Seitsemäs runo: Markkinamiehen paluu

Viidennessä runossa Väinämöisellä ei mennyt kovin vahvasti. Dementiasta tai jostakin muusta johtuvasta harkintakyvyn puutteesta oli selviä merkkiä. Seitsemäs runo alkaa tukalasta tilanteesta, mutta todettakoon ettei siihen joutuminen ole yksinomaan Väinämöisen omista sekoiluista lähtöisin.

Nykyään miehetkin saavat itkeä. Hyvä niin. Väinämöinen kuitenkin lamautuu aivan täysin päästyään loputa maihin.

Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.

Ehkä kyse voisi olla jälkitraumaattisesta oireilusta. Tapahtumat ovat olleet ankarat vanhalle miehelle.

Pohjolan emäntä Louhi kuulee itkun ja on aika nopeasti tilanteen tasalla. Hän vie eksyneen ja allapäin jurottavan miehen taloonsa, syöttää tämän ja alkaa käydä kauppaa. Ehkä se on hädänalaisen hyväksikäyttämistä, mutta ihan neuvottomaksi ei jää Väinämöinenkään: hän saa kyydin kotiin, mutta ei joudu takomaan Sampoa itse vaan lupaa siihen Ilmarisen.

Väinämöinen on kyllä hyvä markkinamies vaikka moni muu kyvykkyys onkin hukassa. Hänen mukaansa Ilmarinen oli ollut taivastakin kalkuttelemassa, vaikka muistaakseni moisesta ei ensimmäisessä runossa puhuttu. Ylipäätään kuva Väinämöisestä organisaattorina ja alihankintaketjun säätelijänä, ei niinkään tekijämiehenä, jatkaa vahvistumistaan.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *