Leavings-tarinoita: Miranda

Leevi and the Leavingsin albumi Raparperitaivas ilmestyi 1991. Se ei juuri eronnut muutamasta edeltäneestä kultakauden levystä, mutta tulevista se erosi: karkeampi ilmaisu, avoimen seksuaaliset teemat ja koneiden roolin korostuminen olivat tuloillaan. Raparperitaivas on kuitenkin vielä niin tekstiensä kuin musiikkinsakin ilmaisussa hienovarainenm, vaikka tarinat saattoivat olla hyvinkin traagisia.

Gösta Sundqvistin sanoittama ”Miranda” kertoo tarinansa sirpaleina ja epäjärjestyksessä. Nimihenkilön elämä päättyy jo toisessa säkeessä: ”kuin kivi putosit maahan, kun otteen päästit irtoamaan.”

Kuinka Mirandan tarina sitten avautuu? Ennen kuin putoamisesta – tai pudottautumisesta – kerrotaan, todetaan hänen luvanneen kertojahenkilölle ihmeen, jota tämä ei usko toivoneensa. Ennen kaksiosaista kertosäettä kuulija ei saakaan tietää kuin tämä lupauksen ja pudottautumisen.

Kertosäkeen perusteella pikkukaupungin kadut täyttyivät Mirandan katselijoista ja tämän pitkät hiukset heiluivat tuulessa. Turvaköydet löytyivät myöhemmin maasta ilman että niissä olisi ollut merkkejä kiinni olemisesta ”silloinkaan” – ilmeisesti viitaten viimeiseen alastuloon. Kiinnipitämisen ja vapauden teemat jatkuvat seuraavissa säkeissä:

”ja nyt eivät pehmeät seinät, eivät kalteritkaan
enää ahdista sua milloinkaan”

Mirandan ahdistuksettomuus on varmaa. Kertoja sen sijaan jää tuskaansa, kun tämä kertosäkeen lopuksi vielä vakuuttaa tahtovansa unohtaa Mirandan kaikki kummalliset vaatteet, meikit, oudot ajatukset ja ”järjettömän leikin, jota harrastit.”

Toinen säkeistö kertoo lyhyesti Mirandan pettymyksistä: sadut eivät toteutuneet eikä valkoinen ritari koskaan saapunut. Tätä seuraa taas pitkä kertosäe ja lopulta sirkusprinsessalle toivotaan rauhallista lepoa.

Kuka tai mitä Miranda oli? Oikea trapetsitaiteilija, joka otti turhia riskejä? Mielenterveysongelmainen enimmäkseen mielikuvituksessaan elänyt tyttö? Esiintyikö hän koskaan sirkuksessa vai kiinnittikö hän nuoransa kaupungin talojen välille? Mikä oli hänen lupaamansa ihme ja olivatko järjettömät leikit jotain, mikä tapahtui ihmissuhteissa vai ilman turvaköysiä? Jotenkin tuntuu, että Mirandan tarinasta välittyy olennainen ilman vastauksia näihin kysymyksiin.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #69: Loistohotelli

Claude Simonin romaani Loistohotelli asettaa tarinallisuutta pohtivan kirjoittajan vaikeaan asemaan: mitä tarinallisuus tai ylipäätään tarina tarkoittaa tässä teoksessa? Voi olla, että sitä on jopa vaikeampi hahmottaa kuin Keltaisessa kirjastossa aikaisemmin ilmestyneessä Flanderin tiessä.

Tämäkin tarina liittyy sotaan – tai ainakin taisteluihin – mutta en ole varma, taistellaanko tässä. Romaanin ensilehdillä on lainaus Laroussen tietosanakirjasta: ”Revoluutio: sellaisen liikkuvan kappaleen rata, joka kiertää suljettua kehää ja kulkee perättäisesti samojen pisteiden kautta.” Alkukielellä revoluutio tarkoittanee paitsi tällaista mekaniikan ilmiöitä niin myös vallankumousta. Alkulauseen valinta ei tietenkään ole sattumaa. Voi olla, että tarinassa ei varsinaisesti tapahdu mitään, vaan kaikki on jo tapahtunut: pöydän ääressä istuvat ja keskustelevat henkilöt muistelevat, suunnittelevat jo odottavat. Ajatukset palaavat samoihin lehtiotsikoihin, iskulauseisiin ja tapahtumiin.

Vaikka juuri mitään ei tapahdukaan – kenties – niin kuvauksen tyyli hukuttaa henkilöt osaksi sekavaa virtaa, jossa kaikki on ikään kuin tapahtunut yhtä aikaa ja jossa ajankulu ja abstraktiotaso vaihtelevat. Ainakin tälle lukijalle sellainen olo kuin olisi seurannut omaa kuumehoureista untaan: melkein tietää mitä tapahtuu, mutta asiat toistuvat yllättäen ja muodon ja tarinan perimmäinen johdonmukaisuus on tavoittamattomissa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #68: Herzog

Elämäntarina muuttuu. Se tarkoittaa muutakin kuin sitä, että siihen karttuu uusia osia loppuun saakka. Elämäntarina riippuu nykyisyydestä: menneiden tapahtumien merkitys muuntuu sen mukaan, millaisiin lopputulemiin ne ovat johtaneet kunkinhetkisessä nykyisyydessä. Saul Bellowin romaani Herzog esittää nimihenkilönsä Moses Herzogin nykyisyyden, jossa hänen elämäntarinansa – ja jossain määrin laajempi lähihistoria – näyttäytyy epäonnistumisten, omien ja muiden väärien valintojen sekä pahantahtoisten toimijoiden tarinana.

Moses Herzogin työ on keskeytynyt ja toinen liitto on päättynyt vaikeaa eroon. Elämän jälkipuoliskolta on hävinnyt mielekkyys, jota ensimmäisellä puolikkaalla olisi pitänyt rakentaa. Näin aikaisemmat valinnat ja muiden teot värjätyvät jälkikäteen vääriksi riippumatta siitä, mitä niistä ajatteli ennen kuin aiottu elämänsuunnitelma ei voinutkaan enää toteutua.

Herzog ei ole pettynyt vain itseensä ja läheisiinsä. Hän luonnostelee pettymystä ja katumusta huokuvia kirjeitä tutuilleen mutta myös merkkihenkilöille – joita Herzog ei henkilökohtaisesti tunne ja joista osa on jo edesmenneitä. Päähenkilön päähän tuntuu mahtuva vain yksi ajatus eri muodoissaan: ”ei tämän tarinan olisi näin pitänyt mennä.”

Kaikki kuitenkin voi muuttua, kun nykyisyys lupaa hitusen merkityksellisyyttä. Herzog näkee nuorimmassa lapsessaan tulevaisuuden, joka voi muuttaa hänen mielessään rakentamansa likimain loppumassa olleen elämäntarinan tarpeelliseksi ja hyvästä syystä kestettyjen vastoinkäymisten sarjaksi. Objektiivinen elämäkerta tietenkin pysyy samana – mutta tarinan elementeille annettu merkitys muuttu sen mukaan, mitä nykyisyydessä on ulottuvilla ja mitä tulevaisuudessa häämöttää.

Bellow ei päätä teostaan yksiselitteisen onnellisesti, vaan mahdolliset tulevaisuudet ehtivät muuttua vielä niin, että nykyiset merkitykset käyvät epäselviksi. Elämäntarinat muuttuvat nykyisyyden ja hahmotellun tulevaisuuden mukaan, ja jollakin tavalla tämä pätee myös lukijoiden ja tarinoiden suhteeseen. Herzog ei voi tarinaansa eläessään tietää, minkälaisena hän elämäntarinansa jälkikäteen näkee. Ensimmäistä kertaa Herzogia lukiessaan ei lukijakaan tiedä, millaista roolia eri tapahtumat esimerkiksi sadan sivun kuluttua näyttelevät. Toiselle kerralla, kun lukija tietää mihin kirjan sivuilla kerrottu tarina päättyy, myös alun tapahtumat voivat saada toisen merkityksen kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä

Tänään julkaistiin tieto Ursula K. Le Guinin kuolemasta. Elämisen antiteesi saavutti hänet, mutta kaunis synteesi on hänen vuosisatojenkin päästä arvokas tuotantonsa.

Monissa Ursula K. Le Guinin teoksissa on sama lähtöasetelma: on teesi ja antiteesi, ja jollakin tavalla pitäisi päästä synteesiin. Tietenkin liki kaikissa tarinoissa, myös muiden kirjoittamissa, on konflikti. Yleensä Le Guin ei kuitenkaan rakenna konfliktiaan niin, että teesi on paha ja antiteesi hyvä – synteesin ollessa hyvän voitto.

Suurimman osan mitastaan romaani Haikaran silmä on kuin jin ja yang -kuvio. Victorian planeetan siirtokunnan asukkaat ovat konfliktissa maaseudun ihmisten itsemääräämisypyrkimysten vuoksi. Maaseutu ja kaupunki eivät voi elää ilman toisiaan: maaseutu tarvitsee koneita kaupungista ja kaupunki tarvitsee ruokaa maaseudulta. Kaupungilla on kuitenkin väkivaltamonopoli. Yksi maaseudun lähetystön jäsen on jäänyt arestiin kaupunkiin, ja kaupungin merkkimiehen tytär on paennut kosijaa maaseudulle. Tarina elää pasifistisen ideologian ja väkivallan mahdollisuuden jännitteestä.

Le Guin kuitenkin kertoo siirtokunnan konfliktin tarinan lisäksi paljon lyhyttä romaania laajempaa tarinaa. Victorian tapahtumat ovat vain silmänräpäys koko ihmiskunnan historiasta, mutta tiivistävät siitä jotain tärkeää. Victorian ensimmäiset uudisasukkaat olivat karkotettuja rikollisia – toinen aalto, eli ensimmäiset maaseudun asukkaat puolestaan osa globaalia kansainvaellusta. Näin Victorian vastakkainasettelu on vain yksi vastakkainasettelu, joka kumpuaa aikaisemmista ideologisista, taloudellisista ja sotilaallisista konflikteista.

Haikaran silmän loppuratkaisu ei ratkaise konfliktia, vaan muuttaa vastakkainasettelua ja raivaa tilaa uusille teesien ja antiteesien pareille. Victorian siirtokuntien historia ei pääty, aivan kuten Maapallon historiakaan ei päättynyt siirtolaisten lähettämiseen.

Eihän mikään koskaan kokonaan pääty. Kiitos, Ursula K. Le Guin.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Aikamatkaamisen ongelmia

Ajassa matkaaminen on ongelmallista. Tarina täytyy joko rakentaa sen ympärille tai sitten aikamatkustusta täytyy käyttää tarinan mahdollistavana minimaalisena ja sitten katoavana elementtinä. Ratkaisuista ensin mainittu saattaa tuottaa sisäisesti eheämpiä tarinoita. Ajatellaan esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -elokuvia. Vaikka – tai juuri siksi – että ne pyörivät aikamatkailun ympärillä, paradoksit ovat välttämättömiä. Osa paradokseista uhkaa romuttaa elokuvien sisäisen logiikan. Kenties täytyy vain tyytyä siihen, että se on hinta aikamatkailun pääosaan nostavista tarinoista.

H.G. Wells romaanissaan Aikakone käyttää aikamatkaamista juuri sen verran kuin on pakko päästäkseen esittelemään ideaansa. Aikakoneella itsellään ei ole oikeastaan mitään väliä, vaikka se pääsi teoksen nimeksi! Kirjan aikakone on välineenä kuin aikamatkaamisen matkustava hypnoosi varhaisissa tieteellisissä romansseissa: keino päästää lukija aikamatkaajan välitykselle ihmettelemään mahdollista tulevaisuutta tai etäistettyä nykyisyyttä.

Huolellinen kirjoittaja tai kirjoittajajoukko kyennee rakentamaan aikamatkatarinan riittävän eheäksi. Entä roolipeleissä, kun tarinaa luodaan hetkessä ja kertojia on puolenkymmentä?

Timewatch on Pelgrane Pressin roolipeli, jossa pelaajahahmot ovat aikajanan ja ”todellisen historian” vartijoita. Todellinen historia voisi tietenkin olla aikamatkailun mahdollistavassa maailmassa varsin perustavanlaatuinen filosofinen kysymys. Peli on kuitenkin viihdettä eikä interaktiivinen tutkielma menneisyyden tai tulevaisuuden muuttamisen fysikaalisista tai eettisistä kysymyksistä. Jokin historia on oikea ja sitä täytyy suojella – mieluiten tyylikkäästi!

Peli nojautuu mysteerirakenteeseen, mutta paljon löyhemmin kuin muut kustantajan Gumshoe-järjestelmää käyttävät pelit. Myös Timewatch-seikkailussa tulisi kuitenkin olla selkeä vihjepolku. Ensimmäiseksi seikkailuksi olin laatinut peliajankohdan vuoksi jouluisen skenaarion: Aikavartion jäsen huomaa 2100-luvulla, että menneisyys on muuttunut niin, että joulun sijaan juhlitaankin loppiaista. Miksi näin, missä ja milloin aikajana muuttui, ja kuinka aika kaiken voi palauttaa ennalleen?

Olin ajatellut, että hahmopartio selvittelisi 2100-luvulla, mikä on muuttunut. Näin he huomaisivat ainakin uskontunnustusten muutoksen ja Athanasioksen uskontunnustuksen olemattomuuden. Tämä johtaisi heidän ajatuksensa Nikean kirkolliskokoukseen ja – uskoin – hyppäämisen sitä edeltävään lähimenneisyyteen varmistamaan, että avaintekijät olisivat niin kuin niiden pitää olla.

Johdonmukainen vihjepolku – mutta päätän aloittaa tarinan sääntökirjan innoittamana toimintaelokuvan tyylilajissa. Koska kohtausten kulku on kiinni myös pelaajista, tästä päädytään pian 1800-luvun Ranskaan. Toisaalta olin tyylilajin vanki: yllättäen ilmaantui näyttävän aikatakaa-ajon mahdollisuus, ja tietenkin siihen piti tarttua. Tarinan edetessä vihjeet kuitenkin löytyvät ja niiden perusteella tehdään sekä enemmän että vähemmän osuvia toimintasuunnitelmia. Lopulta niin historia kuin tulevaisuuskin ovat sellaisia kuin niiden pitääkin.

Tarinaan, jonka menneisyys saattaa muuttua aikahyppyjen seurauksena rajustikin, on turha suhtautua äärimmäisen vakavasti. Paradoksit ovat väistämättömiä, kaikkia niitä ei voi edes huomata, ja niitä ei oikeasti voi käsitellä ”realistisesti” – eihän meillä ole aavistustakaan, kuinka mahdolliset aikaparadoksit ”oikeassa maailmassa” vaikuttaisivat. Täytyy vain tarinankerrontaan osallistuvan nauttia kyydistä. Tässä mielessä Timewatch on roolipeli siinä missä muutkin. Kun tarinaa luodaan yhdessä, ei ole niin tärkeää muuttuuko menneisyys kuten Timewatchissa vai nykyisyys ja tulevaisuus niin kuin aina ennakoimatonta tarinaa luotaessa.

Kategoriat: roolipelit | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto 67: Voima ja kunnia

Graham Greenen romaani Voima ja kunnia kertoo kaksi tarinaa ja virittää mieleen ainakin kaksi muuta. Suurimman osan sivuista vie nimettömäksi jäävän ”viinapapin” tarina. Suomenkielisen laitoksen kansiliepeessä pappi muuten kuvaillaan leipäpapiksi, mikä ei vastaa tämän hengellisyyttä millään tavalla. Juuri papin jännitteinen palo työhönsä sinetöi hänen kohtalonsa.

Papin koko tarina – kielletyn kirkon palvelijoiden jahtaaminen, hänen itsepintainen matkansa suorittaen sakramentteja – on kirjoitettu niin, että hänen kohtaloaan pitää selvänä.  Kun loppumetreillä näyttääkin hetken siltä, että pappi pääsee pakoon, lukija on hämmentynyt: eikö tämän kaiken pitänytkään johtaa kuolemaan uskon ja oman taipumattomuuden vuoksi?

Romaanissa on kertojan vain mestitsiksi nimittämä Juudas-hahmo. Lopulta pappi palaa hänen johdattamanaan pakomatkaltaan antamaan viimeisen voitelun kuolevalle rikolliselle, vaikka pitää sitä viranomaisten ansana. Pian tämän jälkeen pappi joutuukin teloituskomppanian eteen, ja kuollessaan hän lunastaa lähinnä itsensä. Likimain tieten tahtoen vangittavaksi päätyminen ja marttyyrikuolema vapauttavat hänet muuten vähemmän pyhimysmäisen elämän synneistä.

Papin tarina on siis toinen kirjan tarinoista. Toinen on aivan loppupuolella kerrottu Juanin tarina. Sen kertoo nimettömäksi jäävä äiti lapsilleen. Juan on meksikolaispoika, joka jo aivan pienestä pitäen on vahvassa uskossa, liittyy varttuessaan papistoon, ja kuolee hänkin teloituskomppanian luoteihin – mutta tyynenä ellei suorastaan iloisena, toisin kuin nimetön viinapappi.

Voima ja kunnia asettaa näin vierekkäin kaksi kovin erilaista tarinaa. Toinen on jännitteinen, lihallinen ja tuskainen – toinen taas huokuu Jumalan ja pyhimysten puhtoista kunniaa koko lyhyen kestonsa ajan.

Mitkä sitten ovat ne kaksi muuta tarinaa, jotka Voima ja kunnia virittävät mieleen? Niitä ei ehkä aivan sellaisinaan ole kirjoitettu ylös, mutta papin tarina saa ajattelemaan mahdollisen historiallisen Jeesuksen tarinaa siinä missä Juanin tarina on kiiltokuvassa majailevan Kristuksen. Näiden neljän tarinan leikkauspinnassa on jotain ihmismieltä aina kiehtovaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #66: Amerikka

Franz Kafkan romaanissa Amerikka ei ole tarinaa. Amerikka ei liene romaanikaan, vaan kokoelma melkein valmiita tekstejä, jotka eivät tosin aina saumattomasti liity toisiinsa.

Tarkka lukija on huomannut, että välillä hyppään joidenkin Keltaisen kirjaston kirjojen yli. En ole lukenut uudelleen jo lukemiani kirjoja. Amerikan kohdalla tein poikkeuksen. Luin sen vuosia sitten tuoreempana käännöksena Mies joka katosi. En muistanut teoksesta mitään muuta kuin alkuasetelman, joka on mahdollista tuntea myös kirjaa lukematta.

Nyt luulen, että muistikuvattomuuteni johtui siitä, ettei romaanissa ole tarinaa. On vain sarja tapahtumia, jotka eivät lopulta johda mihinkään ja jotka seuraavat toisiaan ilman että jännitteet ratkeavat. Mitään tapahtumat yhteen sitovaa jännitettä ei oikeastaan ole, ellei lasketa sitä, että päähenkilö on aina jotenkin väärässä paikassa tai toimii väärin – ja tämä toki kuvaa ainakin Kafkan romaanien päähenkilöitä. Riittääkö ahdistus olemassaolosta tarinaksi? Ei ainakaan tällä kertaa.

Ilmeisesti kirjoittajalla kuitenkin oli mielessään loppu teokselleen. Se olisi saattanut olla jopa kirjan seuraava osio. Kaavailtu päätös olisi johtanut jälleennäkemiseen tai päähenkilön sovintoon hänet Yhdysvaltoihin lähettäneen perheensä kanssa. On hyvin vaikea kuvitella, kuinka tuo loppu olisi voinut syntyä luontevasti juuri sitä edeltäneistä tapahtumista. Taianomaisesti tuleva loppuratkaisu ei välttämättä olisi sopinut siihen melko realistiseen kerrontaan, jota suurin osa teeoksesta edustaa – piteli Vapaudenpatsas miekkaa tai ei – mutta olisi ollut jotakuinkin linjassa Oklahoman ulkoilmateatterin myötä mukaan tulleen fantasiakuvaston kanssa.

Loppu olisi kuitenkin voinut olla oikeastaan mitä tahansa. Tapahtumat eivät olleet johtamassa loppuun, vaan nuorukaisen vastoinkäymiset olisivat voineet jatkua loputtomiin, koska niin ne tässä jälkimaailmalle jääneessä versiossa tuntuvat jo tekevän. Jos tässä on tarina, niin se koskee vailla äärtä jatkuvasta väärässä ja väärin olemisesta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen ensimmäinen vuosi

Aluksi on todettava, että blogin säännöllinen ilmestyminen vuoden verran – vaikka aivan tammikuun alussa en vielä päässytkään julkaisemaan – on pieni ihme. Useimmat blogit hiipuvat innostuneen alun jälkeen nopeasti.

Mikä on vuoden aikana ollut bloginpidon ja lukemisen suhde? Blogi on varmasti lisännyt luetun määrää. On tietty paine lukea niin paljon, että saa tehtyä viikottaisen merkinnän. Aivan kaikesta lukemastani fiktiosta en ole kirjoittanut: esimerkiksi Michael Moorcockin Teräksinen tsaari jäi blogissa dokumentoimatta, sillä en keksinyt sen tarinasta mitään kiinnostavaa sanottavaa.  Kaikista Keltaisen kirjaston kirjoista toki kirjoitan – olihan kyseiseen kirjastoon uppoutuminen blogin aloittamisen keskeinen syy. Numerot kuitenkin hyppivät välillä, kuten tunnisteen mukaisesta listauksesta huomaa. En hypi kirjojen yli, mutta en myöskään lue uudestaan jo lukemiani. Kenties teen niistä vielä jonkin koontimerkinnän.

Onko bloginpito lisännyt lukemisen laatua? On varmasti, mikäli laatua tarkastellaan maailmankirjallisuuden tuntemuksen kautta. Kysymys on vaikeaselkoisempi, jos mietitään lukukokemuksen nautinnollisuutta. Olen ottanut itselleni kahdenlaista pakkoa: lukea tiettyä sarjaa tietyssä järjestyksessä, ja kirjoittaa jokaisesta teoksesta 150-250 sanan blogimerkintä. Pakot ja paineet eivät useinkaan lisää kokemuksen laatua. Toisaalta lukutapa – tarinallisuuden miettiminen – haastaa hakemaan asioita, joita ei välttämättä huomioisi tai miettisi ilman tätä fokusta lukiessaan. Keskityn siis tekstiin hieman eri tavalla ja koetan hakea näkökulmia, mikä saattaa johtaa myös kiinnostaviin oivalluksiin. Toistaiseksi hanke tuntuu jatkamisen arvoiselta.

Kesken vuoden aloitin itsellenikin yllätyksenä pari jatkuvampaa sarjaa, eli roolipeliharrastuksesta kumpuavat merkinnät ja Svart Recordsin vinyylijulkaisujen innoittamat Leavings-tarinat. Kumpikin sarja jatkuu – roolipelimerkinnät harvakseltaan pelisessioiden nostattamien ajatusten myötä ja Leavings-tarinat kunnes viimeinen uudelleenjulkaisu sekä Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist -elämäkerta on käsitelty.

Tuleva vuosi jatkuu siis pitkälti entisissä merkeissä: enimmäkseen Keltaisen kirjaston käytävillä, mutta pistäydyttyä tulee muissakin tarinoissa. Uutena avauksena kokeillen Kalevalan tarinoiden kommentointia. Kyse ei suoranaisesti ole satavuotiaan Suomen innoitus, vaan se että sattumalta keskellä vuotta törmäsin muutamaan kiinnostavaan vanhoja runoja koskevaan juttuun.

Kohti vuotta 2018!

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Jouluksi mummolaan

Liekö ainoa Varasteleva joulupukki -albumilta (1990) radioissa soiva kappale ”Jossain on kai vielä joulu”? Se on varsin hämäävä edustaja, ja oikeastaan kolmas raita eli ”Oikein surullista joulua” tiivistää levyn linjan. Kaikissa lauluissa ei ole varsinaista tarinaa – ne ovat usein jouluisia tunnelmakuvauksia. Nyt tarkastelussa on ”Jouluksi mummolaan”. Se ei ole samalla tavalla kerroksellinen kuin monet muut aikaisemmin esitellyt sanoitukset ja Gösta Sundqvistin tekstit. Se on melko yksinkertainen ja julma tarina.

Otsikkona ”Jouluksi mummolaan” voisi virittää kuulijan mieleen sydämellisiä ja lämpimiä näkyjä vierailusta isovanhempien luokse. Vaikka itse olisi jäänyt sellaisesta paitsi, voi mielikuvia ammentaa populaarikulttuurista ja muusta yhteisestä tarinavarannosta.

Tekstin ensirivit vaihtavat tämän mallitarinan toiseen. Niillä todetaan joulukuusen kaatuneen ja kysytään pikku-Leenalta miksi tämä itkee komerossa – ja oikeastaan vastataan kysymykseen jatkamalla sitä ”piilossa vanhemmilta”. Kolme ensimmäistä säettä maalaavat riittävän tarkan kuvan, eivätkä jäljellä olevat puolitoista säkeistöä tuo siihen mitään olennaista uutta. Kun alkutilanne on kuvattu, ei ole mitään yllättävää siinä, että lahjasukset ovat katkenneet ja oksennukset rinnuksilla. Vanhempien pilalle juopottelema joulu on tarinana kaikille tuttu, vaikka sitäkään ei olisi koskaan itse kokenut.

Kertosäe viittaa vielä yhteen tarinaan, kun kotoaan paenneet lapset toivovat joulutähden loisteen johtavat heidät mummolaan. Matteuksen evankeliumissa Betlehemin tähti johti itämaan tietäjät Jeesus-lapsen luo. Samassa tarinassa tapahtui myös lasten joukkomurha. Yöllä jouluksi mummolaan tarpovien lasten kohtalo jää avoimeksi.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #65: Ääni ja vimma

Kuka kertoo tarinaa, jos ei hyväksytä vastausta ”kirjailija”? Vastaushan on paitsi tylsä niin myös väärä, sillä lukijahan sitä kertoo itselleen. William Faulknerin romaani Ääni ja vimma nostattaa kysymyksiä eri kertojahenkilöistä, vaikka ei olekaan kerronnan oletuksia dekonstruoiva postmoderni romaani.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka tarinoiden ei tarvitse kertoa mistään tapahtuneesta kertoakseen jostakin todellisesta. Ääni ja vimma kertoo osin samoista tapahtumista monella äänellä eikä tarvitse olettaa, että viimeisen neljänneksen kaikkitietävä kertoja antaisi asioihin sen ”todellisemman” näkökulman kuin kolme muuta kertojaa.

Ulottuvimman tarinan romaanin aikajanalla kertoo kehitysvammainen Benjy – tai pikemminkin hänen tajunnanvirtansa. Kerronta on sekavaa ja suorastaan raakaa: asioita vain tapahtuu ilman että kertojalla tai lukijalla on käsitystä syistä. Joskus lukijalla ei ole kunnon käsitystä edes ajasta tai paikasta.

Quentin, toinen kertojista, lienee kolmen kertojan veljessarjasta se, joka olisi saattanut yltää suurimpiin tekoihin, tai ainakin se jolta niitä odotettiin. Myös hänen kertomassaan tarinassa aikatasot sekoittuvat. Sen lisäksi ihanteet ja tosimaailman epätäydellisyys kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, jonka jännitteet kertovat tarinaa niin menneestä kuin tulevastakin.

Kolmas kertoja on Jason, jonka tajunnanvirtaa jää lukijalta piiloon. Hänen maailmansa suodattuu käytännönläheisen kyynisyyden läpi. Tarinan tausta ja tapahtumat ovat toki pitkälti samat kuin Benjyllä ja Quentinilla, ja huolimatta Jasonin kerronnan ymmärrettävyydestä hänen tarinansa tuntuu epäaidoimmalta – ei huonolta tai teennäiseltä, vaan raa’asta kokemuksesta kauimpana olevalta.

Mutta entä kun neljännessä osassa siirrytään kaikkinäkevään kertojaan? Olisi ehkä ollut luontevaa, että niteen alussa ollut myöhemmin kirjoitettu liite suvun vaiheista olisi ollut viidentenä osana kuten myöhemmissä alkukielisissä painoksissa – tällöin lukija olisi lopulta katsellut neljää osaa edeltäviä ja seuraavia tapahtumia vielä korkeammasta näkökulmasta kuin mihin hänet neljännessä osassa kaikkinäkevä kertoja nosti. Nämä neljä ääntä – osa vimmaisempia kuin toiset – kertoivat ja olivat osa lähes loputonta määrää tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti