Keltainen kirjasto #167: Kaikki isäni hotellit

Minulle on kehittymässä jännitteinen suhde John Irvingin teoksiin.

Garpin maailma ja viimeksi lukemani Kaikki isäni hotellit synnyttivät kesken urakan samankaltaisia ajatuksia: tarina kulkee sujuvasti – mutta minne se kulkee? Henkilöt ovat omanlaisiaan, tapahtumat kiinnostavia – mutta miksi he ovat olemassa? Onko tämä vain sarja tapahtumia, joille olisi riittänyt vähempikin sivumäärä.

Garpin maailmassa keskeistä oli perhe. Romaanissa Kaikki isäni hotellit Berryn perhe on suorastaan päähenkilö. Se on kiinteä yksikkö ja aktiivinen toimija, vaikka sen jäseniä välillä menehtyykin.

Itse asiassa perheestä ei taida päästä kauas kuin kuolemalla.

Tarina käy kertojan isoisässä, vaikka varsinaisesti alkaakin tämän vanhemmista. Vajaa viisisataa sivua kuluu siihen, että lopulta kertoja sisaruksineen on keski-iässä, äiti ja kaksi neljästä lapsesta kuollut, isä sokea luullen pyörittävänsä hotellia. Välissä on nöyryytyksiä, raiskausta, insestiä, terrorismia, karhuksi pukeutuneena elävä nainen, terrorismia, menestyskirja – ja paljon muuta.

Sen vuoksi ihmettelinkin, mitä kohti tarina kulkee. Mikä tämän kummallisen hahmokatraan ja osin raa’an realiset, osin melko fantastiset tapahtumat oikeuttaa?

Se ei viimeisten sivujen läheisyydessä ollut minulle selvää. Minulla ei ollut oikeastaan aavistustakaan. Kirja vain vaikutti päättyvän pian.

Mutta toiseksi viimeisen sivun lopussa asetelma kääntyy, kun kertoja astuu aavistuksen ulos tarinastaan ja katsoo sitä ulkoapäin. ”Ja me uneksimme edelleen. Sepitämme omaa elämäämme.”

Hän jatkaa puhumista kirjan henkilöille – ystävilleen – eläville, kuolleille ja kadonneille.

Toivottavasti tämä on sinulle, äiti, kunnon lopetus – sinulle Egg. Tällaista lopetusta sinäkin tavoittelit, Lilly – tällaista sinä et koskaan ehtinyt kirjoittaa. Tässä lopetuksessa ei ehkä ole tarpeeksi puntteja Valmentajan mielestä, eikä tarpeeksi fatalismia Frankille. Ja voi olla, ettei tässä lopetuksessa ole isän ja Freudin mielestä tarpeeksi unien tulkintaa. Eikä tarpeeksi sitkeyttä Frannylle. Eikä se varmaan ole edes tarpeeksi ruma kelvatakseen Susie-karhulle. Junior Jonesin mielestä se on kai liian pieni, ja miellyttääkseen joitakin vanhoja ystäviä ja vihollisia, se ei ole läheskään tarpeeksi väkivaltainen; Kilju-Annie ei luultavasti soisi sille huokaustakaan – missä nyt mahtaakin maata kiljumassa.

(suom. Kristiina Rikman)

Kertoja jatkaa vielä yhden kappaleen – ja minä olen sen jälkeen liki vakuuttunut, että siihen tarinan piti mennäkin. Kummallista.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *