Keltainen kirjasto #71: Yhdeksän kertomusta

Tämä blogi ei ole varsinaisesti kirjallisuusarvioita varten. Aikaisemmista J.D. Salingerin teoksia koskevista merkinnöistä on kuitenkin voinut huomata, etten ole ollut haltioitunut. Novellikokoelman Yhdeksän kertomusta äärellä sen sijaan välillä liki haukoin henkeäni ihastuksesta – ja tämä orastava ihastus onneksi liittyi blogin aiheeseen eli tarinoihin ja tarinallisuuteen.

Kokoelman novellit ovat lyhyitä. Salinger kykenee hyvin vähin elein luomaan vaikutelman kokonaisista elämistä. Kerronta on tiivistä, mutta kaikki lauseet tuntuvat merkityksellisiltä. Vuorosanat ja dialogi eivät selitä kaikkea puhki, mutta selittämättä jääneet asiat luovat illuusion siitä, että hahmot olisivat olemassa muutenkin kuin lukijaa varten. Yllättävät tai osin motivoitumattoman tuntuiset käänteet palvelevat samaa tarkoitusta.

Nämä kerronnan elementit ovat kenties kirkkaimmin esillä novellissa ”Naurava mies”. Tarinassa lakitieteen opiskelija pitää nuorille pojille kerhoa, jonka puitteissa pojat paitsi urheilevat niin myös kuulevat opiskelijan sepittämää seikkailukertomusta novellille nimen antaneesta äärettömän taitavasta herrasmiesvarkaasta. Tämän hahmon – joka siis Salingerin novellin sisällä on mielikuvitusta – tarina ja taustat käyvät lopulta tutuimmaksi kuin novellin sisäisessä maailmassa oikeasti olemassa olevien henkilöiden. Suurin osa pojista on vain taustakuviota, eikä kertojapojastakaan paljastu juuri mitään, ellei sitten muidenkin jakamia lapsekkaita fantasioita siitä, kuinka juuri hän on Nauravan miehen ainoa laillinen perijä.

Nauravan miehen tarinan, poikien kerhon tarinan ja lakitieteen opiskelijan tarinan kannalta keskeisimmältä vaikuttaa opiskelijan suhde nimettömäksi jäävään nuoreen naiseen. Tämä ilmestyy rikkomaan poikajoukon oletuksen siitä, osallistuvatko tytöt sen toimintaan. Hänen ja lakitieteen opiskelijan nähtävästi aaltoileva tai ristiriitainen suhde vaikuttaa niin kerhon toimintaan kuin Nauravan miehen tarinan sisältöön. Suhteen enimmäkseen kuvaamatta jäävät mutta lukijan aavistelemat tapahtumat kietoutuvat poikien aavisteluihin siitä, että lapsuus tai kerholeikit eivät kai olekaan ikuisia – jopa Nauravan miehen tarina päättyy.

Kaunokirjallisuuden hahmot eivät ole olemassa kuin jollakin rajallisella tavalla. Olen toki aikaisemmin kirjoittanut, ettei tarinoiden tapahtumien tarvitse olla tosia jotta tarina kertoisi jostakin todellisesta. Näissä novelleissa Salinger onnistuu harhauttamaan tätä lukijaa pitämään henkilöitä todellisina – ja salaisuus on siinä, että hahmot jäävät samalla tavalla keskentekoisiksi ja arvoituksellisiksi kuin päivästä päivään muutenkin kohtaamamme ihmiset.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *