Keltainen kirjasto #149: Kuolematon ruoho

Kuolemattomassa ruohossa kyläläiset tarvitsevat puuvillaa kuten jo edellisessä osassa. Tämän kehyksen sisällä kyläläisten keskuudessa elää kaksi hyvin voimakasta tarinaa: jo aikaisemmin alkanut tarina Tašbašista pyhimyksenä ja myöhemmin syntynyt tarina siitä, että Pitkä Ali tappoi äitinsä, kun kylä lähti keräämään puuvillaa.

Edellisessä osassa kyläläiset uskoivat Tašbašin pyhimykseksi siinä missä tämä ei itse uskonut. Hänestä lähti kiertämään tarinoita, jotka olivat kaiken järjen mukaan mahdottomia mutta joita kyläläiset halusivat uskoa. Ehkä kyse oli enemmästä: he tarvitsisivat tarinaa, jossa oman kylän edustaja oli pyhien joukossa ja tuotti heille hyvää.

Nyt Tašbaš, joka palaa kylään nälkiintyneenä ja monta kertaa lähes kuolleena, uskoo pyhimystarinaansa itse, mutta kyläläiset eivät olekaan niin varmoja. Ehkä he eivät enää tarvitse pyhimystä, tai ehkä pyhimystarina oli täydellinen ja lopussa kun Tašbaš katosi – sikäli kuin kyläläiset tietävät – maan päältä. Elävään pyhimykseen voi aina pettyä. Kuolleet säilyvät täydellisinä elleivät entisestäänkin parane.

Tašbaš hylkää kylän tarinan loppupuolella ja taas palataan tarinoiden voimaan ja tarpeeseen. Tilallinen Muttalip bei on pilkannut pyhimystä, mutta pitää sitä jälkikäteen hieman typeränä: pyhimyshän saattaisi olla poliittisesti hyödyllinen. Hän koettaa vielä tavoittaa Tašbašin, mutta häntä ei löydy.

Takaisin ajaessaan Muttalip bei naurahti hieman pahoitellen.
– Emme tavoittaneet pyhimystä! Mistä me nyt hänet löydämme? Eihän sitä tiedä millaisia ihmeitä hän olisi saanut aikaan…

Tämä puolihuolimaton lausahdus alkaa kasvaa kyläläisten kertomuksessa heidän tarpeidensa mukaisesti:

Kyläläiset juttelivat puoliääneen.
— Mitä Muttalip bei sanoi?
— Kuinka voin olla niin typerä, hän sanoi. Koska minulla on ennen ollut näin runsas sato? Ei koskaan, ei puoliakaan siitä, ei edes kymmenesosaa. Mutta tänä vuonna, tuon pyhimyksen ansiosta, peltoni ovat olleet tulvillaan puuvillaa. Voi, olen sokaissut itseni omin käsin…
— Mitä? Mitä?
— Hän sanoi että jos hän vielä löytää hänet, meidän herramme Tašbašin, jos hän vielä näkee tämän kauniit kasvot, hän hellii tätä aarteenaan eikä ikinä päästä pois.

Aivan samalla tavalla Pitkän Alin äidinmurha muuttuu todeksi kyläläisten mielessä todeksi. Hänen lapsensakin uskovat nähneensä isänsä tekevän sen. Jälkeenpäin kerrotaan enneunia tapahtumista. Johonkin kyläläiset tarvitsisivat sitäkin tarinaa, oli se totta tai ei.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *