Keltainen kirjasto #102: Syvä joki

Jostakin syystä aloin lukea James Dickeyn Villi joki -romaania kuin sitä ei olisi filmatisoitu samalla nimellä. Muistikuvani elokuvasta lienevät televisiomainoksista, enkä ole koskaan nähnyt kokonaan, mutta arvelin etteivät mieleeni tulevat hädän ja aggression sävyttämät pätkät voi olla tarinasta, joka alkaa niin rauhallisissa merkeissä kuin romaani.

Varsin kummallinen ajatus, eikö vain? Kyse ei ole siitä, että tarinan versioinnit saattavatkin joskus poiketa toisistaan rajustikin. Tämä on selvää. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että tarinaan kuin tarinaan tulisi kuulua jännitteitä ja käänteitä, jonkinlaisia esteitä ja vastuksia voitettavaksi. Tarina, joka päättyisi niin kuin se alkaa ilman että välissä on mitään vaikeuksia, olisi suorastaan kummallinen.

Mielenkiintoistahan usein on se, kuinka alkutilanne muuttuu ja kuinka vaikeuksien kautta tarinan henkilöt ehkä palaavat alkutilanteen miljööseen, mutta itsekin muuttuneina. Näin tilanne lopussa on nimellisesti sama kuin alussa, mutta todellisuudessa se ei voi olla: katsovathan henkilöt sitä erilaisina, ja kenties heitä itseäänkin katsotaan toisella tavalla kuin alussa. Tämän tarinoiden perusajatuksen tai -tavoitteen Dickeyn Syvä joki toteuttaa. En tiedä, kuinka elokuva – jota tuskin tulen koskaan näkemään – siinä onnistuuko, jos on ottanut asiaa ylipäätään tavoitteekseen.

Silläkin riskillä, että se kuulostaa liian mahtipontiselta, väitän että tämä voi olla myös yksi kaunokirjallisuuden tehtävä: ottaa lukijansa alkutilanteensa prosessiin, josta hän kirjan suljettuaan nousee pois edes aavistuksen verran erilaisena ihmisenä.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *