Leavings-tarinoita: Edes kerran elämässä

Leevi and the Leavingsin Kerran elämässä -albumin (1998) lähes nimikkoraita, tietenkin Gösta Sundqvistin sanoittama ”Edes kerran elämässä” ei ole sävellyksenä, tekstinä tai sovituksena mitenkään erikoinen. Yhtyeen eräs jäsen totesi haastattelussa, että loppuvaiheessa harmitti, kun joissakin biiseissä mentiin tuotantokiireiden takia pitkään kevyillä sovituksilla – ja luulen että hän ”Edes kerran elämässä” -kappaletta tai pikemminkin koko levyä.

”Edes kerran elämässä” etenee pitkälti kitaran, basson ja rumpujen varassa ilman sovituksellisia kikkoja tai erikoisuuksia. Se jyrää alusta loppuun saakka tasaisesti vailla kovin erottuvia osanvaihtoja. Kappale alkaa ja päättyy samalla yksinkertaisella viiden äänen kitarakuviolla, joiden väli on niukasti yli kolme minuuttia.

Miten tämä liittyy tarinoihin? Tässä kolmessa minuutissaa laulussa paahdetaan läpi erään Anniinan elämäntarina. Hän oli ammiksen hemaisevin nainen, sittemmin elätti itsensä, perheensä ja nyttemmin konkurssin tehneen miehensä. Anniina juhli, esiintyi lööpeissä, ja hänen uumoillaan tulevaisuudessa olevan ensin kaikkensa yrittänyt ja sen jälkeen letkuissa makaava nainen.

Korutonta.

Mitä asioita ovat ne edes kerran elämässä tehtävät tässä tarinassa? No kai sitä saa edes kerran elämässä…

”…kännissä jokeltaa”
”…shamppanjaan sukeltaa”
”…hetkisen levätä”
”…kuolla ja kelata”

Mutta näiden jokaisen jälkeen tulee aina tämä säe ennen seuraavaan elämänvaiheeseen siirtymistä:

”no kai sitä saa edes kerran elämässä olla ja unohtaa vain”

Lopulta hän saa vain olla ja unohtaa ja tulla unohdetuksi: lööppijulkisuudenkaan syy ei selviä. Kuulijalle jää hyvin vähän konkreettista Anniinan tarinasta – lähinnä vain vaikutelma siitä, että koko ajan tapahtui, mutta silti päähenkilö kaipasi jonnekin muualle tai tekemään jotain muuta. Sitten se oli ohi.

Niin se käy.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #83: Jäähyväiset aseille

1980- ja 1990-luvuilla tieteisromaanien takakansissa oli usein varsin samantyyppisiä myyntilauseita, joista olennaisen voisi tiivistää seuraavaan: ”hyytävä kuvaus tulevaisuudesta, joka voisi olla totta jo tänään.” Se on typerä viesti kaavamaisuudessaan. Se on hölmö myös siksi, että ainakin parempi tieteiskirjallisuus – kuten mikä hyvänsä kirjallisuudenlaji – kuvaa jotain olennaista kirjoittamisajankohdastaan tai jotakin vielä iäisempää.

Ernest Hemingwayn romaani Jäähyväiset aseille on vakiintuneiden mainoslauseiden ja tiivistelmien mukaan tarina sodan mielettömyydestä. Olen eri mieltä. Sodalla on itse asiassa yllättävän pieni rooli tarinassa – näyttämö olisi voinut olla moni muukin.

Toki on niin, että mikä tahansa hemingwaymäisen eleetön kuvaus – tai likimain realistinen kertomus – sodasta on helppo lukea mielettömyyden kuvauksena. Jossakin sankarikulttuurissa voisi olla toisin.

Eleetön kertomus mielettömyydestä tiiviistyy teoksen viimeisillä sivuilla, eikä sota mitenkään erityisesti painotu siinä:

Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin lopulta tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, tuli tapetuksi.

Jos hakee sodan mielettömyyttä, täytyy kääntyä Borchertin Ovien ulkopuolella -kokooman puoleen. Siinä ei tosin välttämättä ole tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Heinäkuussa hiljenee taas

Kesällä voi tehdä muutakin kuin lukea kirjoja tai lukea kirjoista. Ilon ja surun kirjaston merkinnät ilmestyvät joka toinen viikko. Jos kuitenkin haluaa lukea kirjoja, kesään voisi sopia Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #82: Liekehtivä elokuu

William Faulknerin romaani Liekehtivä elokuu muistuttaa hiljattain lukemaani saman kirjoittajan Absalom, Absalom -teosta siinä, että lukuisten ihmisten kohtalot yli ajan ja paikan ovat kietoutuneet toisiinsa mutta niin, että tapahtumat vaativat tiettyä miljöötä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle eli tarina on ajallisesti lähempänä kuin Absalom, Absalom, maailma tuntuu ainakin tälle lukijalle vieraalta: nuori nainen vaeltaa viimeisillään raskaana etsimässä lapsensa karkuteille lähtenyttä isää, kylissä tiedetään – ja pidetään tärkeänä – mitkä suvut olivat orjuuden lakkauttamista vastaan, ja häpeä sosiaalisen kontrollin välineenä on voimissaan. Vaikka tarinassa voisi  tarttua moneen asiaan, tartun nyt rotuun elämäntarinaa ja sen päättymistä määrittävä tekijänä.

Joe Christmas on joutomies, kulkuri ja viinakauppias. Romaanissa hänen tarinassaan on kolme merkittävää ehkä-asiaa. Hän ehkä tappoi kasvatti-isänsä. Hän ehkä surmasi naisen, jonka rakastajana ja jonka mailla eli. Hänessä ehkä on – kuten ennen ilmaistiin – neekeriverta.

Mikään näistä asioista ei ole Liekehtivässä elokuussa aivan varmaa. Kasvatti-isän mahdollinen tappo on tärkeä sen vuoksi, että se käynnistää hänen pakomatkansa ja lopulta vie sinne, missä hänen elämänsä myös päättyy. Lukija ei tiedä, tappoiko Joe kasvatti-isänsä, eikä sitä tiedä Joe itsekään. Sen sijaan Joe tietää kyllä, surmasiko hän vuosia myöhemmin myös neiti Burdenin, naisen jonka luona asui – mutta lukijalle se jää hämäräksi. Tarinan kannalta suurempi merkitys on kuitenkin sillä, että se on mahdollista ja että hän saattaa kantaa afrikkalaista perimää.

Oletetun ”neekeriveren” pisaroiden merkitys on ratkaiseva. Joe ei itse tiedä – eikä voisikaan tietää – onko hänen sukupuussaan mustia. Lukijakaan ei voi olla varma. Joe kuitenkin itse olettaa niin, mahdollisesti biologisen isoisänsä nykynäkökulmasta mielenvikaisen kiihkoilun tuloksena. Se ohjaa hänen toimintaansa ja on yksi syy, ettei hän oikein kykene kiinnittymään mihinkään tai keneenkään.

Sivuhenkilöt usein toteavat, ettei ”hän näyttää yhtä valkoiselta kuin kuka tahansa”. Lopulta tuntuukin siltä kuin ”neekeriydellä” ei olisikaan mitään tekemistä etnisen alkuperän kanssa. Se näyttäytyy sosiaalisena kategoriana, tulkintakehikkona ja vallankäytön välineenä: pyrkiihän myös Joe loukkaamaan naisia, joiden kanssa on maannut, paljastamalla oletetun tai kuvitellun verenperintönsä.

Kohtalokas tulkintakehikko verenperinnöstä tulee, kun neiti Burdenin talo palaa ja neiti löytyy tapettuna. Sikäli kuin lukija tietää, mahdollisia syyllisiä on kaksi – mutta tarinan sisällä ihmisille näyttää olevan selvää, että murhaaja on se, joka on kuulemma osaksi musta. Se selittää tai jopa luo teon raakuuden, ja lienee osasyy siihen että innokas kaartilainen lopulta kastroi takaa-ajossa tappamansa Joen: ”nyt jätät valkoiset naiset rauhaan helvetissäkin.”

Vaikka lukija ei voi tietää kaikkea Joen tarinasta, on selvää ettei hän ollut hyvä ihminen. Yhtä selvää on, että oletettu musta perimä – vaikka se ei ilmeisesti mitenkään näkynyt ulkonäössä – teki hänestä ympäristönsä silmissä erityisen vaarallisen ja vihattavan viimeistään jälkikäteen. Kun tarkemmin miettii, niin ei Liekehtivän elokuun maailma aivan vieras olekaan, vaikka raskaana olevien naisten ei täällä tarvitsekaan vaeltaa karanneiden miesten perässä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #81: Uhri

Minulla kesti kauan keksiä, mistä Saul Bellow’n romaanissa Uhri saattaisi minulle olla kysymys. Mieli yrittää rakentaa löytää tarinasta jonkinlaisen teeman – tai rakentaa siihen sellaisen – tehdäkseen tapahtumat ymmärrettävimmiksi ja helpommin muistettaviksi.  Joskus klassikot ovat kollektiivisesti niin läpiluettuja että tulkintakehys on suorastaan pakotettu. Toisinaan käy niin, että mitään kantavaa ideaa ei keksi eikä hallitse kieltä, jolla teoksesta olisi Wikipedia-artikkeli.

Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kyse on vastuusta ja kypsymisestä. Olenko samaa mieltä? En voi tulkintaa kieltääkään – onhan se yhteensopiva lukemani kanssa. Se ei kuitenkaan ole kuva, joka minulle vahvimmin välittyi. Päähenkilö Asa Leventhalin pieni veljenpoika sairastuu ja menehtyy ja Leventhalin elämään ja asuntoon tuppautuu puolituttu Albee vaatimaan häntä tilille väryyksistä. Leventhal jää avuttomaksi monenlaisiin hämmennyksiinsä – yrittäen selvittää paitsi omassa päässään niin myös ystäviltään mistä nykyisyydessä ja menneisyydessä on kysymys – ja joutuu myös rakentamaan uutta suhdetta veljeensä. Asiat ratkeavat ainakin näennäisesti, joskin ilman selkeää yhteyttä näihin pohdintoihin, mutta viimeinen kohtaus Leventhalin ja Albeen välillä vuoden kuluttua edellisestä tuntuu kääntävän taas jotain päälaelleen.

Minun oli vaikea oma-aloitteisesti nähdä tarinassa selvää vastuuaspektia. Ehkä lukukokemukseni oli sekava, mutta en voi mitään sille että keskeisin tarinan viesti itselleni oli suunnilleen ”asioita tapahtuu ja sille ei välttämättä voi mitään, joskus asiat ovat kaoottisia.” Väistänkö tällä tulkinnalla sen, että en saanut kiinni punaista lankaa? Ehkä, mutta joskus sellaista vain tapahtuu.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Michael Moorcock: Leviatan maan päällä

Alan ymmärtää, etteivät Michael Moorcockin kirjoittamat Oswald Bastablen seikkailut vaihtoehtohistorioissa pyri kertomaan mitään erityistä tarinaa. Ilmojen sotaherran jälkeen Leviatan maan päällä vahvistaa käsitystä, että ne kuvaavat sarjaa tapahtumia, jotka puolestaan kuvaavat kirjoittajan mielikuvitusta. Päähenkilö Bastable on lähestulkoon vain silmäpari, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan Moorcockin kekseliäisyyteen. Molemmat romaanit myös alkavat keskeltä eivätkä oikein pääse loppuhuipennuksiin.

En siis usko, että Leviatan maan päällä kertoo alusta loppuun saakka harkittua tarinaa. Sen episodeista osa on mielenkiintoisia ja osa ei – ehkä aavistuksen suotuisammassa suhteessa kuin edeltäjänsä. Varsin kiinnostava tapahtumasarja kuvaa tämänkertaisen vaihtoehtohistorian Gandhin hallitsemaaa pasifistista valtiota keskellä maailmansotaa.

Periaatteessa Oswald Bastablen seikkailut voisivat jatkua ikuisesti, sillä hänhän harhailee ajan virrassa: aina on mahdollista kulkea eri aikaan tai rinnakkaistodellisuuksiin, eivätkä aiemmat käänteet rajoita tulevia tapahtumia. Tätähän Moorcockin multiversumi oikeastaan onkin – mutta ainakin tämä lukija tarvitsisi kantavan jännitteen ja edistymisen tunnun.

Kategoriat: Uncategorized | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #80: Aamiainen Tiffanylla

Truman Capoten pienoisromaani Aamiainen Tiffanylla ehti kasvaa mielessäni suunnattomiin mittoihin – siis tarinansa vavahduttavuudessa ja merkityksellisyydessä. Näin kävi hyvän aikaa ennen kuin sain sen luettua, ja juuri siksi että sen lukeminen viivästyi ja viivästyi.

Kirjan kaikki kappaleet olivat jatkuvasti lainassa kirjastosta. Tässä on siis jotain poikkeuksellista. Yhden olisi pitänyt olla hyllyssä, mutta se oli kadonnut. Oliko joku siis kokenut teoksen niin vaikuttavaksi, että se oli pitänyt peräti varastaa? Uusiakin painoksia on varmasti otettu, joten jotain ajattoman kiehtovaa tässä täytyy olla.

Aamiainen Tiffanylla on myös klassikkoelokuva. Muistan lapsuudestani Deep Blue Something -yhtyeen samannimisen kappaleen. Jotenkin sen täytyy resonoida vuodesta toiseen, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, onko laululla ja pienoisromaanilla mitään tekemistä keskenään.

Ehdin lukea monta myöhempää Keltaisen kirjaston kirjaa odotellessani, että saan tämän käsiini. Kirjat eivät tehneet suurta vaikutusta – odottihan minua Aamiainen Tiffanylla.

Lopulta tavoitin teoksen hyllypaikaltaan. Se oli ihan mukava lukea.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #79: Veljesviha

Kun Niko Kazantzakin romaanin nimi on Veljesviha, mieleen nousee ilmeinen vaihtoehto: tässä täytyy olla kyse velipuolista, joista toinen on turkkilainen ja toinen kreikkalainen, ja jotka historian tapahtumat asettavat vääjäämättömään ja traagiseen konfliktiin. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka vaeltavat kreikkalaiset ajavat kylästä pakoon yhden turkkilaisen ja vaikka solvaukseksi kelpaa ”senkin turkkilaiset”, eletään sittenkin kreikkalaisten sisällissotaa.

Tarinan miljöössä on kiinnostavaa se, että ei oikeastaan ole väliä, mistä konfliktissa on kyse tai mihin aikakauteen se edes sijoittuu. Tässä se poikkeaa joistakin hiljattain lukemistani. Achimin kolmannessa kirjassa on olennaista, että tarina sijoittuu jaettuun Saksaan. Absalom, Absalom avautunee toisella tavalla, jos tuntee Yhdysvaltain syvän etelän historiaa. Veljesvihassa puolestaan vuodella tai vuosisadalla ei tunnu olevan suurta merkitystä. Vastakkain ovat kommunistit ja fasistit – mutta lopulta silläkään ei ole suurta merkitystä.

Tarina riisuttuna äärimmillään on se, että kaksi ryhmittymää vastakkaisine ihanteineen taistelee maallisesta vallasta ja päähenkilö – vanha pappi isä Jannaros – yrittää ratkaista maallisen tämänpuoleisen konkreettisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä iäisyyden näkökulmasta.

Isä Jannaroksen ahdingon voisi siirtää melkein mihin tahansa aikakauteen tai miljööhön. Tarinan voisi kertoa olennaisesti samanlaisena, koska asia itsessään ei muutu. Sitä en tiedä, olisiko papin vastine tuomittu epäonnistumaan jokaisessa tarinassa enemmän tai vähemmän samalla tavalla, mutta tämänkertainen loppuratkaisu tuntuu surullisen luontevalta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Tuhlaajapoika

Leevi and the Leavingsin albumi Käärmennäyttely ilmestyi vuonna 1996. Se on myös Aarne Tenkasen debyyttilevyn ilmestymisvuosi. Yhteistä julkaisuille on lisäksi tietenkin Gösta Sunqvistin rooli kapellimestarina. Samalla elettiin taitekohtaa: muutamalla aikaisemmalla Leavings-albumilla selväsanaisemmiksi käyneet aggression ja seksin elementit eivät enää välttämättä lisänneet tarinoiden elämänmakuisuutta ja kerroksia, vaan saivat liian ison roolin ja yksipuolistivat tekstejä. Käärmenäyttelyn tarinoista ”Tuhlaajapoika” on toista maata: varsin pienimuotoinen laulu ilman kaksimielisyyksiä mutta useammalla kerroksella.

Ensimmäinen säkeistö kuvaa palaamisen vaikeutta ja elämässä tehtyjen valintojen katumista. Seurattu tähti ei löytynytkään ”lähiön slummista” eikä kotitaloa halua katsoa sen ohittaessaan.

Kertosäe antaa ymmärtää, että vaikeuksista huolimatta kynnys on ylitetty ja kotiin päästy palaamaan:

”kuinka kotiinsa voikaan palata nyt?
suotta tuhlaajapoikaa ei halata nyt”

Seuraava säkeistö herättää ihmetyksen: palasiko tuhlaajapoika sittenkään? Säkeet kuvaavat maiseman käyvän tutummaksi, kun kertoja loittonee kotitalosta. Rappeutuvien paikkojen rinnalle asettuu kertojan oma muutos, eikä käy selväksi onko kyse todella muiden pähkäilystä vai kertojen päässään käymästä dialogista:

”sitä kai ne miettii yksissä
kun rippikuva muovikehyksissä
ei muistutakaan mua”

Tämänkään jälkeen kertosäe ei kunnolla paljasta, palasiko kertoja todella tuhlaajapoikana kotiin. Kolmannessa säkeistössä kertoja pysähtyy risteykseen pohtimaan, mitä siellä oikein tekee – ja arvelee muidenkin pohtivan sitä, vaikka säkeistöt eivät ole edelleenkään paljastaneet konkreettista kohtaamista. Lopulta ajatus palaa onkimatojen tonkimiseen mullasta – ”tästä portin pielestä.”

Ajaako kertoja kotitietään edestakaisin oikeasti tai kuvitelmissaan, kuten hän poukkoilee päässään omien ajatuksiensa ja muille kuvittelemiensa ajatusten välillä? Mikä tekee kotiinpaluusta vaikean? Teksti ei sitä paljasta, ja siinä on yksi laulun ansioista.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #78: Absalom, Absalom

Thomas Sutpenilla oli mielessään valmis elämäntarina: sen tuli olla nousujohteinen ja lopulta hän olisi menestyvällä maatilallaan aloittamansa dynastian patriarkka. Lukuisten käänteiden jälkeen lopputulema oli toinen. Tila on palanut ja Thomasin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa on kehitysvammainen musta poika. Thomas itse on tällöin ollut jo vuosia kuolleena loukattuaan hänelle tyttären synnyttänyttä nuorta tyttöä ja raivostutettuaan tämän isoisän.

Thomas yritti pakkomielteisesti toteuttaa haluamansa tarinan. Kun paljastui, että hänen ensimmäisessä vaimossaan oli pisara mustaa verenperintöä, hän jätti tämän ja lapsen. Jälkeenpäin tarkasteluna juuri nämä teot käynnistivät ironiseen loppuun johtaneiden tapahtumien ketjun.

Valmiiksi kerrotun elämäntarinan tavoittelu on kuitenkin vain yksi tapa katsoa William Faulknerin Absalom, Absalom -romaania. Toinen tarkastelukulma on tarinan allegorinen ulottuvuus. Teoksen on ajateltu Thomas Sutpenin kautta kertovan laajemminkin Yhdysvaltain eteläosien historiasta ja siitä, kuinka sisällissodan jälkeen etelässä kansakunnalle visioitu tulevaisuus ei ollut enää mahdollinen vaan mennyttä maailmaa.

Kolmas tapa katsoa romaanin tarinaa on kerrontatekninen: Thomas Sutpen itse on äänessä vähän jos ollenkaan. Toiset kertovat hänen ja muiden tarinat. Faulkner on itse sanonut, että kenellekään näistä ei ole koko totuutta, ja että paikoin he ovat väärässäkin – mutta silti lukija voi tavoittaa totuuden heidän kertomuksistan.

Neljäs tapa tarinan tarkastelulle liittyy sen nimeen. Absalom on Vanhassa testamentissa kuningas Daavidin poika, joka murhauttaa velipuolensa, kaappaa vallan ja kuolee lopulta sattuman vuoksi ja turhaan. Romaani ei kerro Absalomin tarinaa sellaisenaan siirrettynä 1800-luvun Mississippiin, mutta hyödyntää monia sen elementtejä.

Jos nämä kaikki lähestymistavat haluaa keinotekoisesti punoa yhteen, voisi ajatella että vaikka meillä olisikin haluamamme tarina elämällemme (ensimmäinen näkökulma), se ei ole koskaan ajastaan irrallinen (toinen näkökulma). Lisäksi elimmepä elämämme miten tahansa, siinä tuskin on paljonkaan uutta kun tarkastellaan ihmiskunnan historiaa (neljäs näkökulma). Lisäksi tarina tarina ei ole aivan omamme sikälikin, että viimeistään poistuttuaemme näyttämöltä se jää muiden kerrottavaksi (kolmas näkökulma).

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti