Keltainen kirjasto #90: Ystävyyden talo

Tein kolme mietityttämään jäänyttä huomiota lukiessani John Steinbeckin romaania Ystävyyden talo. Järjestyksessä ne olivat seuraavat:

  1. Kylläpä Faulkner kirjoittaa maanläheisesti, suorastaan karkean yksinkertaisesti.
  2. En pidä näistä päähenkilöistä.
  3. Tässä ei taida olla mitään erityistä tarinan kaarta.

Ensimmäinen huomio ei pohdituttanut sen jälkeen, kun katsoin tarkemmin kirjan kantta. Olen jo kauan jättänyt takakansitekstit lukematta, ja näköjään ennakkotietojen välttely laajenee. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että juuri mitään ei voi lukea vailla ennakkokäsityksiä. Jos hämärästi tiedostan, että olen alkanut lukea jonkun suuren 1900-luvun alun amerikkalaiskirjailijan teosta, se voisi hyvinkin olla William Faulknerin kirjoittama. Vaikka tyypilliset miljööt ovat varsin samankaltaisia, Faulknerilta odottaa eri asioita kuin John Steinbeckilta. Vaikka tarinan tapahtumat olisivat samat, Faulknerilla kerronnan muoto kietoutuisi tarinaan eri tavalla kuin Steinbeckilla.

Tarvitseeko tarinan päähenkilöistä pitää nauttiakseen tarinasta? Oikein inhottavan antagonistin tappiosta varmaan usein arvostaa. Entä jos valokeila on impulsiivisissa joutomiehissä ja rettelöitsijöissä, joiden moraali on varsin venyvä ja vastuun piiri kattaa hyvin pienen joukon asioita – ja yleensä vasta sitten kun ne hyödyttävät myös hampuusia itseään? Jos hahmot ovat kovin luotaantyöntäviä, saattaa toivoa että heidän tarinansa päättyisi pian. Ehkä poikkeus olisi todella hyvin kirjoitettu vastenmielinen päähenkilö – mutta vaatisiko sekin jonkinmoisen empatian kokemuksen?

Toisen huomion pohdinta ei väistynyt kirjan kantta katsomalla. Lisäksi se liittyy kolmanteen huomioon, eli tarinakaaren puutteeseen. Ystävyyden talo on hyvin episodimainen. Monen luvun alussa tiivistetäänkin ystävysten käsillä olevan tapahtumaketjun olennainen sisältö – esimerkiksi luvussa 15: ”Kuinka Danny vaipui synkkiin ajatuksiin ja tuli hulluksi. Kuinka piru kävi Torrellin hahmossa Dannyn talon kimppuun.”

Tässä tarinan muoto ja sisältö käyvätkin yhteen. Koska päähenkilöiden elämä enimmäkseen on hetkellisten tarpeiden mukaan singahtelemista, siitä sopii kertoa kuin novellein, jotka loppuvat ilman että sitä kykenee välttämättä ennakoimaan muusta kuin jäljellä olevien sivujen vähyydestä ja lukujen alkujen yhteenvedoista. Mainitun Dannyn elämä päättyy vähän ennen romaanin päättymistä, ja oikeastaan ennakoimatta ja turhaan mutta samojen impulssien vuoksi jotka ovat kuljettaneet hänen tarinaansa muutenkin. Samoista syistä ja yhtä sujuvasti se olisi voinut päättyä paljon aikaisemminkin, eikä kuolemassa tunnu olevan mitään erityistä merkitystä.

Päähenkilöt myös kertovat tarinoita toisilleen. Eräästä sellaisesta yksi valittaa:

”Ei tämä ole hyvä tarina. Siinä on liian monta merkitystä ja siihen sisältyy liian monta opetusta. Jotkut noista opetuksista ovat ihan vastakkaiset. Ei tämä ole semmoinen tarina, joka kannattaa painaa muistiinsa. Se ei todista mitään.”

En tiedä mikä on Ystävyyden talon mahdollinen merkitys ja opetus. Äskeisen marinan jälkeen toinen päähenkilö sen sijaan kertoo pitävänsä kerrotusta tarinasta ja käy perustelemaan kantaansa:

”Pidän siitä sen tähden, ettei siinä ole yhtään semmoista ajatusta jonka tajuaa, ja kumminkin se tuntuu tarkoittavan jotakin. En osaa sanoa mitä.”

Seuraa neljäs huomio. Repliikissähän on kuvattu juuri sellainen mystisen kokemuksen laatu, joka yhdistää joitakin parhaita lukukokemuksiani ja jota olen yrittänyt aikaisemminkin kuvata! Tämä johtaakin viimeiseen pohdintaan, joka tuskin ratkeaa sen kummemmin: ehkä tässä sittenkin oli jokin salaviisaus ja muoto ja sisältö kietoutuivat toisiinsa kuin Faulknerilla.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *