Kuudestoista runo: Väinämöinen tekee vihdoin itse jotain

Väinämöisen paluu! Nyt hän on veneenrakennuspuuhissa, mutta on viisaasti ryhtynyt siihen paikassa, jossa ei ole puuta. Niinpä luottomies Sampsa Pellervoinen joutuu tulemaan hätiin.

Sampsa taitaa olla Kalevalan ainoa mies, joka ei nurise turhista tai dramatisoi asioita, vaan tekee hommansa ja katoaa. Lienee urakkapalkalla. Nyt hän hommaa Väinämöiselle venepuut ja väistyy tarinasta.

Väinämöinen vihdoinkin näyttää taikavoimiaan – ainakin niin, ettei samalla telo itseään. Vene syntyy laulamalla aika hyvin melkein kokonaan – muutamat sanat vain puuttuvat. Uskon, että hänellä on omasta mielestään hyvät syyt ja keinot etsiä tarvittavia taikasanoja, mutta en voi modernina lukijana olla kiinnittämättä huomiota siihen, että hän näyttää turhautuessaan ryhtyvän tappamaan eläimiä.

Läksi saamahan sanoja.
Tuhoi joukon joutsenia,
harkun hankia hävitti,
päättömästi pääskysiä.

Tulos oli yhtä tyhjän kanssa, joten vielä piti tappaa oravia. Ei auttanut sekään. Siispä Manalaan!

Manalassa Tuonen tytti tenttaa Väinämöistä, kun tämä ei vaikuta kuolleelta. Lopulta, kun mikään muu ei auta, hän kokeilee totuutta ja kertoo olevana puuttuvien sanojen perässä.

Väinämöinen pääsee etenemään, mutta muu isäntäväki ei ole näinkään suopeaa. Tietäjä joutuu pakenemaan, ja pääsee taas osoittamaan taitojaan muuttumalla eläimiksi. Nyt saattaa jo ymmärtää, miksi Väinämöistä on pidetty kovana tyyppinä!

Väinämöinen pääsee karkuun, mutta tarinaan on loppuun liimattu kaksi opetusta piirrettyjen tyyliin.

”Elköhön hyvä Jumala,
elkökän sitä suetko,
itse-mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeinutta!
Äijä on sinne saanehia,
vähä tuolta tullehia,
tuolta Tuonelan koi’sta,
Manalan ikimajoista.”

Okei… Kiitos, Väinämöinen. Lupaan etten kävele Manalaan saakka tarkoituksella. Ennen tätä patistelua olisikin ollut huomattava riski. Voisin jotenkuten ymmärtää tämän kehotuksena olla riistämättä omaa henkeään, mutta opetuksen tätä luonnetta vastaan on se, että Väinämöinen ei kuollut eikä vaikuttanut kenenkään mielestä kuolleelta. No, älkää yhtä kaikki tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.

Entä toinen opetus pienokaisille?

”Elkätte, imeisen lapset,
sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle,
vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
tuolla Tuonelan koi’issa:
sija on siellä syyllisillä,
vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä,
palavista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista ku’ottu.”

Eli älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi, luulisin – muuten tämän elämän jälkeen rankaistaan. Mikäpä siinä, mutta uhkakuva olisi uskottavampi, jos noita kuolemenjälkeisiä rangaistuksia olisi itse runossa kuvattu eikä keksitty vain lopetukseen. Nyt vaikuttaa päälleliimatulta!

Mutta jospa tästä alkaisi Väinämöisen tarinassa vähän edellistä kunniakkaampi jakso. Aineksia olisi.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *