Keltainen kirjasto #126: Vierailija

György Konrád on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Vierailijan tarina on sinänsä yksinkertainen: sosiaaliviraston virkailija kiertää aluettaan, tekee ja toimenpanee päätöksiä, joutuu ottamaan kuolleiden vanhempien kehitysvammaisen pikkupojan mukaansa, ei saa tätä laitokseen tai sijaisvanhemmille, muuttaa köyhälistön alueelle tämän kanssa ja jättää oman perheensä sivuun, kunnes saa järjestettyä lapsen eräälle prostituoidulle ja prostituoidun naimisiin. Sitten hän palaa arkielämäänsä virkamieheksi.

Vaikka kysymys ei ole sodasta ja räjähtävästä kuolemasta samalla tavalla kuin Bochertin Ovien ulkopuolella -teoksessa, Vierailijassa on samankaltainen intensiteetti. Kaikki on persoonatonta: niin koneiston osana toimiva virkamies kuin hänen asiakkaansa. Jollakin tavalla pääosassa on miljöö, jossa kaikki on raunioitunutta ja kaikki ovat jollakin tavalla viallisia esineitä.

Toinen asiakirjakaappi seisoo keskellä kalkittua seinää ovet levällään yhtä huterona kuin vatsaleikkaukseen valmistautuva vanhus, joka avaa aamutakkiaan lääkärin edessä.

Toistuva maailman kuvaamisen tapa on pitkä lista mistä milloinkin ajankohtaisesta: virkailijan asiakkaiden tekemistä tai heihin kohdistetuista rikoksista, erilaisista sairauden ja hulluuden muodoista, katukuvan saastasta ja rikkinäisyydestä. Kaikki on vääjäämätöntä, kaikki kulkee mekaanisesti kuin kone – tai kuin virasto. Mikään ei voi muuttua.

Oma kyselyni on sukua lähinnä sellaiselle kirurgintoimelle, jossa lääkäri ompelee vasta avaamansa haavan takaisin umpeen edes koskematta kasvaimeen.

Tässä persoonattomuudessa tarinan keskeisin käänne, eli virkailijan ryhtyminen orvon kehitysvammaisen ja vaikeasti käsiteltävän pojan tilapäiseksi huoltajaksi, jää kovin hataraksi. Päähenkilön sisäinen maailma tuntuu koostuvan lähinnä inhosta tai välinpitämättömyydestä ympäristöään kohtaan, ja jää epäselväksi, mikä häntä motivoi. Toisaalta käänne on täysin yhteensopiva tarinasta huokuvan vääjäämättömyyden kanssa.

Jos minä en auttamassa asiakastani, häntä auttaa joku toinen, ja jos ei kukaan toinen, silloin hän auttaa itseään, ja jos ei siihen kykene, silloin hän ottaa ja kestää, mitä on saanut kestääkseen. Tällä haluaisin rohkaista itseänikin, vaikka olen väistämättömästi saanut tämän lapsen kestääkseni.

On vaikea sanoa, kehittyykö päähenkilö mitenkään ihmisenä. Ehkä ei. Viimeiset sivut ovat taas listaa hänen palattuaan tavalliseen elämäänsä ja virastoonsa.

Ja sillä välin minä odotan asiakkaitani.

Tulkoot siis tutkinnonpitäjäni, lapset, kädet lämpiminä ja päänahka tuoksuen [–]

ja tulkoot patentteineen, kauheine runoineen, muotilehti ja pornokuvakokoelmineen, lyhytaaltoradiolähetin kenkärasvapurkissa, sähköllä käyvät masturbointilaitteet mukanaan, ja myrkyllä sekoitettu aprikoosihillopurkki [–]

ja tulkoot itsekkyyden herrat ja valtiaat [–]

ja tulkoot ne jotka aina jäävät alapuolelle [–]

tulkoot kaikki jotka eivät tiedä miten olisi elettävä, poropeukalot oman onnensa sepät [—]

tulkoon kuka haluaa, toinen meistä puhelee, toinen kuuntelee, ollaan edes yhdessä

Olisiko noissa kolmessa viimeisessä sanassa jokin toivonpilkahdus, vaikka maailma jatkaakin radallaan?

(Kaikki lainaukset suom. Anna-Maija Raittila)

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *