Kahdeksas runo: Väinämöinen temppuilee naisenpuutteessaan ja teloo itsensä

Väinämöinen palailee Pohjolasta ja näkee naisen. Lukijat ovat jo ehtineet huomata, että siinä ei yleensä hyvin käy. Väinämöinen, joka sentään on ollut piireissä jo vähän ennen maailman syntyä, ei ole ehtinyt huomata toistuvaa kaavaa.

Alkaa vokottelu kuin Corollasta maakunnan taajamassa. Väinämöinen ei käy liikaa romantisomaan kun neiti kysyy, miksi hänen pitäisi miehen matkaan lähteä.

”Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla.”

Nainen ei ihastu vaan alkaa vaatia näyttöjä. Tässä Väinämöinen vihdoinkin osoittaa ylivertaisia kykyjään ja tekee muutaman ihmeteon.

Ei nyt kuitenkaan vitsailla sillä, että yksi vaadituista ja tehdyistä tempuista on munan vetäminen solmuun.

Väinämöinen kyllä suoriutuu vaatimuksista, mutta neidillä on vielä yksi: pitäisi kelvottomista raaka-aineista tehdä vene ja vielä käsiä käyttämättä. Tätä jo vähän kummastelee vonkaava vanhuskin, mutta ryhtyy toimeen.

Pakko myöntää, että taikavoimin homma sujuukin komeasti – ehkäpä olen ollut väärässä Väinämäisen todellisista kyvyistä. Ihan loppuun asti ei homma kuitenkaan pysy tyylipuhtaana. Johtuu se sitten munan solmimisesta tai oikeasti pahan hengen jekuista, kuten runon kirjoittaja katsoo, kirves kolahtaa loitsijan jalkaan ja veri lentää.

Syitä voi taas olla useita, kuten paniikki tai varhaisvaiheen dementia, mutta Väinämöinen ei saa päähänsä sopivaa loitsua verenvuodon pysäyttämiseen. Niinpä seuraa ilmeisesti vaaditun säemäärän täyttämisen vuoksi ryntäilyä talosta taloon ennen kuin osaava verenpysäyttäjä löytyy.

Jää nähtäväksi, olisiko Väinämöinen oppinut läksynsä.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *