Kymmenes runo: Petosta kaikkialla

Palattuaan Kalevalaan Väinämöinen on taas taikavoimissaan ja käyttää niitä huijatakseen Ilmarista.

Väinämöisen bluffi on aika vaihteleva: ensin Ilmarinen arvaa jo parista sanasta, että nyt Väinämöinen on mennyt lupaamaan asioita hänen puolestaan, mutta seuraavalla hetkellä ei osaakaan epäillä mitään, kun Väinämöinen usuttaa katsomaan kuusta jonka oksalla roikkuu kuu. Koko ihmepuuhan on Väinämöisen tekosia, ja kun Ilmarinen kiipeää sitä tarkemmin tutkimaan, loitsii Väinämöinen kuusen rakettina matkaan kohti Pohjolaa.

Reilu kaveri.

Ilmarinen otetaan vastaan Pohjolassa hyvin, kun selviää kuka tämä on – ja uhoaapa hän kykenevänsä tekemään toivotun sammonkin. Kunnon syöttäminen ja juottaminen sekä lupaus morsiamesta saavat hänet kai ryhtymään toimeen.

Ilmarinen saa kieltämättä aikaan vaikka mitä, mutta prosessi tuntuu kovin sattumanvaraiselta. Ahjosta tulee jousta, venettä ja hiehoa ilmeisesti yllätyksenä takojalle itselleenkin. Hassua – Ilmarinen kun ei vaikuta samalta tavalla vanhuudenhöperöltä kuin Väinämäinen välillä.

Lopulta saadaan sampokin. Louhi innostuu ja panee sen heti piiloon ja vahvojen turvatoimien taakse. Ilmarin tekee kohtiinlähtöä ja olisi ottamassa Pohjan neitoa mukaan, mutta jo tutuksi tulleen Kalevalan naisten kaavan mukaan tämä ei suostu. Ilmarinen ei nostata siitä kohtausta vaan lähtee kotikonnuilleen lannistuneena.

Miltä Kalevalan tarina ja sankarit siis kymmenen ensimmäisen runon ja samalla ensimmäisen Väinämöis-jakson jälkeen vaikuttavat? Väinämöisen taikavoimat, tunteensäätely ja toiminnanohjauksen kyvyt vähän heittelevät, mutta hänellä on vahva taipumus hankkia itsensä ja välillä muutkin ongelmiin vonkareissuillaan. Ilmarinen vaikuttaa melko järkevältä tyypiltä, ja Louhi on varsin aikaansaapa. Kalevalan naiset, niin Louhi kuin eri neiditkin, vaikuttavat melko itsenäisiltä tai eivät ainakaan suostu miesten vietäviksi tuosta vain – toisaalta lähinnä Louhi on aktiivinen toimija.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin vaikutelma, että Väinämöisen maine suurmiehenä on vahvasti liioiteltu.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *