Leavings-tarinoita: En tahdo sinua enää

Leevi and the Leavingsin kappaleista ja Gösta Sundqvistin varhaisista teksteistä ”En tahdo sinua enää” (albumilta Kadonnut laakso, 1982) on melko tunnettu. Se ilmestyi aikanaan singlenä, ja YouTubeen on ystävällisesti arkistoitu myös seuraavana vuonna tehty ja esitetty ruotsinkielinen käännös. Otaksun siis, että teos sai huomiota jo julkaisuajankohtanaan, vaikka yhtye itse ei vielä ollut järin tunnettu.

”En tahdo sinua enää” etenee vuoropuheluna, jossa miesääni ja naisääni laulavat vuorotellan kolme säettä. Varsinaisesta kertosäettä ei ole. Kolmen säkeen säkeistöjä voi miettiä tarinaa rakentavina dialogeina. Dialogin voi kuitenkin hahmotella myös toisiaan seuraavien säkeistöjen järjestysnumeroiltaan samoista säkeistä. Myös loppusoinnut – jos kohta kieltämättä vähän epäpuhtaat – on rakennettu niiden varaan eli säkeistöjen yli eikä toisiaan välittömästi seuraaville säepareille.

Näin toisen säkeistön ensimmäinen säe ”en enää tahtoisi elää” on vastaus ensimmäisen säkeistön ensimmäiseen säkeeseen ”en tahdo sinua enää”. Säkeet määrittävät kahden kertojan näkökulmat tarinassa. Ensimmäisen ja toisen säkeistön viimeiset säkeet puolestaan kuvaavat kertojien erilaista tilannetta näkemisen kautta: ”junan ikkunasta katsoin sua silmiin” ja ”näen silmieni edessä juoksevan elämän filmin”. Toinen on lähdössä konkreettisesti eteenpäin, toisen tilannetta kuvaa elämän viimeisten hetkien metafora.

Kolmannen ja neljännen säkeistön säkeiden vuoropuhelu jatkaa näkökulmien eron kuvaamista: ”en näe sinua enää” ja ”en tästä unesta herää”. Toinen on varsin konkreettisen toteamus tilanteesta, toinen taas kuvaa käsillä olevan tilanteen karkaamista epätodelliseksi. Tähän saakka teksti on mielestäni antanut ymmärtää, että miesääninen kertoja pysyy arkitodellisuudessa vakaana ja naisääninen kertoja on hukkumassa elämän päättymisen ja epätoden tuntemuksiinsa.

Viimeisessä säeparissa tulee kuitenkin jonkinlainen käänne, kun mieskertoja irtoaa hetkeksi välittömästä havaintomaailmasta: ”silti tunnen sinun istuvan penkillä mua vastapäätä.” Tähän naisääninen kertoja vastaa oman säkeistönsä viimeisessä säkeessä ”ja nyt se kaikki minkä sinulle annoin on kylmää jäätä.” Yllättäen näyttääkin siltä, että ensimmäinen kertoja ei selvinnytkään tilanteesta yksiselitteisesti voittajana: hän ei pääsekään matkaamaan kauas pois vailla menneisyyden painolastia, ja se mitä hän toiselta kertojalta sai on muuttunut kylmäksi jääksi eikä ole enää välttämättä helposti hänen hyödynnettävissään. Vaikka kertojien etäisyys kasvaa junan edetessä, heidän tarinansa ovat osin heidän tahtomattaankin yhä kietoutuneet toisiinsa.

Kategoria(t): laululyriikka Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *