suurelta amerikkalaiselta romaanilta, joka syväluotaisi kansakunnan historiaa, nykyhetkeä ja tulevaisuutta…

Entä jos takakansi olisi tarjoillut teoksen minulle nuoren pojan kasvun ja viattomuuden menettämisen tarinana – esimerkkinä siitä, kuinka ikäviin tapahtumiin voi olla syyllinen ilman omaa syytään? Tai entä jos olisin uskonut etukäteen, että tarina käsittelee vähemmistöjen ja vähävaltaisten asiaa? Mitä muita teemoja tai tarinoita tapahtumiin on ehkä piilotettu tai piiloutunut? Luultavasti mistä hyvänsä tekstimassasta ei voi lukea mitä tarinaa tahansa, mutta tarkkaavaisuus vaikuttaa siihen, millaisen tarinan huomaamme.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Pohjoisen taivaan alla

Leevi and the Leavingsin albumin Turkmenialainen tyttöystävä (1993) tarinoiden kannalta mielenkiintoisin teksti on käsitelty aikaisemmin. Toista yhtä monikerroksista tarinaa ei samalta levyltä oikeastaan voikaan löytyä. ”Pohjoisen taivaan alla” on kuitenkin Gösta Sundqvistin teksteistä sarjaan sopiva.

Laulun kaikki kolme minämuodossa laulettua säkeistöä kertovat kukin tarinan jo tilannekuvauksessaan. Ensimmäisen säkeistön alku maalaa kuvan niin lapsen kuin isänkin menneisyydestä ja kenties virittää miettimään myös mahdollisia tulevaisuuksia:

”mun isä oli köyhä kirvesmies
ehkä saha oli tylsä
ehkä höylä liian terävä
sitä kännipäissään heräävä äijä pohti ain”

Toisen säkeistön alku siirtää näyttämön aivan toisaalle ja tuntuu tuottavan tarinaan katkoksen:

”avojaloin halki Afrikan
meidän kylä piti jättää
kun imi kuivuus vedet kaivosta”

Siinä missä ensimmäisessä säkeistössä katastrofi näyttäytyy kahden sukupolven tragediana, tuo toinen säkeistö siihen globaalin ulottuvuuden luonnonkatastrofin ja kansainvaelluksen muodossa. Kolmas säkeistö kuitenkin taas näennäisesti katkaisee tarinan:

”hellekypäräni kestää säteilyn
kuvakortin pistin kotiin
laitoin terveisiä Andeilta
kun nuoren neidon lanteilta lohdutusta hain”

On aivan kuin kaksi aikaisempaa säkeistöä yhtyisivät kolmannessa, mutta eivät tarinoiden tapahtumien vaan niiden teemojen osalta. Kolmannen säkeistön kertoja on köyhissä oloissa, mutta lähtöisin paremmista. Toisen säkeistön heimo uhosi että nyt on muiden vuoro palvella heitä – ja kolmannessa säkeistössä mies on ottanut nuoren paikallisen neidon lohdutuksensa välineeksi. Teemojen yhdentyminen huipentuu kolmannen säkeistön lopussa, kun globaali katastrofi ja henkilökohtainen tragedia löytävät toisensa:

”miten ohut on se kerros
jotain otsonia on arvoitus
nyt kun irtoaa jo karvoitus
kun ihosyövän sain”

Ei tässä olekaan kolmea eri tarinaa, vaan kyseessä on tarina ihmiskunnasta ja sen henkilökohtaisista, yhteisöllisistä ja globaaleista katastrofeista – polttopisteessä aina riittävän universaali ihminen.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #71: Yhdeksän kertomusta

Tämä blogi ei ole varsinaisesti kirjallisuusarvioita varten. Aikaisemmista J.D. Salingerin teoksia koskevista merkinnöistä on kuitenkin voinut huomata, etten ole ollut haltioitunut. Novellikokoelman Yhdeksän kertomusta äärellä sen sijaan välillä liki haukoin henkeäni ihastuksesta – ja tämä orastava ihastus onneksi liittyi blogin aiheeseen eli tarinoihin ja tarinallisuuteen.

Kokoelman novellit ovat lyhyitä. Salinger kykenee hyvin vähin elein luomaan vaikutelman kokonaisista elämistä. Kerronta on tiivistä, mutta kaikki lauseet tuntuvat merkityksellisiltä. Vuorosanat ja dialogi eivät selitä kaikkea puhki, mutta selittämättä jääneet asiat luovat illuusion siitä, että hahmot olisivat olemassa muutenkin kuin lukijaa varten. Yllättävät tai osin motivoitumattoman tuntuiset käänteet palvelevat samaa tarkoitusta.

Nämä kerronnan elementit ovat kenties kirkkaimmin esillä novellissa ”Naurava mies”. Tarinassa lakitieteen opiskelija pitää nuorille pojille kerhoa, jonka puitteissa pojat paitsi urheilevat niin myös kuulevat opiskelijan sepittämää seikkailukertomusta novellille nimen antaneesta äärettömän taitavasta herrasmiesvarkaasta. Tämän hahmon – joka siis Salingerin novellin sisällä on mielikuvitusta – tarina ja taustat käyvät lopulta tutuimmaksi kuin novellin sisäisessä maailmassa oikeasti olemassa olevien henkilöiden. Suurin osa pojista on vain taustakuviota, eikä kertojapojastakaan paljastu juuri mitään, ellei sitten muidenkin jakamia lapsekkaita fantasioita siitä, kuinka juuri hän on Nauravan miehen ainoa laillinen perijä.

Nauravan miehen tarinan, poikien kerhon tarinan ja lakitieteen opiskelijan tarinan kannalta keskeisimmältä vaikuttaa opiskelijan suhde nimettömäksi jäävään nuoreen naiseen. Tämä ilmestyy rikkomaan poikajoukon oletuksen siitä, osallistuvatko tytöt sen toimintaan. Hänen ja lakitieteen opiskelijan nähtävästi aaltoileva tai ristiriitainen suhde vaikuttaa niin kerhon toimintaan kuin Nauravan miehen tarinan sisältöön. Suhteen enimmäkseen kuvaamatta jäävät mutta lukijan aavistelemat tapahtumat kietoutuvat poikien aavisteluihin siitä, että lapsuus tai kerholeikit eivät kai olekaan ikuisia – jopa Nauravan miehen tarina päättyy.

Kaunokirjallisuuden hahmot eivät ole olemassa kuin jollakin rajallisella tavalla. Olen toki aikaisemmin kirjoittanut, ettei tarinoiden tapahtumien tarvitse olla tosia jotta tarina kertoisi jostakin todellisesta. Näissä novelleissa Salinger onnistuu harhauttamaan tätä lukijaa pitämään henkilöitä todellisina – ja salaisuus on siinä, että hahmot jäävät samalla tavalla keskentekoisiksi ja arvoituksellisiksi kuin päivästä päivään muutenkin kohtaamamme ihmiset.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #70: Tuhat kurkea

Voi olla, että joskus kaunokirjallisuutta lukee stereotyyppien kautta. Aasiassa – kuuluu yleinen käsitys – ihmissuhteiden nyanssit ja ylipäätään sosiaaliset suhteet saavat eri painoarvon kuin individualistisissa länsimaissa. Niin ”Aasia” kuin ”länsimaat” ovat karkeita yksinkertaistuksia, mutta huomaan lukeneeni Yasunari Kawabatan romaanin Tuhat kurkea tarinana siitä, kuinka ihmisten tarinat eivät koskaan voi olla vain heidän omiaan, vaan niille antavat lähtökohdan, suunnan ja osin sisällönkin muiden ihmisten parhaillaan elämät ja jo eletyt elämät.

Nuori mies Kikuju lienee teoksen nimellinen päähenkilö, mutta hän ei ole aktiivisin toimija. Siinä roolissa on teeseremoniaopettaja Chikako, Kikujun edesmenneen isän lyhytaikainen rakastajatar. Tämä aikoo saattaa Kikujun naimisiin oppilaansa Yukikon kanssa. Rouva Oota puolestaan on Kikujun isän pitkäaikainen rakastajatar, jonka vuoksi Kikujun isä aikoinaan hylkäsi Chikakon. Rouva Ootalla on tytär, Fumiko, joka Kikujun ja Yukikon tavoin joutuu elämään elämäänsä näiden vanhempien naisten ja jo kuolleen miehen yhteisten tarinoiden määrittämissä raameissa. Tämän romanttisen ja osin eroottisen draaman hahmottamisessa kolmio on riittämätön kuvio.

Henkilöiden keskinäiset kohtaamiset eivät ole koskaan vain heidän välisiään. Vuorovaikutuksessa ovat tavalla tai toisella mukana muiden menneet tarinat: Kikujun isän ja sekä Chikakon että rouva Ootan yhteisen historian vuoksi Kikujun elämäntarina jollakin tavalla kuuluu molemmille naisista. Kikuju ei voi toimia Yukikon tai Fumikon kanssa ilman, että heidän vanhempiensa tai opettajansa teot ovat läsnä. Tietenkään tulevakaan tarinansa ei voi olla Kikujun oma Chikakon järjestäessä avioliittoa ja valehdellessaan nuorten naisten teoista.

Suhteiden yhteenkietoutumista ja ihmisten tarinoiden erottamattomuutta korostaa teeseremoniakuvasto. Satoja vuosia vanhat rituaalit – ja astiat entisine tunnettuine tai oletettuine omistajineen – luovat jatkuvuutta paljon laajemmalle nykyhetkeen ja kauemmaksi menneisyyteen kuin näiden viiden ihmisen henkilöhistoriat. Jääkin vaikutelma, että niin monimutkainen kuin Yukikon ja tämän isän sekä Chikakon, rouva Ootan, Fumikon ja Yukikon yhteinen tarina onkin, se on vain osa paljon suurempaa toisistaan erottumattomien tarinoiden joukkoa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti