Tarina kehkeytyy ja muuttuu vuosien viiveellä

Katsoin viikko sitten David Lynchin elokuvan Tuli kulje kanssani. Sitä ennen olin alkuvuodesta 2017 katsonut alkuperäisen Twin Peaks -tv-sarjan ja vuodenvaihteen molemmin puolin tuoreen kolmannen kauden. Ilmeisesti ohjaaja ja tuottaja Lynch on sanonut, että kolmatta kautta varten tarvitsee katsoa vain elokuva, ei välttämättä alkuperäistä sarjaa. Näin oma katsomisjärjestykseni oli paitsi väärä niin myös liian työläs – jos alkuperäisen sarjan olisi tosiaan voinut jättää katsomatta.

Tuli kulje kanssani on alkuperäisen televisiosarjan jälkeen tehty esiosa. Sellaisena sen voi olettaa tarpeettomaksi ja todennäköiseksi pettymykseksi: tarinoiden hahmoissa meitä usein kiehtoo se, ettemme tiedä heistä kaikkea, ja arvoituksissa kiinnostaa niiden selvittämisen prosessi. Esiosat arkistavat hahmoja valottamalla heidän taustansa, ja niiden tarina vie kohti mysteeriä jonka tiedämme jo selvinneen. Tuli kulje kanssani ei enimmäkseen vältä näitä sudenkuoppia, vaan se vain näyttää tarkemmin sen minkä tiesimme jo riittävän hyvin televisiosarjan kahden kauden perusteella.

Sen sijaan Twin Peaksin kolmas kausi – Paluu – oli sikäli erilainen jatko-osa, että se ei toistanut aikaisempaa kaavaa tai tyytynyt vain jatkamaan tarinaa. Se oli myös tyylilajiltaan muuta kuin aikaisemmat teokset – tosin se muistuttaa enemmän elokuvaansa kuin alkuperäistä tv-sarjaa. Se paljasti hahmojen taustoja, mutta eri tavalla kuin niitä turhaan avannut Tuli kulje kanssani. Televisiosarjan tarina on sama riippumatta siitä onko elokuvan nähnyt, mutta kolmas kausi samalla muuttaa molempien aikaisemmin ilmestyneiden teosten tarinat ja kertoo omansa vieden niitä kaikkia eteenpäin.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Palmerin perhe on aamiaisella. Katsoja tietää aikaisemman kohtauksen ja televisiosarjan perusteella, että isä Leland on yöllä käynyt BOB-hengen riivaamana ahdistelemassa Laura-tytärtään. Katsoja tietää myös, että perheen ahdistunut äiti Sarah tulee myöhemmin näkemään näkyjä BOB-olennosta. Kolmannen kauden jälkeen kohtauksen näkee kuitenkin eri tavalla: BOB ilmaantui – mahdollisen tulkinnan mukaan – atomipommin räjäytyksen myötä, mutta samoihin aikoihin Valkoisen killan olennot lähettivät maailmaan jotain, josta oli myöhemmin tuleva Laura – ja ”äärimmäinen negatiivinen voima” Jowday päästi maailmaan BOB-hengen lisäksi jotain, mikä asettui Sarahin sisälle. Näin ahdistava ja osin irvokas aamiaiskohtaus, jossa aikaisemmin oli perhettään piinaava riivattu isä, muuttuu eri tavalla oudoksi ja merkityksiä kantavaksi kohtaukseksi, jonka henkilöistä kukaan ei ole enää – tai ollut koskaan – täysin ihminen.

Alkuperäisten tarinoiden muuttuessa myös erikoisagentti Dale Cooperin tarina näyttäytyy uudenlaisena. Hänen ihmisyytensä vain korostuu neljännesvuosisadan yliluonnollisen vankeuden jälkeen. Vaikka hänen oma elämänsä on viety, hän on täynnä puhdasta hyvyyttä ja määrätietoisuutta tavalla jota mikään henkimaailma ei voi korruptoida – ellei hän sitten itse päätä luopua siitä vielä suuremman hyvän vuoksi. Mustan killan BOB ehkä pilasi Valkoisen killan Lauran, mutta Dale Cooperin hyvyys ylittää molemmat.

Kategoria(t): elokuvat ja televisio Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *