Keltainen kirjasto #114: Miten sinua rakastinkaan

Urkupiste on musiikkitermi, jolla tarkoitetaan sävellyksessä ikään kuin muiden äänten alla menevää ja samana pysyvää säveltä. Esimerkiksi Straussin teoksessa Also sprach Zarathustra sellainen menee ensimmäisen osan taustalla. Se tuntuu jykevöittävän kaikkea, joka yltää kuulijan korviin.

Äiti makaa siinä liikkumattomana. Keltaiset kynttilät palavat, valkoiset kynttilät palavat. Talossa tuntuu ruumiin haju. Vaha, savu ja suitsuke haisevat. Mutta väkevimmin tuntuu ruumiin haju… ruumiin haju… Äiti on kuollut… Äiti on ruumis… joka haisee.

– Maria, Maria, miten sinua rakastinkaan, Maria!…

Zaharia Stancun romaanissa Miten sinua rakastinkaan tuollainen urkupiste on perheen äidin kuolema. Tapahtumien tasolla tarina on hyvin yksinkertainen: romaani kuvaa hautajaisten valmistelua, hautajaisia ja niiden jälkeisiä tapahtumia pienessä kylässä.

Nyt äiti on taas jäänyt yksin taloon. Kun olemme haudanneet hänet, hän jää maahan yksin, kuten on juuri nyt yksin talossa.

Elämä ei kuitenkaan näissäkään tapahtumissa varsinaisesti etene. Kun valmistelujen pauke, itku tai humalainen keskustelu hetkeksikään taukoaa, urkupisteen nuotti ponnahtaa etualalle. Tapahtuu se sitten hitaasti tai nopeasti, yllättäen tai ennakoidusti, eivät tarinan henkilöt tai lukijakaan voi olla muistamatta asiaa koko sen painolla. Uusi ajanlasku alkaa äidin kuolemasta ja kaikki päivät sen jälkeen ovat samaa.

Me olemme haudanneet äidin joka kuoli kaksi päivää sitten. Hautasimme hänet pari tuntia sitten. Pari jalkaa sen maan pinnan alle, jolla jatkamme elämää… Niin kauan kuin nyt elämme… Maata… Maaksi…

On mielenkiintoista, kuinka Stancun romaanin lähtökohta on hyvin samankaltainen kuin Faulknerin teoksen Kuin tein kuolemaa. Faulknerin romaanissa kaikki kuitenkin tuntuu alkavat joka hetki uudestaan. On lähinnä uusia alkuja. Stancun tekstissä on kuin kaikki olisi loppu. Aivan viimeisissä kappaleissa kertoja toteaa nuotion äärellä:

Tuli lyö ilmaa siivillään, jotka vuoroin valaisevat keltaisina, vuoroin taas hehkuvat punaisina. Me katsomme tulta. Ja se muistuttaa meidän kaikkien mielestä kukkoa.

Kukko lyö ilmaa siivillään, se tahtoisi kohota lentoon, mutta sen punahehkuiset jalat on juotettu lieteen. Se ei pääse lentoon… ei pääse irti…

Kuin yhden tarinan päättyessä kaikki olisivat päättyneet.

(Lainausten suomennokset Pirkko Talvio-Jaatinen)

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *