Keltainen kirjasto #113: Kunniakonsuli

Graham Greenen Kunniakonsuli on tarina kohtaloista, joihin johtaa kamppailu uskollisuuden, luottamuksen ja niiden särkymisen kanssa.

Charles Fortnum on alkoholisoitunut Englannin kunniakonsuli Argentiinan Corrientesissa. Hänellä ei ole juuri asemaansa liittyviä tehtäviä. Hän ei mitenkään aktiivisesti pyri vahingoittamaan Englantia, hänen hän hyväksikäyttää asemaansa hankkiakseen tuloja tuottamalla maahan ulkomaisia autoja.

Eduardo Plarr on lääkäri, jonka isä on toiminut sosialistikapinallisissa ja kadonnut. Tämä on tehnyt Eduardosta osittain epäilyttävän henkilön. Hän kokee olevansa lojaali Englannille, vaikka ei ole koskaan käynyt maassa. Hän on mielestään Charles Fortnumin jonkinlainen ystävä, mutta viettelee kuitenkin liki heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tämän tuoreen vaimon Claran. Toisaalta hän antautuu kohtalokkaaseen vaaraan jäädessään hoitamaan kapinallisten kaappaamaa ja haavoittamaa Charles Fortnumia.

Clara on nuori prostituoitu, jonka kunniakonsuli Fortnum ottaa vaimokseen pelätessään kuolevansa yksin. Jää epäselväksi, onko hän omaksunut minkäänmoista uskollisuuden käsitettä: hän taipuu hyvin helposti Eduardon alle tuntematta katumusta.

Isä Rivas on entinen pappi ja nykyinen sosialistikapinallinen. Hän ja Eduardo opiskelivat aikoinaan yhdessä. Sittemmin isä Rivas petti kirkon tai kirkko hänet – molemmat varmasti totta näkökulmasta riippuen. Pappi luopui asemastaan, otti vaimon ja liittyi kapinallisiin. Hän johtaa joukkoa, joka vahingossa kaappaa kunniakonsuii Fortnumin Yhdysvaltain suurlähettilään sijaan.

Näistä lähtokohdista on lähes selvää, että tarina päättyy siihen, että Eduardo ja isä Rivas kuolevat poliisien luoteihin ja Fortnum pelastetaan Eduardon lasta odottavan Claran rinnalle.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #112: Kaupunki

Kylän aloittama William Faulknerin trilogia jatkuu. Epäilen yhä, että kirjoitusajankohdan amerikkalainen lukija saa tästä irti paljon enemmän kuin minä.

Aikaisemmassa osassa Snopesin suku asettui Jeffersoniin kuin jokin vaikeasti karkotettava tuholaiseläinten lauma. He eivät kuitenkaan sinällään tuhonneet uutta asuinsijaansa, vaikka heidän vaikutuksensa siihen ja sen ihmisiin näyttäytyi kielteisenä.

Snopesien tarina jatkuu: siinä missä kuvasin aikaisemmassa romaanissa suvun vaikutuksen liudentuvan kiinteäksi ja hienovaraiseksi osaksi kylän tapahtumia, on nyt keskiössä Flem Snopes ja hänen pyrkimyksensä rikkaaksi ja kunnioituksi mieheksi. Hän katsoo, että mikäli hän pääsee haluamansa elämäntarinan päätepisteeseen, keinoilla ei ole oikeastaan väliä.

Aivan keskeistä on se, että Flem Snopesin lapsi ei ole hänen siittämänsä. Hän meni naimisiin seudun mahtimiehen, Vill Varnerin, jo raskaana olevan Eula-tyttären kanssa. Flem Snopes on itse asiassa impotentti, ja hänen vaimonsa pettää tätä kaupungin pormesterin ja pankinjohtajan de Spainin kanssa.

Niin moraaliton kuin Flem Snopes saattaa ollakin, tarinan loppuratkaisun mahdollistaa monen muunkin moraalittomuus – tai kaksinaismoralismi. Kun Eulan uskottomuudesta tulee julkista – eikä enää vain julkinen salaisuus – ja tämä päätyy itsemurhaan, Flemille avautuu tie valtaan de Spainin joutuessa väistymään virastaan. Näin tarinaa eteenpäin vieneet eri ihmisten kunnianhimot, häpeät ja ulkokultaisuudet mahdollistavat juuri sen, mitä he pelkäsivät.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Neljäs runo: Jälkiviisautta ja epäilyjä liioittelusta

Kalevalan neljännestä runosta nousee esiin kaksi asiaa: Aino ja hänen äitinsä elävät ihan eri kuplissa, ja Ainon äiti saattaa panna juttuihinsa vähän omiaan.

Runo alkaa sillä, että Aino käyskentelee metsässä työn touhussa ja yhtäkkiä pusikosta änkeää esille vanha mies, joka alkaa vikitellä tyttöä peräti vaimokseen. Aino toimii varsin järkevästi ja häipyy paikalta. Ajatelkaa omalle kohdallenne: elettiin aikaa ennen älypuhelimia eikä Aino voinut selvittää, onko joku dementikko kateissa.

Ainon veli, sisko ja isä eivät juurikaan reagoi Ainon kertomaan ahdisteluun. Äiti sen sijaan innostuu – nyt tytär pääsee naimisiin! Sitten alkaa motivoiva liioittelu: on jumalolentojen kutomia vaatekappaleita, jotka Aino nyt saisi. Naimisiin mentyä ilmeisesti koittaisivat muutenkin vauraat ajat sianlihoineen kaikkineen. Mielestäni missään ei edes käy selville, että ahdisteleva kosija on Väinämöinen, vaan ilmeisesti Ainon äiti olisi antamassa tyttöään ensimmäisellä miehelle, joka osoittaa kiinnostusta.

Aino näkee asian vähän toisin ja maalailee juonipaljastuksena tulevaa kohtaloaan, jos ei haluakaan omaishoitajaksi vaatteisiinsa kompastelevalle käppänälle:

Parempi meressä olla,
alla aaltojen asia
sisarena siikasilla,
veikkona vee’en kaloilla,
kuin on vanhalla varana
turvana tutisijalla
sukkahansa suistujalla
karahkahan kaatujalla

Aino hukkuu – kaikki tietävät tämän eikä siitä vielä sen enempää. Usein kuitenkin jää huomiotta se, että Ainon äidin surussakin vesi on olennainen elementti. Sen lisäksi joko kertoja tai Ainon äiti itse on kuvannut surua vähän ylikierroksilla: kyyneleistä muodostuu kolme jokea ja jokaiseen jokeen kolme koskea, joista jokainen saa kolme luotua ja niin edelleen. Hyvin epäuskottavaa tässä muuten realistisessa miljöössä! Tai no olihan tässä se jäniskin sanansaattajana.

Mutta aivan selvästi jatkuu seuraavassa numerossa!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #111: Jumalan puupalikat

Liekö Sembène Ousmanen Jumalan puupalikat niitä teoksia, jotka eivät ole koskaan saaneet uusintapainosta Keltaisessa kirjastossa? Ainakin se on yksi niistä, jotka täytyi pyytää noutamaan kaupunginkirjaston varastosta.

Jumalan puupalikat on joiltain osin samankaltainen Armahin Pirstaleita-romaanin kanssa. Molemmat sijoittuvat Afrikan mantereelle ja kuvaavat länsimaisen modernin ja perinteisen afrikkalaisen elämäntavan jännitettä muuttuvassa maailmassa. Tämä voi tietenkin olla myös näkökulmaharha: yhtä hyvin perustein voisi väittää, että suurin osa Keltaisen kirjaston tähänastisista teoksista kuvaa perinteisen ja modernin eurooppalaisen elämäntavan jännitettä muuttuvassa maailmassa. Tämähän tarkoittaisi suunnilleen sitä, että tarinat kuvaisivat väistämätöntä ristiriitaa asioiden välillä. Kuulostaa tarinan vähimmäisvaatimukselta.

En kuitenkaan osaa olla vertailematta Ousmanen ja Armahin teoksia. Jälkimmäisen Pirstaleita oli hyvinkin yksilölähtöinen: maailmanmatkaaja palasi odotettuna kotikyläänsä ja häneltä odotettiin liki ihmetekoja. Hänen ihanteidensa ja ulkoisen todellisuuden ristiriita sai hänen mielensä pirstaleiksi. Maailmatkaaja oli todella päähenkilö.

Ousmanen Jumalan puupalikoissa ei sen sijaan ole varsinaista keskushahmoa. Ihmiset toimivat joukkona ja yhteisen päämäärään eivätkä yksilön tavoitteiden eteen. Tämä kaikki alkaa jo romaanin nimestä: ”Jumalan puupalikat” tarkoittaa ihmisiä, mutta tällaisessa ilmaisussa heidät on alistettu suuremman toimijan anonyymeiksi esineiksi.

Jumalan puupalikoiden henkilöista osaa pirstaloituu tai itse asiassa kuolee – tulee tapetuksi. Heidän yksilöllisyytensä uhraus jää kuitenkin sivujuonteeksi siinä marssissa, joka tuo yhteisölle pitkän lakon, nälän ja viranomaisten pakkotoimien jälkeen halutut asiat. Ehkä joku meni pirstaleiksi myös Armahin kuvaamalla tavalla, mutta Jumalan puupalikat ei ollut tarina heistä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #110: Vuoren jyly

Yasunari Kawabatan romaani Vuoren jyly vaikuttaa olevan tarina aivan lähellä olevista lopuista. Sitä hämmentävämpää onkin, kun lukijalle annetun tarinan lopussa keskiössä onkin uusi orastava alku.

Shingo, kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kuulee vuoren jylyn. Vasta myöhemmin hän muistaa sellaisen ennakoineen isänsä kuolemaa. Tämä antaa tarinalle alkutahdit, joiden vuoksi lukija odottaa jollakin tavalla kyseessä olevan Shingon elämän lopun.

Shingon ja tämän vaimon Yasukon luona asuu perheenjäseniä, joiden elämässä loput tuntuvat myös olevan läsnä. Heidän poikansa Shuichin ja tämän vaimon Kikukon avioliitto vaikuttaa onnettomalta Shuichin uskottomuuden vuoksi. Varsin konkreettinen loppu heidän elämässään on Kikukon päätös keskeyttää alkanut raskautensa. Pian paljastuu, että Shuicin rakastajatar on raskaana.

Taloudessa elää myös Shingon ja Yasukon esikoistytär Fusako lapsineen. Hänen avioliittonsa on käytännössä tarinan alkaessa jo ohi, kun mies on jättänyt perheensä ja yrittää myöhemmin itsemurhaa.

Ainakin tämä lukija odottaa tarinan loppuun jotain nämä kaikki yhdistävää suurta loppua: saahan Shingo halvausoireita viimeisten kymmenien sivujen aikana. Tarina on kuitenkin lopulta toinen – tai kenties on niin kuin Faulknerin tarinassa ja vaikka joku tekisi kuolemaa ja lähestyisi loppuaan, kaikki muu alkaa koko ajan uudestaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kolmas runo: Tympeää arkirealismia

Kalevalan kolmannessa runossa Väinämöinen on kuuluisa siitä että on kuuluisa, Joukahainen sotkee asiansa ja Aino luvataan vanhukselle vasten tahtoaan puolisoksi, mutta tämän äiti iloitsee mahdollisuudesta päästä juoruihin julkkishäiden vuoksi.

Painetussa Kalevalassa Väinämöinen elelee maailman synnystä kerronnan nykyhetkeen laulellen. Sikäli kuin ymmärrän, hän ei varsinaisesti tee mitään: maailman muotoilussakin hän oli lähinnä tilaaja, joka antoi toteutuksen muiden käsiin. Kolmannen runon alussa vaikuttaakin siltä, että Väinämöinen tunnetaan vain siksi, että hän on ollut paikalla alusta pitäen eli aika vanha. Ei tule esiin keksintöjä, sotasankaruuksia, kukoistukseen nostettuja sivilisaatioita. Hän vain sattui olemaan paikalla ensimmäisenä eikä ole lähtenyt kulumallakaan.

Kuten kaikki tietävät, nuori Joukahainen lähtee uhossaan Kalevaan ja haastaa Väinämöisen taisteluun. Huonostihan siinä käy niin Joukahaiselle kuin Ainollekin.

Mutta olisi voinut olla muutakin! Kun Väinämöisen ja Joukahaisen ensikohtaaminen on nyt kuin kolarointi hiljaisessa vauhdissa kapealla mökkitiellä, on runon aikaisemmissa versioissa ollut eri meininki. Ilmeisesti kaksikko on kohdannut jumalsankareina vellovan alkumeren päällä, kun maailma ei ollut kunnolla muotoutunut, ja heidän taistelustaan syntyy maailma sotkanmunan rikkoutuessa.

Mitä me saamme? Vanhuksen ja pojanklopin suunpieksännän jossakin ryteikössä ja kaikille kiusallisen naimakaupan. Miksi jo Lönnrot arveli, että mikään mielikuvituksellinen ei mene suomalaisille läpi ja teki maailmoja murskaavasta taistelusta jotakin paljon arkipäiväisempää? Yhtä vaikea innostua tästä versiosta kuin kuvitella metallikitaran tilutusta Kalle Päätalon epiikan taustalle. Pois fantasia meistä! Alkumeren taisteluun olisi voinut kuvitella kitarasankaroinnin, mutta sitten tulikin vuosisata Kalle Päätaloa, jonka tarinoiden taustalle moinen ei vain sovi.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #109: Elokuu neljätoista

Minun on ehkä käynyt mahdottomaksi lukea Solženitsynin teoksia vain niiden kuvaamien tapahtumien kannalta. Tuntuu, että kaikki ne kuitenkin kertovat jollakin ovelalla tavalla vankileirien saaristosta – ja en ole Vankileirien saaristoa edes lukenut. Ennakko-odotukseni eli kirjailijan oletettu neuvostokriittisyys värjää kaikkea häneltä lukemaani, ja siksi tuntui että Elokuu neljätoista on varmaan sekin verhottua neuvostojärjestelmän arvostelua -kenties jonkinlainen allegoria.

Elokuu neljätoista ajoittuu alle kahden viikon ajanjaksolle ensimmäiseen maailmansotaan ja kuvaa niin Itä-Preussin taisteluita kuin kotirintamaakin. Mutta en pääse epäilyistäni, että se kuvaa muutakin. Koska en tiedä, kuinka taistelut oikeasti kulkivat, enkä tunne romaanin mahdollisesti historiallisia henkilöitä, en osaa suhteuttaa kerrottua johonkin mahdollisesti kerronnan alla annettuun viestiin. Kun upseeri tekee itsemurhan, tapahtuiko niin historiassa vai symboloiko se jotakin helposti ymmärrettävää venäläislukijalle tai paremmin historiaa tuntevalle? Tapahtuiko viimeisen kohtauksen upseerien ja suuriruhtinaan kiistainen neuvottelu todella, ja mitä tarkoittaa sen lopuksi saapunut viesti, jonka mukaan Lwov on vallattu ja se on valtava voitto, josta on ilmoitettava lehdistölle? Miten tähän kaikkeen – niin viimeiseen kohtaukseen kuin koko tarinaan – suhteutuvat romaanin viimeiset sanat: suurin kirjasimin painettu ”VALHE EI OLE SYNTYNYT MEISTÄ EIKÄ MEIHIN LOPU”?

Ehkä Elokuu neljätoista olisi pitänyt yrittää lukea yksinkertaisesti sotakertomuksena. Se ei vain tuntunut mahdolliselta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #108: Saaret ja virta

Minkä tarinan tekijänsä kuoleman jälkeen julkaistu Ernest Hemingwayn romaani Saaret ja virta kertoo? Se koostuu kolmesta osasta, joista jokainen kuvaa alun perin maalarina menestyneen Thomas Hudsonin elämää sen eri vaiheissa.

Jotainhan teoksessa tapahtuu: Thomas tapaa poikiaan, jotka kahdessa ensimmäisessä osassa menettävät lopulta kaikki henkensä ennenaikaisesti, ryypiskelee, puhuu naisista, ja lopulta jahtaa rannikolla saksalaisen sukellusveneen uppoamisesta pelastuneita. Härkätaisteluita tarinassa ei taida olla, mutta lopussa päähenkilö sentään vuotaa kuiviin – onhan tämä Hemingwayn teos.

Mutta edelleen: mistä se kertoo? Teksti kuvaa tapahtumia, mutta mistä tapahtumissa on kyse? Mihin itsensä ulkopuoliseen kokonaisuus viittaa, mistä se kertoo oikeasti? Onko tämä tarina tarina jostakin muusta kuin itsestään?

Huomaan, että Saarien ja virran kanssa minulla on sama ongelma kuin Afrikan vihreiden kunnaiden. En oikein saa kiinni teoksen olemassaolon syystä. Entä jos tätäkään tarinaa ei olisi? Menettäisikö maailma mitään muuta kuin painotuotteita?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Toinen runo: Väinämöinen strategisen johtamisen ja operatiivisen toteutuksen ristipaineessa

Väinämöinen vihdoinkin tekee jotakin, mutta tahti ei ole kummoinen: noustuaan maihin hän vasta muutaman vuoden kuluttua alkaa miettiä, että maisema vailla metsiä ja peltoja on huono.

Tämänkin huomion jälkeen Väinämöinen jää johtohommiin. Sampsa Pellervoinen toimittaa Väinämöisen tilaamaan urakan, ja pian on maita, metsiä, soita ja peltoja. Tilaaja saapuu katselemaan vasta valmista työtä: ”näki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi.”

Sama jatkuu, kun tammi kasvaa yli ja peittää taivaan. Väinämöisellä on visio, mutta hän tarvitsee muita toteuttamaan sen ja pyytää äitiään lähettämään urakoitsijan. Väinämöisen ihmissuhdetaidot eivät ole kummoiset – mutta varmaan hän niissä vielä harjaantuu – kun on tutustuttava työmieheen:

Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!

Eipä olisi koskaan saanut kämppään oikosulun jälkeen valoja, jos olisi tuolla asenteella ollut sähkömiehen saapuessa.

Nälkä ajaa lopulta johtajankin tarttumaan työhön, kun ohraa pitäisi saada. Väinämöinen kaataa metsän ja tekee kasken. Huomattakoon kuitenkin se, että siinä missä muut eivät saa suorituksistaan erityistä kiitosta, Väinämöistä käy ylistämään parikin lintua. Sepä reilua!

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #106: Minä ja hän

Alberto Moravian Minä ja hän on kertomus miehestä ja hänen peniksestään.

Kyse ei olisi siitä, että penis olisi mukana jollakin vertaiskuvallisella tai symbolisella tasolla. Tietenkin se voi olla symboli jollekin muulle tässä tarinassa, mutta kertomuksen itsensä tasolla toinen päähenkilöistä todellakin on lihallinen sukupuolielin, jonka tavanomaisesta suuremmasta koosta sen kantaja muistuttaa monta kertaa itseään, lukijaa sekä kohtaamiaan ihmisiä.

Toki kertoja myös puhuu elimensä kanssa – ja nimenomaan sen kanssa, ei yksipuolisesti sille. Penis kyllä vastailee. Se myös vaatii, väittelee, kiristää ja kieltäytyy.

Sen lisäksi, että Minä ja hän on kertomus miehestä ja tämän peniksestä, se on kertomus myös siitä kuinka ylevätkin tavoitteet voivat mennä aivan pieleen kun yrittää tehdä jotakin muuta kuin mikä on mahdollista.

Kertojahenkilö nimittäin pyrkii saavuttamaan taiteellisen huippunsa kieltämällä itseltään seksuaalisen täyttymyksen. Hän tavoittelee sublimaatiota – ja puhuu siitä jatkuvasti itsensä ja peniksensä kanssa – eli psykoanalyyttisestä perinteestä tuttua prosessia, jossa torjutut halut jalostuvat sosiaalisesti hyväksyttäviksi teoiksi.

Onko moinen mahdollista? Kokeellisissa tutkimuksissa ei oikeastaan ei havaittu mitään näyttöä sublimaatiosta. Sillä ei tietenkään ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Tarinan päähenkilö pyrkii tavoittamaan psykoanalyysin kuvaaman sublimoituneen tilan, mutta tietoisesti eli tavalla johon sublimaatioon ei kai psykoanalyyttisen ajattelun mukaan päästä.

Kokeellisen tutkimuksen piirissä penikseensä keskittyminen juuri siksi että yrittää kieltää siihen liittyvät halut voisi selittyä valkoisen karhun ongelmalla eli niin sanotulla ironisella prosessoinnilla: kun jonkin ajatuksen tai mielikuvan yrittää tukahduttaa, se onkin pian väkisinkin mielessä. Tämäkin on tarinan kannalta lopulta turhaa. Ehkä puhuvan peniksenkin voisi selittää jollakin luonnontieteellisellä tavalla, mutta harhat olisivat selityksenä yhtä hyvä kuin mahdottoman tilanteen raukeaminen unennäkijän havahtumiseen.

Kyse on miehestä ja tämän peniksestä, ja lopulta teoreettisesta viitekehyksestä huolimatta turhasta itsensä kieltämisestä ja tuhoontuomituista pyrkimyksistä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti