Keltainen kirjasto #95: Joen yli puiden siimekseen

Hän vaikeni ja yritti tosissaan ajatella, mutta se meni hiukan asian vierestä, ja hän sanoi: – Ei. Sinä menet naimisiin ja saat viisi poikaa ja annat niille kaikille nimeksi Richard.
– Leijonamieli, tyttö sanoi sopeutuen tilanteeseen edes vilkaisematta ja peilaten sillä, mitä hänelle oli jäänyt käteen, kun kaikki muut kortit olivat jo kasassa, laskettuaan tarkoin.
– Lantamieli, eversti sanoi. – Epäoikeudenmukainen, katkera arvostelija, joka puhuu pahaa kaikista.

Mitä sitten kun kaikki kokemisen arvoiset tarinat on koettu? Entä kun ne on kerrottukin monta kertaa? Miltä tuntuu, kun ainoa jäljellä oleva tarina ei olekaan odottamisen arvoinen?

Ernest Hemingwayn Joen yli puiden siimekseen kertoo ikääntyvästä ja sairaasta everstistä – entisestä kenraalista – joka matkaa vielä kerran metsästämään sorsia Triesteen. Samalla hän muistelee nuorta rakastajatartaan Renataa, jonka on jättänyt taakseen.

Suurin osa romaanista on takaumia, joissa eversti ja Renata keskustelevat. Näissä takaumissa palataan menneisyyteen – ollaan siis kaksinkertaisesti menneisyydessä – kun eversti selostaa menneitä vaiheitaan ja taisteluitaan. Yhteistä tulevaisuutta hänellä ja nuorella naisella ei voi olla, ja lukija tietää yhteisten hetkienkin olevan jo menneisyyttä.

Everstillä ei ole ylipäätään tulevaisuutta. Kun hän pääsee sorsastamaan, syksy on jo saapunut ja sorsat lähteneet. Ainoa asia, jota hän edes jotenkin saattoi odottaa, oli mahdoton. Milloin everstin tarinat siis olivat loppuneet?

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *