Kiehtova vieraus keltaisen kirjaston käytävillä

Yksi blogin alkusysäyksistä liittyy Keltaiseen kirjastoon. Vuonna 2015 hain kantavaa ideaa lukuponnistuksilleni: ehkä halusin päästä vähemmällä seuraavaa teosta valitessani tai ehkä halusin kokea useammin jotain uutta ja yllättävää. Aloittamalla sarjan lukemisen joku olisi jo tehnyt valinnan puolestani. Käymällä sellaisten teosten äärelle, joihin tuskin oma-aloitteisesti tarttuisin, veisin itseni väistämättä uuteen.

Tietenkin olin lukenut Keltaista kirjastoa jo ennen tätä urakkaa, mutta lukemani kirjailijat paljastavat taipumukseni. Italo Calvino, Günter Grass, Haruki Murakami, Viktor Pelevin, José Saramago ja Kurt Vonnegut eivät useimmiten edusta aivan arkirealistisinta kerrontaa. Kaikkeen fantastisimpaankin voi turtua, ja eikö kirjallisuuden yksi tarkoitus olekin mielenmaiseman avartaminen?

Aloittamani projektin puitteissa olen lukenut Keltaisen kirjaston teokset 1-31. Olen tehnyt kaksi huomiota, joista ensimmäinen ja tässä merkinnässä kuvaamani koskee lukukokemukseni laatua.

Jo ensimmäinen teos, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky, sai minut miellyttävällä tavalla varpailleni. Sarjan ensimmäiset osat on julkaistu 1950-luvulla, ja alkuteokset ovat aikansa maailmankirjallisuutta. Kun Paton kertoo 50-luvun romaanissaan buurien ajasta Etelä-Afrikassa, on tilanne kiehtovan vieras: on sekä ajallinen että kulttuurinen ero minun ja kirjailijan välillä sekä ero minun aikani ja kulttuurini ja teoksen kuvaaman ajan ja kulttuurin välillä. Lisäksi etäisyyttä lienee myös minun ja kääntäjän maailmojen välillä.

En voi etukäteen tarkkaan tietää, mikä Patonin teoksen henkilöiden teoissa ja ajatuksissa rikkoo aikansa sosiaalisia normeja ja kuinka pahasti, tai kuinka näihin rikkomuksiin suhtauduttiin alkuteoksen julkaisemisen aikaan. Tavallaan olen kurkistanut vieraalle planeetalle, vaikka järjellä ymmärränkin, ettei auringon alla ole mitään uutta tai että ihmisen perusluonto on muuttumaton. Samanlaista mielenkiintoisen vierauden tuntua on myös esimerkiksi L.P. Hartleyn Sananviejässä ja Tanizakin romaanissa Kukin makunsa mukaan. Kuinka hyvin voin oikeasti tavoittaa sata vuotta sitten edes samassa kulttuuripiirissa eläneiden ihmisten kokemuksen? Miten meidän aivoituksemme mielletään sadan vuoden kuluttua?

On mielenkiintoista tarkkailla, muuttuuko kokemuksen laatu edetessäni ja nykyhetken lähestyessä. Tietenkään mikään ei takaa, että pääsen Keltaista kirjastoa kovin pitkälle. Voihan olla, että vuosikymmenten mittainen kirjalista tukahduttaa sisäisen palon. Etenen kuitenkin tämän kirjaston käytäviä, kun se tuntuu riittävän mielenkiintoiselta – muutenhan kadotan ottamani urakan alkuperäisen merkityksen.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *