Leavings-tarinoita: Kyykyssä

Vuonna 1995 ilmestynyt Rakkauden planeetta päätti Leevi and the Leavingsin kultakauden. Vaikka seuraavalla albumilla oli vielä yksi koko kansan hitti ja siitä vuoden kuluttua ilmestynyt Keskiviikko – 40 ensimmäistä hittiä ostettiin häkellyttävän moneen talouteen, tunnetuimmat kappaleet ja ehjimmät albumikokonaisuudet oli nyt tehty. Rakkauden planeetalla on monia soimaan jääneitä lauluja ja taiten rakennettuja, monikerroksisia usein yhtä aikaa surullisia ja huvittavia tarinoita.  Näistä avaamisvuorossa on ”Kyykyssä”.

Gösta Sunqvistin tekstin teemoina ovat hukattu aika, jatkuvat virheet, anteeksianto ja lopullisuus – keskiössä alkoholismi. Hyvien tarinoiden tapaan myös ”Kyykyssä” on jännitteinen. Kiehtovalla tavalla säkeistöt ja kertosäe antavat aivan eri kuvan tapahtumista.

Ensimmäinen säkeistö antaa ymmärtää, että kertojaa saattaa kärsiä aiheettomasti:

”se sattuu kipeästi kun sanoo ikävästi
jos täytyy joka kerta nälviä”

Ensimmäinen lopullisuuden ja peruuttamattomuuden vivahde tavataan seuraavissa säkeissä, joissa viitataan peilissä näkyvään elettyyn elämään ja jo paljaaseen päälakeen. Toisen säkeistön alku vihjaa, että pesäero menneeseen on tehty:

”sitä luulee kestävänsä jättämällä ystävänsä
Pluto-planeetalle dokaamaan”

Toisessa säkeistössä lopullisuus tarkoittaa sitä, että teki mitä vain, ei joko omasta tai toisten mielestä ”kykene kuin mokaamaan”. Kolmas säkeistö vahvistaa tulkintaa ympäristön hyljinnästä, kun edes vanha kettu ”ansaitse minkäänlaista statusta.

Säkeistöjen perusteella kertoja on siis jättänyt ryyppäävät ystävänsä, tuntee entisen elämän nahoissaan ja naamassaan, ja on – ehkä epäreilusti – paarian asemassa. Laulun kuuntelija huomaa kertosäkeistä, että tämä tuskin on totuus. Kertosäe alkaa:

”tulen ryömimällä eteiseen, polvillani makuuhuoneeseen
jos voisit rakastua uudelleen kodin ympäriltä juoneeseen
ei sydän sulanutkaan sateeseen
se on umpijäässä edelleen”

Polvillaan olo voisi viitata katumusharjoitukseen, mutta kuulijan mieleen hiipii toinen ajatus: juominen ei taidakaan olla loppunut vaikka kaverit olisivatkin jääneet Pluto-planeetalle, eletystä elämästä muistuttaa paitsi kaljuus niin myös menetetty talo, ja ehkä toisen katkeryys ja nälvintä ei ole aivan aiheetonta. Kertosäe jatkuu, ja nyt puhutaan ikuisesta hyvityksen tarpeesta ja kierteestä.

”joka päivä ja yö se sama sovitustyö
taas kun tartuin kaksiteräiseen miekkaan
ei mistään hajua, vailla ajantajua
kuin tiimalasista pois valuvaa hiekkaa
join ja join ja join
ja se tuli tosi tarpeeseen”

Mielenkiintoista on paitsi se, että sana ”taas” paljastaa toistuvuuden, niin myös juomisen rooli kaksiteräisenä miekkana ja ”tosi tarpeeseen” tulevana. Ajantajun menettäminen kadottaa ehkä peruuttamattomuuden ja lopullisuuden tunnun, mutta hiekka kuitenkin valuu tiimalasista – ja nimenomaan pois tiimalasista.

Samalla kertosäkeen loppu kuitenkin tuottaa uuden näkökulman jokaiseen säkeistöön: onko ”tosi tarve” sitä että päivittäin nälvitään, odotetaan vain mokailua ja kiistetään kaikenlaiset statukset. Kun viimeinen kertosäe muuttaa tekstiä niin, että mennäänkin tiimalasin tyhjenemiseen ja kuolemaan, niin miksi kuopattava on elinkautisvanki? Onko hän alkoholin, omien heikkouksiensa vai ympäristönsä vanki – vai kaikkien niiden?

Kategoria(t): laululyriikka Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *