Kesäsarjan lisäosa: Teksti televisiosarjan takana

Yleensä olen kirjoittanut kesäksi vähemmän, mutta Rauta-ajan neljä jaksoa vaativat merkinnän kukin. En kuitenkaan huomannut, että heinäkuussa on viisi perjantaina! Täytyi siis lukea lopuksi Paavo Haavikon teksti Rauta-aika.

Kannessa on kirjan otsikkoa suurempana käyttöohje lukijalle.

Unohda! Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä olet heistä kuullut, kuvat jotka olet nähnyt. Unohda! Tässä he ovat.

Mutta tiedonkäsittelyn psykologiasta tiedämme, että vaikea on unohtaa, jättää huomiotta ja olla ajattelematta tarkoituksella. Tiesikö Haavikko tämän ja halusi aktivoida tutut mielikuvat lukijassa, jotta ne kävisivät keskusteluun hänen tarjoamiensa kanssa? Vai olisiko niin, että haettiin tiedonkäsittelyprosesseja tuntematta dramaattista irtiottoa vanhasta?

Voi kysyä, miten Rauta-aika-televisiosarjaa katsoisi tuntematta Kalevalaa. Haavikon tekstin äärellä voi kysyä, miten sitä lukisi riippuen siitä, tunteeko Kalevalan ja televisiosarjan, tunteeko vain toisen vai tunteeko kumpaakaan.

Jos on, kuten minä, katsonut televisiosarjan ennen kuin luki tekstin, on luultavasti vaikeaa olla kuvittamatta tekstiä televisiosarjan kohtauksilla tai olla antamatta repliikeille muita äänenpainoja kuin on jo kuullut. Voikin olla vaikea olla lukematta Rauta-ajan tekstiin asioita, joita siinä ei ole mutta jotka on nähnyt.

Tekstin että televisiosarjan alkupuoli kulkevat käsi kädessä ja syntyy vaikutelma, että teksti on ollut helppo kuvittaa: erot ovat varsin vähäisiä eivätkä mahdollista suuria tulkinnallisia eroavaisuuksia. Tekstissä Väinämöinen ammutaan koskeen hevosen selästä, televisiosarjassa taas omilta jaloilta – tässähän ei liene kyseessä ohjaajan visionäärinen ratkaisu vaan työturvallisuusnäkökohta. Alastomia naisia ei tekstiin ole ainakaan selvästi kirjoitettu esille aivan yhtä usein kuin mitä kuvitus näyttää.

Mutta kun tekstin loppua kohti tarina alkaa hajota, televisiosarjan tekijöillä on ollut enemmän vapauksia ja tulkinnanvaraa kääntää se kuviksi. Voi myös olla, että minullakin on ollut suuremmat mahdollisuudet tulkita viimeisen jakson epämääräisiä ärsykkeitä miksi olen halunnut. Tekstissä on ”Kertoja”, jonka olen tulkinnut televisiosarjassa luennoijaksi. Tarina alkaa hajota ympäristöä vailla oleviksi dialogeiksi tai monologeiksi, ja niihin voi kuvitella liki minkälaisen miljöön tahansa.

Hassua, että etenevän tarinan hajotessa televisiosarjan kuvasto ei enää hallitse. Teksti on niin voimakasta.

Mutta entä Rauta-ajan tekstin suhde Kalevalaan? Minusta tuntuu, että Rauta-aika kyllä tunnustaa sen, että sitä ei voi lukea ilman kaikuja Kalevalasta. Kertoja ja hahmot keskeyttävät toisiaan myös tekstissä, kertovat vaihtoehtoisia versioita ja tunnustavat, ettei myöhemmin kerrottu voi pitää paikkaansa mutta on ollut tarkoituksenmukaista. Tässä mielessä tarina ottaa mukaansa sen, mikä siinä väistämättä olisi muutenkin. Samalla se tekee siitä monitasoisuudessaan mielenkiintoisemman.

Rauta-ajan teksti on niin säästeliästä, että sitä on ehkä mahdotonta lukea vain itsenään sulkeistettuaan Kalevalan ja televisiosarjan. Sen miljööstä on kerrottu niin vähän, että on pakko käyttää ennakkotietojaan asettaakseen tapahtumat johonkin taustaan. Olisi kyllä mielenkiintoista olla lukija, joka ei ymmärrä, mitä alun kehotukset unohtaa Kalevala oikein tarkoittavat – ja olisi mielenkiintoista olla lukija, joka ei koskaan ole tiennytkään, kuka Paavo Haavikko on. Silloin teksti olisi esillä itsenään. Mutta oliko se kirjailijan tarkoitus, vai tähtäsivätkö käskyt unohtaa Kalevala sankareineen juuri päinvastaiseen?

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Jakso 4: Pitkä talvi

Rauta-ajan päätös rakennettiin oikeastaan aika hienosti. Kolmannen jakson jälkeen mietin, että tarinoita on vaikea tuoda yhteen, sillä sarjan maailma ei ole sisäisesti johdonmukainen. Riskiksi ajattelin liian suureen pyrkivää tarinan päätöstä, joka ei edes voisi toimia.

Päätösjakso ei yritä lyödä kaikkea yhteen – se päinvastoin lyö tarinan ja ehkä maailmankin rikki. Siten sisäinen johdonmukaisuus itse asiassa korjautuu: myöntämällä se, menemällä täysillä sitä päin ja ylittämällä se. Samalla maailma tietysti särkyy, mutta tämähän on päätösjakso. Se lopettaa tarinan maailmoineen joka tapauksessa.

Jakson osa sammon ryöstöstä muistuttaa kerronnaltaan edellisiä osia. Kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan, sillä jaksolla on myös luentomainen kehyskertomus tekohetkensä nykyajassa. Se alkaa särkyä, kun Lemminki vaatii saada kertoa tarinaansa itse.

Tarina alkaa hajota myös ryöstökertomuksen sisällä, kun annetaan ymmärtää Väinön huomattavasti vaatimattomamman soittelun kasvaneen sittemmin legendaarisiin mittoihin ja vaivuttaneen Pohjolan väen uneen. Mikään Rauta-ajan maailmassa tai tarinassa ei vaadi tämän mainitsemista – se onkin viesti katsojalle teosten suhteesta ja ehkä tarinoiden luonteesta yleisemminkin. Yhtä kaikki se lyö taas säröä tarinaan.

Jakson jälkipuolen peijaisjaksossa Ilmari puhuu katsojalle ja syyttää Väinön ottaneen peijaisissa karhun roolin. Roolit alkavat hämärtyä muutenkin, kun paljastuu, että sekä kehyskertomuksen luennoijaa että Lemminkiä näyttelee Tom Wentzel, ja kun nämä hahmot käyvät keskusteluun aikojen ja miljöiden läpi. Mukaan liittyy vielä Wentzelin esittämä Mad Max -asusteinen Lemminki, joka vaatii miekkaa tuleviin taistoihin. Yleisö hylkää luennoijan – tai taputtaa tälle.

Tarinaa ei enää ole. Rauta-aika päättyy. Tuntuu kuin päätösjakso kommentoisi myös koko urakan mahdottomuutta.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jakso 3: Lemminki

Rauta-ajan kolmas jakso ”Lemminki” olisi voinut olla oma elokuvansa tai sen olisi voinut kertoa kahtena lyhyempänä jaksona. Näin esitettynä tarinoissa on jotakin tosi turhauttavaa.

Tarina sinänsä on kuin Kalevalasta: Kyllikin ryöstö, puolin ja toisin rikottavat valat, kosioretki Pohjolaan, kuolema ja henkiinherääminen, pako saareen ja kostoretki Pohjolaan tapahtuvat likimain niin ja ja siinä järjestyksessä kuin Kalevalassakin. Tarinankuljetuksen kannalta siinä on se ongelma, että on monta alkua ja loppua. Luulinkin jakson päättyvän jo toisen lopetuksen jälkeen, mutta puolisen tuntia olikin yhä jäljellä.

Jakso on tähän saakka muutenkin kalevalaisin, sillä Lemminki mainitsee itsensä Lemminkäisenä, kuoro laulaa kauniista Kaukomielestä ja dialogissa – jota on huomattavasti enemmän kuin edellisessä jaksossa – on kalevalaista poljentoa. Lemmingin tarina on paljon enemmän Lemminkäisen tarina kuin Joukon tarina ensimmäisessä jaksossa oli Joukahaisen tarina.

Jakso on toistaiseksi kalevalaisin, ja siksi se ei häkellyttävästi – huolimatta päällekkäisyydestä ja jaetuista kohtauksista ”Sammon” kanssa – tunnu kuuluvan samaan tarinaan. Väinöllä ei ainakaan vielä ole taikavoimia, mutta Lemminkäisen äidillä taitaa olla – ja suka vuotaa maagisesti verta Lemmingin menetettyä päänsä. Minulla ei ole mitään kumpaakaan ratkaisua eli realismia tai maagisuutta vastaan, mutta jos kolme ensimmäistä jaksoa haluaa sijoittaa samaan maailmaan ja osaksi samaa tarinaa, maailman sisäinen johdonmukaisuus kärsii.

Uskoisin, että tämä jakso on melko helposti seurattavissa ilman Kalevalan tuntemusta – mutta kääntöpuoli on se, että Kalevala ei myöskään anna siihen uusia ulottuvuuksia. Ehkä jotain jää minulta huomiotta, mutta tämä tuntuu ”Kalevalan kuvittamiselta”, jota tekijät pyrkivät välttämään.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jakso 2: Sampo

Rauta-ajan toisessa jaksossa ”Sampo” ei juuri puhuta. Dialogia on sen verran, että tavoitteet asetetaan – että tekemisen saa käyntiin.

Jaksossa siis tehdään. Tai ehkä siinä pikemminkin yritetään, pyritään. Kolme miestä – Väinö, Ilmari ja Lemminki – tavoittelevat Pohjolan tytärtä. Hintaa kysyttäessä Pohjolan emäntä sanoo antavansa tyttärensä sille, joka takoo sammon – tässä tarinassa kolikkopajan. Lemmingille hän väittää antavansa tyttärensä tälle, jos hän hiihtää hiiden hirven. Väinölle neiti puolestaan on ilmoittanut hinnakseen veneen, joka on tehty ”käsin koskematta, rahalla maksamatta”. No, ainakaan Väinön ei tarvitse Väinämöisen lailla vääntää munaa solmuun.

Tässä jaksossa naiset ovat muuten aavistuksen vähemmän kauppatavaraa kuin edellisessä. Toki tässäkin tekemisen tai yrittämisen motiivina on nainen, mutta hän toisaalta myös kertoo oman hintansa – ja toteaa myös, että olisi voinut vain pyytääkin eikä yrittää ostaa.

Mutta turhan tekeminen – äänekäs mutta sanaton turhan tekeminen – leimaa jakson tarinoita. Kun on kolme kosijaa ja yksi nainen, on selvää että kaksi tekee turhaa työtä. Lisäksi Kalevalaa hiukan tuntien aavistelen, että hedelmää lyhyellä aikavälillä tuottanut työ osoittautuu sekin turhaksi: eiköhän ole aika varmaa, että sampo tuhoutuu. Ilmarin avioliiton suhteen on vaikeampi arvailla. Jos en aivan väärin muista, Kalevalassa juuri Pohjolan tyttärestä saatu vaimo on se, jonka Kullervo surmaa, mutta Rauta-ajan Ilmari on leski jo tarinansa alussa. Mielenkiintoista!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Jakso 1: Kultanainen

Rauta-ajan ensimmäisen jakson eli ”Kultanaisen” tarinat ovat tarinoita menettämisestä – etenkin naisen menettämisestä.

Kalevalasta tiedetään, että Ilmarinen takoo itselleen kultaisen vaimon Kullervon surmaaman Pohjolan tyttären sijalle. Murha on toki aina väärin, mutta Ilmarisen vaimo ei täysin syytön ollut Kullervon provosoitumiseen. Tätä episodia ei kuitenkaan Rauta-ajan ensimmäisessä jaksossa nähdä – eikä ilmeisesti koko sarjassa.

Ensimmäisessa jaksossa muut naisen menettäjät ovat Jouko, joka menettää vaihtokaupassa hengestään sisarensa Ainon Väinölle – ja Väinö, joka menettää Ainon, kun tämä ei suostukaan vaimoksi miehelle. Aino kai tässäkin menettää henkensä, mutta se ei nouse tarinassa erityisen tärkeäksi asiaksi. Kerrontaa eteenpäin ajavat voimat ovat miesten saamiset ja menettämiset.

”Kultanaisen” tarina olisi varmaan aika hyvin seurattavissa tuntematta Kalevalaa. Vielä paremmin se olisi seurattavissa tuntematta Vesa-Matti Loiria. Ei ole hänen vikansa, että hänen jotkut maneerinsa ovat häiritseviä – mutta ne yhtä kaikki ovat.

Erot Kalevalaan ovat mielenkiintoisia. Taikamaailmasta ei ole näkyvissä oikein mitään: kultaisen naisen liikkeetkin on nähtävissä surusta seonneen Ilmarin harhoiksi. Jo Kalevalasta oli siivottu pois Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu myyttisessä alkumeren kaaoksessa ja pantu Joukahainen uhittelemaan metsäpolulle. Rauta-ajassa uhittelija onkin Väinö, joka vaikuttaa näin heti nuorukaista keskenkasvuisemmalta – tai sitten, kuten on monta kertaa todettu, on niin kovassa naisen puutteessa että järki hämärtyy. Siinä mielessä Rauta-aika ja Kalevala ehkä käyvät yksiin: ei kuvitettavissa teoissa vaan syvemmässä tematiikassa.

Seuraavaksi Sammon äärelle.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen kesäsarjana Rauta-aika

Aikaisempina kesinä olen julkaissut blogimerkinnän vain joka toinen viikko ja muista kuin Keltaisen kirjaston teoksista. Nyt olen päättänyt poiketa tästä tavasta ja julkaista myös heinäkuussa kerran viikossa. Blogimerkintöjen yhteinen teema on televisiosarja Rauta-aika.

Kevään 2020 julkaisut poikkesivat kaikkiaan suunnitelmista: saatavuusongelmien takia keltaisia kirjoja tuli luettua vähemmän ja muunlaiset teokset saivat enemmän näkyvyyttä. Nyt kirjojen saatavuus on parantunut, joten ehkä syksyksi tavoitan taas toivomani tahdin, eli noin kaksi kolmasosaa blogimerkinnöistä koskisi Keltaisen kirjaston urakkaa.

Keväällä Kalevala-merkinnät jäivät vähiin. Syytä sille en tiedä. Asia on peräti yllättävä: niiden kirjoittaminen ei vie paljonkaan aikaa verrattuna useimpiin romaaneja koskeviin merkintöihin. Ehkä Rauta-ajan tarkastelu paikkaa tätä Kalevala-kirjoitusten puutetta ja antaa uutta näkökulmaa myös runoteokseen.

Vaikka käsikirjoittaja Paavo Haavikko käski televisiosarjan tekijöitä unohtamaan Kalevalan, yksi valitsemani tarkastelukulma on se, voiko Kalevalaa mitenkään unohtaa tai sulkeistaa Rauta-aikaa katsoessaan. Miten Rauta-ajan saattaisi nähdä, jos Kalevala ei olisi tuttu ensinkään? Tuoko Rauta-aika jotain Kalevalaan?

Perjantaina alkaa.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #155: Pakeneva hevonen

Martin Walserin lyhyttä romaania Pakeneva hevonen täytyy lukea yli puolenvälin kohdatakseen nimessä mainitun hevosen. Hevosella ei ole itse tarinassa suurtakaan roolia.

Mutta toisaalta Pakenevassa hevosessa tarina ei ole sekään suuressa roolissa. Tarina on ansa, ja pääosassa on se, minkälainen olo tarinan henkilöillä tässä ansassa on.

Hevonen pääsee ainakin hetkeksi pakoon, tarinan pariskunnat eivät. Edes veneilyonnettomuus, jossa toinen miehistä häviää aaltoihin, ei vapautu ansasta – eikä miehestäkään.

Pakenevassa hevosessa on lukijalla vähän samankaltainen olo kuin joitakin Keltaisen kirjaston sotaan liittyviä teoksia lukiessa: jotain on pahasti pielessä eikä pakopaikkaa oikein ole. On vähän mitä voi tehdä, sillä paha olo ja eksyminen nousee sisältä ja on jotenkin peruuttamatonta. Kuinka siihen mahtuu mitään tarinaa? On vain pahassa olossa oleminen.

Walserin teos alleviivaa tätä tekemällä vähäisestä tarinasta kehän: se loppuu samoihin sanoihin, samaan tapahtumaan, kuin mistä se alkaa. Lukija kuitenkin pystyy pakenemaan tarinattomuudesta sulkemalla kirjan. Hän tietää jo, että Martin Walserin lyhyttä romaania Pakeneva hevonen täytyy lukea yli puolenvälin kohdatakseen nimessä mainitun hevosen…

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Ray Bradbury: Voikukkaviiniä

Ray Bradburyn tekstissä on jotain maagista. Tietenkin kiittäminen on myös kääntäjiä – tässä tapauksessa Hanni Salovaaraa. Voikukkaviiniä on novellikokoelma, jonka voi lukea myös romaanina. Siinä on vienosti novellien läpi kulkeva ei välttämättä tarina vaan jonkin vääjäämätön eteneminen.

Kokoelman novellit sijoittuvat kesään 1928 ja Bradburyn omiin lapsuusmaisemiin, joten miljöö saattaisi olla täkäläiselle lukijalle vieras. Kuitenkin Bradbury onnistuu loihtimaan tuosta liki sadan vuoden ja kulttuurin erottamasta maailmasta jotain unenomaista tai sadun kaltaista – jotain omalakista ja samaistuttavaa. Silloin tarina ei oikeastaan ole tärkeä. Eihän se unissakaan ole.

Mutta onhan tässä, kuten totesin, jonkin eteneminen – kesän 1928 eteneminen, sillä ensimmäinen novelli, erään aamun kuvaus, päättyy toteamukseen ”vuoden 1928 kesä alkoi.” Viimeisen novellin lopuksi poika nukahtaa ”ja unessa hän saattaa päätökseen kesän 1928.”

Muukin etenee kuin kesä 1928. Pojat alkavat kirjata ylös rutiineja ja ainutkertaisia tapahtumia. Aluksi ei ole aikaa, vaan lapset ovat aina lapsia ja vanhukset ovat aina olleet vanhuksia. Pelottava taruhahmo – tai oikea murhaaja – Yksinäinen Vaeltaja saa uhreja mutta sitten kuolee ja katoaa itse kokoelman loppupuolella. Kaikki ei ole niin kuin aina ennenkin, eikä voi olla: pojat kasvavat.

Suloista, myös katkeransuloista. Elämä etenee ja tästä unenomaisesta kesästä 1928 kuten lapsuudesta joutuu luopumaan.

Kategoriat: sekalaista | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Luin Ursula K. Le Guinin romaanin Ikuisen hämärän maa. Tunnelma oli osin unenomainen ellei paikoin painajaismainenkin – tai sitten se johtui siitä, että oli usein aika väsynyt lukiessani.

Kohtasin myös alkukielisen teoksen vuoden 2005 Tor Teens -laitoksen kansikuvan – nähtävissä esimerkiksi goodreads.com-sivustolla. Käännöksen kansikuvalla sentään on jotakin tekemistä itse tarinan kanssa.

Torin kansikuva asemoi tarinan teinien voimafantasioihin: on valittu tai valitut, joiden varassa lepää maailman kohtalo. Oikeasti Ikuisen hämärän maassa on kyse siitä, millaisia teinit – tai ehkä useimmat ihmiset – uskovat tai pelkäävät olevansa: rikkinäisiä, keskentekoisia, hukassa.

Kukaan ei ole ennakolta valittu pelastamaan tai tuhoamaan maailmaa. Jokainen voi kuitenkin yrittää selättää omia hirviöitään, puutteitaan ja epätäydellisyyksiään – ja paremmin muiden kanssa kuin yksin. Siitä Ikuisen hämärän maa kertoo. Sitä ei amerikkalaisteineille valitusta kannesta uskoisi.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #149: Kuolematon ruoho

Kuolemattomassa ruohossa kyläläiset tarvitsevat puuvillaa kuten jo edellisessä osassa. Tämän kehyksen sisällä kyläläisten keskuudessa elää kaksi hyvin voimakasta tarinaa: jo aikaisemmin alkanut tarina Tašbašista pyhimyksenä ja myöhemmin syntynyt tarina siitä, että Pitkä Ali tappoi äitinsä, kun kylä lähti keräämään puuvillaa.

Edellisessä osassa kyläläiset uskoivat Tašbašin pyhimykseksi siinä missä tämä ei itse uskonut. Hänestä lähti kiertämään tarinoita, jotka olivat kaiken järjen mukaan mahdottomia mutta joita kyläläiset halusivat uskoa. Ehkä kyse oli enemmästä: he tarvitsisivat tarinaa, jossa oman kylän edustaja oli pyhien joukossa ja tuotti heille hyvää.

Nyt Tašbaš, joka palaa kylään nälkiintyneenä ja monta kertaa lähes kuolleena, uskoo pyhimystarinaansa itse, mutta kyläläiset eivät olekaan niin varmoja. Ehkä he eivät enää tarvitse pyhimystä, tai ehkä pyhimystarina oli täydellinen ja lopussa kun Tašbaš katosi – sikäli kuin kyläläiset tietävät – maan päältä. Elävään pyhimykseen voi aina pettyä. Kuolleet säilyvät täydellisinä elleivät entisestäänkin parane.

Tašbaš hylkää kylän tarinan loppupuolella ja taas palataan tarinoiden voimaan ja tarpeeseen. Tilallinen Muttalip bei on pilkannut pyhimystä, mutta pitää sitä jälkikäteen hieman typeränä: pyhimyshän saattaisi olla poliittisesti hyödyllinen. Hän koettaa vielä tavoittaa Tašbašin, mutta häntä ei löydy.

Takaisin ajaessaan Muttalip bei naurahti hieman pahoitellen.
– Emme tavoittaneet pyhimystä! Mistä me nyt hänet löydämme? Eihän sitä tiedä millaisia ihmeitä hän olisi saanut aikaan…

Tämä puolihuolimaton lausahdus alkaa kasvaa kyläläisten kertomuksessa heidän tarpeidensa mukaisesti:

Kyläläiset juttelivat puoliääneen.
— Mitä Muttalip bei sanoi?
— Kuinka voin olla niin typerä, hän sanoi. Koska minulla on ennen ollut näin runsas sato? Ei koskaan, ei puoliakaan siitä, ei edes kymmenesosaa. Mutta tänä vuonna, tuon pyhimyksen ansiosta, peltoni ovat olleet tulvillaan puuvillaa. Voi, olen sokaissut itseni omin käsin…
— Mitä? Mitä?
— Hän sanoi että jos hän vielä löytää hänet, meidän herramme Tašbašin, jos hän vielä näkee tämän kauniit kasvot, hän hellii tätä aarteenaan eikä ikinä päästä pois.

Aivan samalla tavalla Pitkän Alin äidinmurha muuttuu todeksi kyläläisten mielessä todeksi. Hänen lapsensakin uskovat nähneensä isänsä tekevän sen. Jälkeenpäin kerrotaan enneunia tapahtumista. Johonkin kyläläiset tarvitsisivat sitäkin tarinaa, oli se totta tai ei.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti