Ensimmäiset sata: Olisiko pitänyt lukea jotain uudestaan?

Olin siis lukenut eri syistä Keltaisen kirjaston kirjoja jo ennen kuin aloitin järjestelmällisen luku-urakkani. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen – maailmassa kun on tarpeeksi kiinnostavia teoksia ilman sitäkin. Otin kuitenkin Franz Kafkan Amerikan uudemman kerran työn alle. Ei siinä sen kummempaa kantavaa ideaa tainnut olla: halusin vain lukea sen taas. Olisiko ensimmäisen sadan kirjan joukossa ollut muita, jotka olisin halunnut tai jotka olisi kannattanut lukea ainakin kerran vielä?

Niin paljon kuin Italo Calvinon teokset mieltä kiehtovatkin, ei minulla ollut mitään erityistä paloa tarttua uudestaan niihin. Luulen, että joitakin tulen kyllä vielä kertaamaan, mutta kiire ei ole. On mukava tietää, että voin vaikka vuosikymmenien kuluttua lukea vaikka Paronin puussa ja häkeltyä uudelleen.

Ainuttakaan Ernest Hemingwayn teosta ei tehnyt mieli lukea toista kierrosta. Syyt selvinnevät useista blogimerkinnöistä. James Joyce puolestaan… Tiedän kyllä lukevan Odysseyksen eli uutena käännöksenä Ulysseksen vielä joskus uudestaan, mutta Saarikosken käännöstä tuskin kannattaa enää avata.

Ensimmäisen sadan joukossa on kaksi teosta, jotka olisi ehkä pitänyt lukea uudestaan: numero 62 eli Jean-Paul Sartren Inho ja numero 98 eli Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. En tiedä miksi ohitin Teurastamo 5:n – ehkä sen ensimmäisestä lukemisesta ei ollut vielä riittävän kauan – mutta minulla on jonkinmoinen aavistus siitä, minkä vuoksi Inho jäi tällä kertaa lukematta.

Luin Inhon ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran teini-iässä. Se teki suuren vaikutuksen. Kirja tuntui avaavan aivan uusia, huimia näkökulmia ja olevan todella vahvaa ja tenhoavaa kuvausta jostakin tärkeästä ja perinpohjaisesta. Mutta voinko luottaa teini-ikäisen arvostelukykyyn näissä asioissa? Entä jos uudestaan lukiessa teos tuntuisikin tekosyvälliseltä näpertelyltä, jossa tarkemmin ajateltuna ei olisi sen sofistikoituneempaa sisältöä kuin Matrix-elokuvissa? Kun oikein jäljittää, niin empiminen saattaa kummuta siitä, että olisi syytä nolostua kun jotakin keskinkertaista olisikin erehtynyt pitämään hienona ja syvällisenä – ja tässä täytyy korostaa, että Matrixin jatko-osat huomasin heti kelvottoman ontoiksi.

Toisaalta minua viisaammatkin ovat pitäneet Inhoa varsin merkittävänä maailmankirjallisuutena. Eipä asialla tietenkään pitäisi kovin suurta merkitystä olla: jos huonosta teoksesta pitää, niin eihän se ole muilta pois. Ehkä pitää vielä joskus kohdata teini-ikäinen itsensä ja katsoa, mistä Inhossa on kysymys.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Ensimmäiset sata: Jo luettuja kirjoja

Blogissa ei ole merkintää aivan jokaisesta keltaisesta kirjasta. Merkinnän puute johtuu joko siitä, että aloitin blogin vasta 31. kirjan kohdalla tai siitä, että olin lukenut kyseisen kirjan jo ennen kuin ryhdyin lukemaan Tammen Keltaista kirjastoa systemaattisesti.

Kävin Keltaista kirjastoa läpi, ja huomasin että ensimmäisestä sadasta teoksesta olin lukenut jo aikaisemmin useita Ernest Hemingwayn, Italo Calvinon ja James Joycen teoksia. Miksi juuri heitä?

Kaikkia kolmea yhdistää se, että he ovat melko tunnettuja nimiä länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa. Heidät on ikään kuin hyvä tuntea, jos arvelee suhtautuvansa lukemiseen vakavasti. Hemingwaylla on lukuisia romaaneja, joiden nimien arvelisi olevan tuttuja monelle kirjallisuutta erityisesti harrastamattomallekin ja James Joycella on yksi teos joka ainakin tunnetaan. Onkohan Calvinolla samalla tavalla teosta, joka olisi selkeästi tunnettuudessaan muiden yläpuolella? Ei välttämättä.

Tiedän, että aloin silloin tällöin poimia Hemingwayn teoksia antikvariaatista siksi, että hän tuntui luotettavalta hahmolta hankkia kirjoja tuntematta niiden sisältöä tarkemmin. Samasta syystä minulla alkoi kertyä myös Günter Grassin kirjoja.

Ennen systemaattista Keltaisen kirjaston lukemista olin lukenut Hemingwayn romaanit Ja aurinko nousee, Kirjava satama sekä Vanhus ja meri. Pidin niistä itse asiassa enemmän kuin useimmista sittemmin lukemistani Hemingwayn teoksista, mutta Vanhus ja meri jää näistäkin ehkä ainoaksi todella mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi. Se oli tiivis ja siinä oli selkeä fokus.

Ensimmäinen kosketukseni Italo Calvinon tuotantoon oli jossakin Aku Ankan taskukirjassa julkaistu mukaelma Halkaistusta varakreivistä, vaikka en lapsena asiaa tiennytkään. En myöskään kykene muistamaan, miksi luin ensimmäisestä sadasta paitsi Halkaistun varakreivin, Kosmokomiikan ja Paronin puussa jo etukäteen. Kirjalistoja tarkastellessa huomaan, että olen jo lukenut lähestulkoon kaikki muutkin Keltaisen kirjaston Calvinon teokset. Voiko olla kyse siitä, että Kosmokomiikkaa mainittiin Tähtivaeltaja-lehdessä kaikkien aikojen parhaiden tieteiskirjallisten teosten joukossa? Se on mahdollista, mutta en ole varma siitäkään, luinko mainitun teoksen ensiksi. Sen kuitenkin tiedän, miksi jatkoin lukemista: Calvino kykenee luomaan määrittelyiltä karkaavat omalakiset maailmat niin, että lukeminen on parhaimmillaan jatkuvaa yllättymistä ja ihastumista.

Entä James Joyce? Hänen lukemisensa syy on tietenkin Odysseuksessa. Se on vähän kuin maratoni: tärkeä siksi, että voi sanoa juosseensa tai lukeneensa. Odysseuksen lukemiseen liittyy muuten minulla yksi sama elementti kuin Hemingwayn Vanhukseen ja mereen, eli linja-automatka Joensuusta Savonlinnaan. Toki siinä missä Vanhuksen ja meren lukee matkan aikana kokonaan, Odysseuksesta ehtii lukea yhden lauseen eli viimeisen noin 80-sivuisen.

Odysseuksen lukemiseen meni varmaan noin yhdeksän kuukautta, jotka sisälsivät myös muun kirjallisuuteen lukemista sekä yhden ainakin kahden kuukauden tauon koko teoksesta. Kun aloin lukea Joycen romaanin rinnalla sattumalta kirjaston poistokorista löytämääni selitysteosta, into syttyi uudestaan: tässähän onkin järkeä! Sitä en tosin tiedä, miksi luin ennakkoon myös teokset Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja Dublinilaisia. Antikvariaattipoimintoja nekin olivat.

Nähtävästi näiden kolmen kirjoittajan ennakkolukuun ensimmäisen sadan joukossa oli syynä lähinnä heidän tunnettuutensa – ainakin ensimmäiseen teokseen tattuminen. Yhdet sitten johtivat toisia innokkaammin muiden teosten lukemiseen – ja jotain kai erista kertoo se, että Calvinon teokset on luettu etukäteen liki kaikki siinä missä Hemingwayn tarinoiden lukeminen on sittemmin edennyt vain Keltaisen kirjaston alusta loppuun käymisen tahdissa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Charles Stross: Atrocity archives

Charles Stross oli Finncon 2019:ta kunniavieraana. Ainakin minut täysin yllättäen samalla ilmestyi myös hänen ensimmäinen romaanisuomennoksensa Singulariteettitaivas. Siitä varmaankin myöhemmin tässä blogissa.

Finnconin lähestyessä aloin epäillä, että en ole lukenut Strossin Laundry-sarjan ensimmäistä osaa Atrocity archives. Kirjan selailu ja tapahtumien lukeminen muualta vahvisti epäilykseni todeksi.

Joitakin aikoja sitten luin silloin tuoreehkon Laundry-romaanin Rhesus chart, ja nyt aikomukseni oli jatkaa sarjan lukemista. Mitä tapahtuisi, jos palaisinkin alkuun ja lukematta jääneeseen avaukseen? Minähän tietäisin, mihin se kaikki on johtamassa.

Kun luin Atrocity archivesin, luin tietyllä tavalla eri tarinaa kuin jos olisin lukenut sen ennen sarjan kaikkia myöhempiä osia. Päähenkilö Bob Howard ei voi olla minulle vain aloitteleva okkultistinen salainen agentti, kun tiedän hänen päätyvän liki organisaation johtoon ja sidotuksi äärimmäisen voimakkaaseen mystiseen olentoon.

Samoin hänen ja Mhari Murphyn tuhoontuomittua suhdetta lukee eri tavalla, kun tietää kuinka Mharille tulee käymään ja että tässä romaanissa Bob myös pelastaa tulevan vaimonsa. Tämä orastava romanssi on taas erilainen lukea myöhempien osien jälkeen, kun näyttää että Atrocityn archivesin tuleva vaimo on sittemmin tuleva ex-vaimo.

Näin tarinan voi tuplata: sitä voi ensin lukea ikään kuin tuntemattomaan tulevaisuuteen kehkeytyvänä ja sittemmin tuon tulevaisuuden tuntien. Kokemus on erilainen.

Kategoriat: jännityskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kahdeksas runo: Väinämöinen temppuilee naisenpuutteessaan ja teloo itsensä

Väinämöinen palailee Pohjolasta ja näkee naisen. Lukijat ovat jo ehtineet huomata, että siinä ei yleensä hyvin käy. Väinämöinen, joka sentään on ollut piireissä jo vähän ennen maailman syntyä, ei ole ehtinyt huomata toistuvaa kaavaa.

Alkaa vokottelu kuin Corollasta maakunnan taajamassa. Väinämöinen ei käy liikaa romantisomaan kun neiti kysyy, miksi hänen pitäisi miehen matkaan lähteä.

”Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla.”

Nainen ei ihastu vaan alkaa vaatia näyttöjä. Tässä Väinämöinen vihdoinkin osoittaa ylivertaisia kykyjään ja tekee muutaman ihmeteon.

Ei nyt kuitenkaan vitsailla sillä, että yksi vaadituista ja tehdyistä tempuista on munan vetäminen solmuun.

Väinämöinen kyllä suoriutuu vaatimuksista, mutta neidillä on vielä yksi: pitäisi kelvottomista raaka-aineista tehdä vene ja vielä käsiä käyttämättä. Tätä jo vähän kummastelee vonkaava vanhuskin, mutta ryhtyy toimeen.

Pakko myöntää, että taikavoimin homma sujuukin komeasti – ehkäpä olen ollut väärässä Väinämäisen todellisista kyvyistä. Ihan loppuun asti ei homma kuitenkaan pysy tyylipuhtaana. Johtuu se sitten munan solmimisesta tai oikeasti pahan hengen jekuista, kuten runon kirjoittaja katsoo, kirves kolahtaa loitsijan jalkaan ja veri lentää.

Syitä voi taas olla useita, kuten paniikki tai varhaisvaiheen dementia, mutta Väinämöinen ei saa päähänsä sopivaa loitsua verenvuodon pysäyttämiseen. Niinpä seuraa ilmeisesti vaaditun säemäärän täyttämisen vuoksi ryntäilyä talosta taloon ennen kuin osaava verenpysäyttäjä löytyy.

Jää nähtäväksi, olisiko Väinämöinen oppinut läksynsä.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #121: Costandina

Zaharia Stancun Costandina-pienoisromaanissa on puskafarssin aineksia: huudetaan, tapellaan ja ryypätään. Teos on kuitenkin hahmojensa tarinoilta varsin traaginen.

Nimihenkilö Costandinan tarina vaikuttaa tukalalta: hänen aviomiehensä hakkaa tämän monta kertaa ja lähettää Costandinan vaatimaan naisen kasvattiperheeltä maapalaa. Ilmeisesti kirjoitetun lain mukaan hänelle ei mitään maata kuuluisi, mutta Romanian maaseudun perinnäistavat voidaan tulkita väljemmin.

Ei Costandina itsekään miellyttävältä ihmiseltä vaikuta. Kenties hän on epätoivoisessa tilanteessa, mutta hän on yhtä kaikki valmis häpäisemään kasvattioperhettään niin ennen maapalan saamista kuin sen jälkeenkin. Hän myös kovasti ylistää paitsi väkivaltaista miestään niin myös miehensä väkivaltaisuutta.

Jos tarinaa yrittäisi katsella jonkinlaisen avaruusolennon näkökulmasta, se ehkä tiivistyisi siihen että vähästäkin tapellaan, kenelläkään ei ole kivaa, mutta vaihtoehtojakaan ei ole. Näille ihmisille ei oikein muuta tarinaa ole tarjolla.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #120: Niin kauan kuin leirituli palaa

Zaharia Stancun romaanissa Niin kauan kuin leirituli palaa toistuu, etenkin sen alkupuolella, kaksi lausetta eri muodoissaan: ”he katsoivat meitä kuin kuolleita katsotaan” ja ”meillä ei ole mitään tekemistä sodan kanssa, mutta sodalla on tekemistä meidän kanssamme.”

Niin kauan kuin leirituli palaa on tarina mustalaisheimosta, joka joutuu väistämään toista mailmansotaa mutta on kuitenkin liki koko ajan vastakkain sen lieveilmiöiden kanssa.

On mielekiintoista, kuinka ounasteluista huolimatta kuolema ei kuitenkaan pääse niskan päälle ennen kuin heimo pakotetaan pysähtymään ja perustamaan pitkäaikaisempi leiri. Sitä ennen on tyytymättämyyttä, levottomuuksia, kaksintaistelu ja kuolemaa synnytyksessä – mutta nämä ikään kuin kuuluvat matkaan. Kun matka keskeytyy, kuolema saa heimon otteeseensa vaikka sotakoneet eivät vyörykään päälle.

Kun matka keskeytyy, on kuin heimon tarina keskeytyisi. Asioita toki tapahtuu – etenkin riitoja, vaaraa ja kuolemaa – mutta kun ei ole näkyvissä matkan jatkoa, ne kaikki tuntuvat lähinnä heimon viimeisten hetkien dokumentoinnilta. Menneisyyden tarinat heimon johtajista tai naimakaupoista eivät auta, kun tulevaisuutta ei ole.

Heimon tarina on yhtä kuin sen matka. Vaikka tarina tietenkin päättyy kirjan viimeisellä sivulla, tuntuu kuitenkin siltä kuin heimon tarina jatkuisi heidän talven jälkeen lähtiessään matkaan vaikka sitten eläimensä menettäneinä ja vailla puolta aikaisemmasta vahvuudestaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Seitsemäs runo: Markkinamiehen paluu

Viidennessä runossa Väinämöisellä ei mennyt kovin vahvasti. Dementiasta tai jostakin muusta johtuvasta harkintakyvyn puutteesta oli selviä merkkiä. Seitsemäs runo alkaa tukalasta tilanteesta, mutta todettakoon ettei siihen joutuminen ole yksinomaan Väinämöisen omista sekoiluista lähtöisin.

Nykyään miehetkin saavat itkeä. Hyvä niin. Väinämöinen kuitenkin lamautuu aivan täysin päästyään loputa maihin.

Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.

Ehkä kyse voisi olla jälkitraumaattisesta oireilusta. Tapahtumat ovat olleet ankarat vanhalle miehelle.

Pohjolan emäntä Louhi kuulee itkun ja on aika nopeasti tilanteen tasalla. Hän vie eksyneen ja allapäin jurottavan miehen taloonsa, syöttää tämän ja alkaa käydä kauppaa. Ehkä se on hädänalaisen hyväksikäyttämistä, mutta ihan neuvottomaksi ei jää Väinämöinenkään: hän saa kyydin kotiin, mutta ei joudu takomaan Sampoa itse vaan lupaa siihen Ilmarisen.

Väinämöinen on kyllä hyvä markkinamies vaikka moni muu kyvykkyys onkin hukassa. Hänen mukaansa Ilmarinen oli ollut taivastakin kalkuttelemassa, vaikka muistaakseni moisesta ei ensimmäisessä runossa puhuttu. Ylipäätään kuva Väinämöisestä organisaattorina ja alihankintaketjun säätelijänä, ei niinkään tekijämiehenä, jatkaa vahvistumistaan.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #118: Haukkani Memed

Kostotarinoissa on aika selkeä fokus: on selvää, mikä tapahtumia ja etenkin päähenkilöä ajaa eteenpäin. Jokaisella lukijalla – ja varmaan jokaisella ihmisellä – on mielessään jonkinlainen oikeutuksen tai hyvityksen hakemisen mallitarina, joten kostotarinaa lukiessa tapahtumat pyrkivät asettumaan tähän malliin. Näin myös päähenkilön toimissa säilyy jatkuvasti johdonmukaisuus.

Yashar Kemalin romaani Haukkani Memed asettelee alussa kostotarinan elementit lukijan eteen: on nöyryytystä, niin rakenteellista kuin henkilökohtaistakin epäoikeudenmukaisuutta, ja valta-aseman väärinkäyttöä. Maaorjapoika Memedin daavidmainen hahmo on mitä luontevin käymään maanomistajan ja monen kylän hallitsijan Abdin valtaa vastaan.

Jossain vaiheessa alan kuitenkin epäillä, etten luekaan tarinaa oikein – ettei se olekaan kostotarina. Tuntuu kuin Memediä ei oikeasti ajaisikaan kosto tai hyvitys. Onko Haukkani Memed sittenkin tarina lojaalisuudesta? Maaorjien lojaalisuus Abdia ja Memediä kohtaan vaihtelee, rosvojoukkojen jäsenten lojaalisuus joukkoaan ja toisiaan kohtaan heiluu, ylimystö vaikuttaa lojaaliselta hallitusvallalle silloin kun se sille itselleen sopii. Lojaalisuus ihanteita ja oikein toimimista kohtaan saattaa ylittää viran vaatimukset, ja Memed pääsee pakoon epätoivoisessa tilanteessa.

Mutta onko romaani myöskään tarina lojaalisuudesta, kun Memedin rakastettu jää väärin syytettynä virumaan vankilaan ilman että Memed antaa ymmärtää tätä juuri muistelevansa? Samoin Memed muistaa äitinsäkin vain silloin tällöin. Lopulta Memed vapauttaa rakastettunsa, joka sitten pysyy väkivaltaiseen kuolemaansa asti Memedin rinnalla.

Onko tämä tarina kostosta? Jollakin tavalla kyllä. Entä tarina lojaalisuudesta – tai lojaalisuuksista? Sitäkin. Puhdasoppiseksi kostotarinaksi tätä on vaikea sanoa, vaikka aivan viimeisillä sivuilla Memed viekin hengen hänet rosvoksi ja karkuriksi ajaneelta Abdilta. Karkuruus toki jatkuu, joten siinä mielessä tarina saattaa olla lähellä tosielämän kostotarinoita, joissa kostosta huolimatta ei tule lopputekstejä, joiden jälkeen elämää elettäisiin onnellisena loppuun saakka.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #117: Asian etu ja muita novelleja

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Solženitsynin lukeminen on minulle vaikeaa. Vankileirien saariston ja kirjoittajan maine värjää koko lukukokemusta ilman että olisin vieläkään lukenut Vankileirien saaristoa. Jos se olisi mahdollista, voisi olla mielenkiintoista lukea jokin Solženitsynin teos tietämättä kirjoittajaa – kenties kokemus eroaisi aikaisemmista, tai sitten arvaisin tekijän heti.

Mutta tämänkertaiseen tarinaan – tai yhteen niistä. Asian etu on kokoelma tarinoita: pienoisromaani tai kaksi ja sitten varsin lyhyitäkin, suorastaan katkelmamaisia tarinoita. Suurin osa ajatuksistani askaroi ennakkoon nimitarinan kanssa.

”Asian etu…” Koska kyseessä on Solženitsyn, jo nimen täytyy paljastua jollakin tavalla kriittiseksi. Ennen lukemista arvelin, että on vähän muita vaihtoehtoja kuin se, että ”asian” – mikä se onkaan tällä kertaa – etu jotenkin epäreilusti ajaa yksilöiden etujen ohi.

Jotakuinkin niin siinä myös kävi. Opiskelijat antoivat suuren panoksen oppilaitoksen tilojen rakentamiseen, mutta kyseinen rakennus annettiinkin hallinnollisella päätöksellä muiden käyttöön. Kenties epäoikeudenmukaisuus kohdistui enemmän yhteisöön kuin yksilöön, mutta ennakoin perusasetelman melko hyvin. Tarina oli ikään kuin kerrottu jo valmiiksi päässäni.

Tällainen ennalta-arvaaminen ei ole mikään erityinen ylpeydenaihe. Se voi päinvastoin kertoa siitä, etten anna kirjoittajan tarinoille mahdollisuuksia tulla luetuksi tai jäädä mieleen kuin melko ahtaissa raameissa. Seuraavaan Solženitsynin teokseen täytyy siis tietoisesti ottaa toisenlainen asenne!

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

China Miéville: Three moments of an explosion

Blogin tunnuslause on ”kyse on tarinoista”. China Miévillen kokoelmassa Three moments of and explosion – vaikka kantaakin alaotsikkoa Stories – ei sen sijaan ole kyse ainakaan perinteisistä tarinoista.

Se toki sisältää novelleja, joissa on melko selkeästi alku, keskikohta ja loppu (”Bastard prompt”, ”Dreaded outcome”). Hyvin usein loppu on kuitenkin arvoituksellinen. Jos jossain tarinassa jokin jännite laukeaakin, alkuperäinen mysteeri säilyy. Lontoon ylle vain ilmestyy jäävuoria (”Polynia”) tai öljynporauslauttoja nousee merestä toimittamaan kesken jääneitä tehtäviään ja lisääntymään (”Covehithe”).

Toiset teokset puolestaan hylkäävät varsinaisen novellimuodon. Joissakin on tarina, kuten kuvitteellisten elokuvien trailereissa (”The crawl”, ”Escapee”). Toiset taas luopuvat tarinan puitteista: ”Syllabus” on opetusohjelman kurssikuvaus, ”Rules” tiivistää lasten jonkin pelin tai leikin säännöt ja ”A second slice manifesto” antaa askelmerkit uudelle taidesuuntaukselle onnistuen väläyttämään lukijalle kauhistuttavia näkyjä. Näissä on todella mielenkiintoista se, kuinka parin sivun juttua saisi pohtia tuntikaupalla halutessaan kertoa itselleen tarinan näitä dokumentteja synnyttäneistä maailmoista.

Liian älylliseksi Miévillen kokoelman kanssa ei kuitenkaan kannata käydä. Nämä ovat lopulta väläyksiä maailmoista, joihin meillä ei ole pääsyä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti