H.P. Lovecraftin lyhyt mutta kurja elämä

Luin viimeinkin H.P. Lovecraftin koottujen teosten kuudennen eli viimeisen osan Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia. Kertomukset eivät enää kiinnosta, vaikka näitä en olekaan aikaisemmin lukenut. Kyse on enimmäkseen muiden kanssa tai muille kirjoitetuista novelleista, jotka eivät enää tuo uutta H.P. Lovecraftin kirjailijakuvaan – päinvastoin, kun tarinassa ryhdytään taas kiljumaan sitä iäshubniggurathia, niin iskee turhautuminen: olisihan tämä toiminut ilmankin!

Huomio kiinnittyykin enemmän noihin alaotsikossa mainittuihin kirjoituksiin sekä Markku Sadelehdon koko sarjan ajan jatkuneisiin esipuheisiin sekä tämän teoksen jälkisanoihin. Lovecraftin elämä ei ollut kovin iloista, ja sitä on vaikea romantisoidakaan. Tarinat näyttävät erilaisilta eri ajallisissa kehyksissä. Koska Lovecraft on nykyään tunnettu ja hänen luomuksensa – tai lähinnä Cthulhu karikatyyrinä tai meeminä – osa populaarikulttuurin kuvastoa, voisi luulla tulevan suuruuden heijastuneen hänen elämäntarinassaan. Hän kuitenkin eli köyhyydessä, vastahakoisena julkaisemaan tekstejään ja kirjoittaen yllättävän paljon ja pitkään muille.

Lovecraftin kirjoituksissa ehkä tuntemattominta tähän saakka ovat hänen lehtiensä tekstit. Nykyään pettymyksessä ja vihassa kiehuva nuorukainen perustaisi blogin – H.P. Lovecraft julkaisi The Conservative -lehteä. On hämmentävää, miten samanlaisia teemoja ja jopa sanankäänteitä voi nykyään verkosta lukea.

”Jälleen sen alentavan pelkurimaisen pasifismiturmeluksen, jossa meidän arkamielinen ja feminisoitunut suuri yleisömme on viime aikoina joutunut rämpimään, näyttää pilkistävän esiin hitunen häpeäntuntoa, ja rauha-hinnalla-millä-hyvänsä-maanikkojen räyhäävät huudot kuulostavat jonkin verran rauhoittuneemmilta kuin muutama kuukausi sitten.”

(”Miehuullisuuden renessanssi”, 1915, suom. Matti Rosvall.)

Lovecraft ei toki itse kelvannut sotilaaksi ja olisi kelpuuttanut itselleen vain herrasmiehelle sopivia töitä – tosin kun hänelle tarjottiin toimittajan tehtäviä, ei hän eri syistä ottanut niitäkään vastaan. Sata vuotta myöhemmin hän olisi ollut sosiaalituen varassa elävä lukenut, älykäs ja kirjallisesti harjaantunut blogisti, jonka aiheet olisivat maahanmuutto, rodut ja globalisaatio mutta luultavasti myös terveys ja elämäntavat. Hän olisi varmaankin innoissaan allekirjoittanut ”tieteellisen rasismin” periaatteet ja luultavasti myös ilmentänyt ateistisen verkkoyhteisön pahimpia puolia. Novelleja kirjoittamalla elannon hankkiminen ei enää varmaankaan onnistuisi – mutta ei taitojen vaan muuttuneen mediakentän vuoksi.

Markku Sadelehto katsoo, että tätä ahdistuksen ja rasismin kautta on Lovecraftin elämäntarinassa ylikorostettu. Ehkä näin onkin, enkä itse osaa hänen tarinoitaan lukiessani tai vaikkapa Trail of Cthulhu -mysteeriä laatiessani tuntea huonoa omatuntoa siitä, että jotenkin sitoutuisin hänen ehkä sittemmin hylkäämäänsä tai lieventämäänsä ajatusmaailmaan. Pulmallisempaa on hankkia yhä aktiivisesti kirjoittavien ja arvomaailmani vastaisia toimia rahoittavien tekijöiden teoksia.

Opimmeko tästä mitään? Luultavasti emme. Samanlaiset ilmiöt toistuvat vuosisadasta toiseen, niin makro- kuin mikrohistoriassa kuin muissakin ihmisten laatimissa tarinoissa.

Kategoria(t): elämäkerrat Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *