Keltainen kirjasto #162: Tasangon valtiaat

On erilaisten olentojen tarinoita: yksilöiden tarinoita, ryhmien tarinoita, yhteiskuntien ja jopa kulttuurien tarinoita – tai koko ihmiskunnan tarina. Tarinat eivät synny itsestään, vaan ne täytyy kertoa, ja sen vuoksi tarinoissa on kyse aina myös valikoinnista. Jokaisen koskaan eläneen ihmisen tekojen luettelo ei olisi vielä tarina. Se olisi vain luettelo, joka tarvitsee mielen ja merkityksen ollakseen tarina.

Yashar Kemal kertoo yksilöiden tarinoita, sukujen tarinoita ja jopa muuttuvan turkkilaisen yhteiskunnan tarinaa romaanissaan Tasangon valtiaat.

Pitää aloittaa sukujen tarinoista, jotta yksilöiden tarinoita voisi ymmärtää. Kaksi sukua on ajautunut verikoston kierteeseen syystä, josta ei ole enää varmuutta. Tämä sitoo paitsi suvut toisiinsa niin myös antaa sukujen kulloisillekin päämiehillä pakollisen, ennaltamäärätyn palasen heidän elämänsä tarinaan. Verikoston tarina on suurempi kuin kenenkään yksilön elämäntarina.

Yksilöiden tarinat: Verikostoa täytyy suunnitella – eli siitä kerrotaan mahdollisia tarinoita itselle ja toisille. Osa tarinoista on yksityisiä julmia fantasioita. Myös kuolemanpelossa itselle kerrotaan tarinoita: kuvitellaan, kavahdetaan, ja toimitaan mahdollisten ja mahdottomien skenaarioiden mukaan.

Mutta samaan aikaan modernin tarina etenee. Maanomistajat eivät koneiden myötä enää tarvitsisi suurta määrää työläisiä, mutta velvollisuudet omaa heimoa kohtaan säilyvät – tai sitten eivät. Verikosto ei kuulu nykyaikaiseen tasavaltaan – mutta näiden kahden suvun verikoston vastustajillakin on muita pyyteitä kuin vääjäämättömän nykyajan edistäminen.

Tasangon valtiaat sisältää paljon tarinoiden ristiriitaisuuksia. Kemal on ennenkin kirjoittanut siitä: vaikka tarinat kertoisivat ikuisista asioista, ne joutuvat joskus väistymään. Sen kaikki tarinat eivät voi samassa ajassa olla yhtä tärkeitä – mutta mistäpä tietää etukäteen, mitkä tarinat voittavat?

Kuten toisen suvun nuorukainen, tuleva nykyaikainen liikemies toteaa:

”Kuule, Temir bei -setä, Derviš bei ja isäni ovat molemmat hulluja. Ja se Kurdi Ali bei, tiedäthän, joka on niin vanha ja jota kaikki pitävät niin viisaana, hänkin on pähkähullu. Kaikki ne vanhat beit ovat järjiltään. Mitä isoäitiin tulee, isän äitiin, hän on kypsä hullujenhuoneeseen. Kaikki meidän talossa ovat hulluja, Temir bei -setä, ihan kerta kaikkiaan hulluja…”

(suom. Eva Siikarla)

Silti voi olla, että myöhempi aika tuomitsee hänen etukäteen kertomansa – ja ehkä jopa toteuttamansa – menestystarinan hulluudeksi.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *