Helppoa muisteltavaa YUP-yhtyeestä – osa III

Muistelin aikaisemmin ensikosketustani YUP:n varhaisiin vuosiin. Sitten etenin vuoteen 1998 saakka, jolloin aikajanat ikään kuin leikkasivat niin, että YUP:n julkaisut olivat uusia paitsi minulle niin myös yhtyeelle. Näitä aikoja – eli tätä merkintä varten vuosia 1999-2008 – muistellessa huomasin Swamp Music -levykaupan olevan yhä olemassa! En tiedä, onko se samassa omistuksessa ja ohjauksessa kuin ennen, mutta Swamp Musicista muistaakseni tilasin juuri Normaalien maihinnousun ilmestyessä YUP:n siihen saakka cd-muodossa ilmestyneen tuotannon.

Normaalien maihinnousun avausraita eli nimikappale oli aikamoinen! On se sitä edelleen, mutta saavuttaakohan koskaan enää sitä tilannetta, että tulevaisuus on avarana edessä ja tämä musiikki – ellei koko maailma – on tehty juuri minulle? Levyn tekstejä halusi miettiä ja niistä piti rakentaa maailmaa selittävää kokonaisuutta. Siinä tämä albumi ei toki ollut mikään erityistapaus, vaan tällaisissa teoksissa oli huimaava koettu merkityksellisyys.

Jälkeenpäin tuntuu siltä, että vuonna 2001 ilmestynyt Lauluja metsästä vei loppuun linjan, jota Outo elämä ja Normaalien maihinnousu kulkivat. Käytettävissä olevilla pelimerkeillä ei enää sen jälkeen voinut ilmaista samoja samoja asioita paremmin tai uusia asioita yhtä mielenkiintoisesti. Sen alkupuolen kolmikko ”Minä olen vaarallista elämää”, ”Mikään ei voi mennä vikaan” ja ”Kohtuuden ystävät” kenties tiivistää koko aikakauden niin, että muut laulut 1999-2003 tarvittaisiin oikeastaan vain reunahuomautuksiksi.

Hippo Taatilan bändielämäkerrassa Lauluja metsästä ei kuitenkaan kerää yhtyeeltä kiitosta. Näin muotoilee Valtteri Tynkkynen:

Kaikesta hyvästä huolimatta siitä levystä paistaa läpi kollektiivinen väsymys. Treenaaminen ja studiotyöskentely olivat lähes virkamiestyötä. Meillä oli asemamme, meihin luotettiin ja tiesimme, mitä osaamme… ja silti levyä tehdessä meillä oli vähemmän iloa kuin ehkä koskaan.

Yhtyeen historiikin mukaan suhde yleisöön oli muuttunut ja muutoksessa. Samoin yhtyeen sisäiset suhteet alkoivat hankaloitua. Eräiden jäsenten kiinnostukset alkoivat olla toisaalla.  Vuosina 1999-2003 itse täysi-ikäistyin, kirjoitin ylioppilaaksi, ja aloittaessani yliopisto-opinnot vaihdoin paikkakuntaa ja kävin avoliittoon. Myös minun suhteeni yhtyeen oli muuttumassa.

Vuonna 2003 ilmestynyt Leppymättömät on selvästi jatko edellisille albumeille, mutta eihän samaa asiaa voinut enää ilmaista paremmin. Nykyään se tuntuu liki turhalta levyltä. Mihin enää tarvitaan sellaisia kappaleita kuin ”Joutilas” tai ”Voi hyvä luoja mitä nyt?” kun edellisen albumin mainitsemassani kovassa kolmikossa on ilmaistu näistäkin tarpeellinen? Taatilan historiikki avaa tätä aikaa mielenkiintoisesti, sillä aikaisemmissa haastatteluissa yhtyeen jäsenet eivät mielestäni ole avautuneet albumin sävellyskilpailun aiheuttamista jännitteistä tai muuta meneillään olleesta.

Seuraava albumi Keppijumppaa ilmestyi 2005 ja pyrki rikkomaan jatkumoa. Tynkkynen toteaa selvästi, että ”teimme täyskäännöksen kohti menneitä ihanteita.” Voiko sellainen onnistua musiikissa, taiteessa tai elämässä ylipäätään?

Keppijumppaa on minulle ollut aina mielenkiintoisempi ja onnistuneempi kuin välitön edeltäjänsä. Huomaan kuitenkin, ettei yhtye ollut minulle enää levyn ilmestyessä sama. Sitä ennen ilmestynyt Helppoa kuunneltavaa -kokoelma ei päätynyt levyhyllyyni edes uusien kappaleidensa takia. Lisäksi toistaiseksi viimeisen albumin eli Vapauden kaupunkien hankkimiseen meni minulla aikaa vuosi tai kaksi sen ilmestyttyä. Yhtyeellä ei ollut erityistä kiirettä tehdä sitä eikä minulla mainittavaa kiirettä sitä ostaa.

Mitä Vapauden kaupungeista sanoisi? Nyt vasta ymmärsin, että se ilmestyi 2008, jolloin olin 25-vuotias ja elin yksin uudessa kaupungissa – YUP:n alkupisteessä Savonlinnassa – käyden jo koulutustani vastaavassa työssä. Mielessä eivät olleet niinkään taideteosten tarjoamat kosmiset viestit maailman tilasta ja asioiden merkityksestä kuin se, kannattaako maksaa vuokraa vai asuntolainaa ja kuinka toimia ammatissaan uskottavasti.

Taatila nostaa historiikkinsa loppupuolella esiin Soundin levyarvion, jossa Antti Luukkasen kysyy, että tarvitaanko YUP:ta vielä. Minä en tainnut tarvita. Suuri yleisö vaikuttaa pärjänneen ilman kohta kymmenen vuotta. Yhtyeen jäsenet ovat pärjänneet ilman YUP:ta vielä paremmin. Oliko YUP sitten omassa elämäntarinassani välttämätön noina muutamina muovaavina vuosina? Ei varmastikaan. Tarpeellinen se kuitenkin oli – ja siinä sen oikeutus, kuten kaiken muunkin ajallisen.

Kategoria(t): elämäkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *