Seitsemästoista runo: Lääkintäloitsujen kokoelma

Tuonelasta ei siis löytynyt veneenrakennuksesta puuttuneita loitsusanoja. Väinämöisessä on yhä samanlaista voivottelijaa kuin aikaisemmissa runoissa ja hän jää pyörittelemään päätänsä. Onneksi ohi kävelee ilmeisesti joku satunnainen paimen, joka ehdottaa että Antero Vipuselta sanoja varmaan saisi.

Antero Vipunen on ilmeisesti jo enimmäkseen kuollut mahtimies ja loitsujen taitaja, jolla ”haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni.” Väinämöinen tunkeutuu suun kautta tämän vatsaan. Vipunen havahtuu ja käy asiaa ihmettelemään.

Huomasin vasta runoa pitkälle luettuani, että Väinämöinen ei aluksi kerro, miksi hän Vipusen vatsaan kömpi. Hän vain veistää venhon ja soutelee suolistoa edestakaisin, minkä jälkeen hän alkaa kiduttaa Vipusta pystyttämällä rautapajan tämän sisälle.

Edellisessä runossa oli kovin päälleliimattuja opetuksia, jotka eivät oikein istuneet tarinaan. Suurin osa Väinämöisen ja Antero Vipusen kohtaamista on Vipusen loitsuja, kun tämä yrittää parantaa omaa oloaan ja karkottaa Väinämöisen. Toisin kuin edelliset opetukset nämä loitsut sopivat tarinaan aika hyvin. Ehkä olisin itse kirjoittanut niiden väliin pieniä kohtauksia, mutta sovitus ei ole aivan mahdoton tarinankuljetuksen kannalta.

Lopulta Väinämöinen saa sanansa – ja aika paljon sellaisiakin sanoja joita ei edes pyytänyt – ja lähtee. Vihdoinkin vene valmistuu. Onkohan sille käyttöä?

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *