Viides runo: Vanhan miehen harhainen epätoivo

Haluaisin lukea Kalevalaa vahvana sankarifantasiana. Lönnrotin kokoelma tuntuu kuitenkin kamppailevan realismin ja maagisten heerosten kömpelössä välimaastossa. Jos en saa lukea jumalien taistelusta alkumeren kaaoksessa, en suostu lukemaan viidettä runoa yliluonnollisen näkökulman kautta.

Näin ollen viidennessä runossa mieleltään hauras Väinämöinen harhailee rantaan ja arvelee ahdistelemansa ja itsensä tappaneen nuoren naisen olevan nyt kala. Toisaalta vanhus saattaa vielä tunnistaa pakenevan järkensä muutenkin hupenevat kykynsä:

”Ohoh, hullu, hulluuttani,
vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.”

Siinä missä runon alussa saattoi hyvällä tahdolla tulkita Väinämöisen surevan nuoren tytön turhaa kuolemaa – toki voivottelematta omaa osaansa siinä – ei runon jälkipuoliskosta voi enää lukea empaattista Väinämöistä. Hän surkuttelee itseään ja yrtti- tai dementiapäissään kuvittelee kuolleen äitinsä puhuvan.

On helppo huomata, että Väinämöisen kuulema ääni ei ole mikään edesmennyt jumalolento, vaan hänen oma koriseva libidonsa. Miten muuten lohdullisten sanojen viesti olisi, että voisi lähteä vähän kaueammaksi vokottelemaan Pohjan tyttöjä, noita ”liikunnolta liukkaita”?

Aikaisemmista runoista ei ole selvinnyt, miksi Väinämöistä pidetään niin suurena sankarina – onpahan vain sattunut elämään kauan. Mutta nyt tämä vanhus alkaa vaikuttaa jo säälittävältä ja kyvyttömältä elostelijalta.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *