Ensimmäiset sata: Olisiko pitänyt lukea jotain uudestaan?

Olin siis lukenut eri syistä Keltaisen kirjaston kirjoja jo ennen kuin aloitin järjestelmällisen luku-urakkani. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen – maailmassa kun on tarpeeksi kiinnostavia teoksia ilman sitäkin. Otin kuitenkin Franz Kafkan Amerikan uudemman kerran työn alle. Ei siinä sen kummempaa kantavaa ideaa tainnut olla: halusin vain lukea sen taas. Olisiko ensimmäisen sadan kirjan joukossa ollut muita, jotka olisin halunnut tai jotka olisi kannattanut lukea ainakin kerran vielä?

Niin paljon kuin Italo Calvinon teokset mieltä kiehtovatkin, ei minulla ollut mitään erityistä paloa tarttua uudestaan niihin. Luulen, että joitakin tulen kyllä vielä kertaamaan, mutta kiire ei ole. On mukava tietää, että voin vaikka vuosikymmenien kuluttua lukea vaikka Paronin puussa ja häkeltyä uudelleen.

Ainuttakaan Ernest Hemingwayn teosta ei tehnyt mieli lukea toista kierrosta. Syyt selvinnevät useista blogimerkinnöistä. James Joyce puolestaan… Tiedän kyllä lukevan Odysseyksen eli uutena käännöksenä Ulysseksen vielä joskus uudestaan, mutta Saarikosken käännöstä tuskin kannattaa enää avata.

Ensimmäisen sadan joukossa on kaksi teosta, jotka olisi ehkä pitänyt lukea uudestaan: numero 62 eli Jean-Paul Sartren Inho ja numero 98 eli Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. En tiedä miksi ohitin Teurastamo 5:n – ehkä sen ensimmäisestä lukemisesta ei ollut vielä riittävän kauan – mutta minulla on jonkinmoinen aavistus siitä, minkä vuoksi Inho jäi tällä kertaa lukematta.

Luin Inhon ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran teini-iässä. Se teki suuren vaikutuksen. Kirja tuntui avaavan aivan uusia, huimia näkökulmia ja olevan todella vahvaa ja tenhoavaa kuvausta jostakin tärkeästä ja perinpohjaisesta. Mutta voinko luottaa teini-ikäisen arvostelukykyyn näissä asioissa? Entä jos uudestaan lukiessa teos tuntuisikin tekosyvälliseltä näpertelyltä, jossa tarkemmin ajateltuna ei olisi sen sofistikoituneempaa sisältöä kuin Matrix-elokuvissa? Kun oikein jäljittää, niin empiminen saattaa kummuta siitä, että olisi syytä nolostua kun jotakin keskinkertaista olisikin erehtynyt pitämään hienona ja syvällisenä – ja tässä täytyy korostaa, että Matrixin jatko-osat huomasin heti kelvottoman ontoiksi.

Toisaalta minua viisaammatkin ovat pitäneet Inhoa varsin merkittävänä maailmankirjallisuutena. Eipä asialla tietenkään pitäisi kovin suurta merkitystä olla: jos huonosta teoksesta pitää, niin eihän se ole muilta pois. Ehkä pitää vielä joskus kohdata teini-ikäinen itsensä ja katsoa, mistä Inhossa on kysymys.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *