Keltainen kirjasto #137: Puuvillatie

Yashar Kemalin tarinoita aloittaessaan tietää tässä vaiheessa hyvin, mitä tuleman pitää. Toisaalta jonkinasteista kurjuttaa on liki kaikissa Keltaisen kirjaston kirjoissa – vasta konflikti luo tarinan.

Odotin Puuvillatieltä köyhyyttä, aavikkoa ja julmia maaherroja tai muita ylimyksiä. Viimeksi mainitussa olin väärässä, ellei ylimykseksi lasketa kieroa kyläpäällikköä.

Puuvillatie-romaanissa on kaksi ilmeistä rinnakkaista tarinaa. Ensimmäisessä koko kylä lähtee sopivien merkkien ilmaantuessa jokavuotiselle matkalleen tasangolle pestautukseen puuvillasadon korjaamiseen. Toisessa kuvataan yhden perheen erillistä ja vaivalloista matkaa samaan päämäärään.

Näitä kahta tarinaa tarvitaan kolmanteen, ikään kuin piilossa olevaan tarinaan. Ilman kylän ihmisiä historioineen ei Kemal voisi kertoa tarinaa erillään matkaamaan joutuneen perheen vaikeuksista, sillä niiden motiivi puuttuisi. Perheen isän ja isoäidin kärjistyvä ristiriita, joka erottaa perheen muusta kulkueesta, on saanut alkunsa jo vuosikymmeniä aikaisemmin isoäidin ja kyläläisten, etenkin erään toisen nyt jo vanhuksen ja perheen edesmenneen isoisän historiasta.

Tällaisena romaani tuntuu alkavan ja päättyvän kesken ilman että tuo keskiössä oleva piilotettu tarina saisi ratkaisuaan. Viimeisillä sivuilla huomio kiinnittyykin taas perheen sijasta kyläyhteisöön. Mikäli Puuvillatien jatko-osat vievät tarinan tai edes sen myöhemmät temaattiset vastineet päätökseen, niiden täytyy joko katkaista epäoikeudenmukaisuuden ja valheen kierteet tai päätyä toteamaan, että näin maailma vain toimii.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *