Svart Recordsin Leevi and the Leavings -sarja on nyt saavuttanut päätöksensä, eli myös viimeinen albumi Hopeahääpäivä (2003) on saatavilla vinyylinä. Samalla tämä myös vinyylijulkaisuiden innoittama Leavings-tarinoiden kirjoitussarja alkaa olla valmis.
Albumin neljännellä raidalla – nimeltään ”Matkalla omiin hautajaisiin” – ei ole mitään tekemistä Sundqvistin pian levyn julkaisemisen jälkeen tapahtuneen menehtymisen kanssa. Sundqvistin teksti on mukavan vaivihkaisella tavalla moniselitteinen, mutta hänen oman kuolemansa aavistelua siihen ei saa kuin olemalla etenemättä otsikkoa kauemmaksi.
Ensimmäisessä säkeistössä kertoja saapuu – kuten myöhemmin käy ilmi – entisen vaimonsa ikkunan taakse. Kaikki vaikuttaa menetetyltä eikä kertoja katso voivansa yltää entisen puolisonsa kanssa enää mihinkään: ”en edes riitaa sun kanssas kai aikaiseks saa.” Ennen kertosäettä ehditään vielä kuvata, kuinka taltta piilotetaan taskuun – eikä siihen enää palata.
Kertosäkeessä soimataan sosiaaliviranomaisia ja todetaan ilmeisesti kertojan tulkitsema heidän mieleisensä prosessin lopputulos: ”ne pääsee äidin luokse / ja uuden isän luokse / ne pääsee äidin luo / ja uuden isänsä luo.”
Tämä vanhemmuuden riisto ja toimijuuden menetys on oikeastaan toisen säkeistön ydin:
”on monta asiantuntevaa selittäjää
miten ahtaalle miehen voi painaa
se kun on lapsilleen vieras – ja vieraaksi jää
moni mies on jo puoliksi vainaa”
Yhtäältä nämä ”selittäjät” näyttäytyvät hahmoina, jotka painavat miestä ahtaalle ja varmistavat, että tämä jää lapsilleen vieraaksi. Toisaalta tekstiä voi lukea niinkin, että vieraana oleminen ei ole mitenkään uusi asia eikä alkanut sosiaaliviranomaisten mukaantulon myötä. Asiantuntevat selittäjät lukeutuvat paitsi vieraaksi jäämisen niin myös miehen kuoleman varmistajiksi – vaikka hänen täytyykin vielä itse päättää päivänsä.
Viimeisessä säkeistössä mies pyytää ettei entinen vaimo heittäisi häneltä jääneitä tavaroita pois: ”mä jätän sulle sen maallisen omaisuuden / ja varmaan tädit on hämmästyneitä.” Viimeistään tämä paljastaa hyvin jänniteisen kamppailuasetelman. On kuin itsemurha ja perinnön jättäminen – ilmeisesti vastoin odotuksia – olisivat ehdottoman viimeinen sana kamppailussa siitä, kuka on kelvollinen vanhemmaksi.
Kun viimeinen kertosäe päättyy, huomataan ettei lapsia mainittu omina persooninaan, vaan lähinnä äidille ”uudelle isälle” menetettyinä asioina. Jos isä jäi vieraaksi lapsilleen, niin olivatko lapset myös vieraita isälleen ja lopulta vain palkintoja huoltajuuskiistassa? Tekstiä on helppo lukea niin, ettei kertoja saanut ansaitsemaansa kohtelua – ”vain kaavakkeen käskivät puolittain täyttämään” – mutta kertomus maalaa hänestä aidon ristiriitaisen kuvan, jossa itsensä tappamalla ja entiselle vaimolle tavarat jättämällä pyrkii moraaliseksi voittajaksi mutta saattaakin aiheuttaa vain uuden tragedian heille, joiden olisi tullut olla tärkeimmät.