Keltainen kirjasto #65: Ääni ja vimma

Kuka kertoo tarinaa, jos ei hyväksytä vastausta ”kirjailija”? Vastaushan on paitsi tylsä niin myös väärä, sillä lukijahan sitä kertoo itselleen. William Faulknerin romaani Ääni ja vimma nostattaa kysymyksiä eri kertojahenkilöistä, vaikka ei olekaan kerronnan oletuksia dekonstruoiva postmoderni romaani.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka tarinoiden ei tarvitse kertoa mistään tapahtuneesta kertoakseen jostakin todellisesta. Ääni ja vimma kertoo osin samoista tapahtumista monella äänellä eikä tarvitse olettaa, että viimeisen neljänneksen kaikkitietävä kertoja antaisi asioihin sen ”todellisemman” näkökulman kuin kolme muuta kertojaa.

Ulottuvimman tarinan romaanin aikajanalla kertoo kehitysvammainen Benjy – tai pikemminkin hänen tajunnanvirtansa. Kerronta on sekavaa ja suorastaan raakaa: asioita vain tapahtuu ilman että kertojalla tai lukijalla on käsitystä syistä. Joskus lukijalla ei ole kunnon käsitystä edes ajasta tai paikasta.

Quentin, toinen kertojista, lienee kolmen kertojan veljessarjasta se, joka olisi saattanut yltää suurimpiin tekoihin, tai ainakin se jolta niitä odotettiin. Myös hänen kertomassaan tarinassa aikatasot sekoittuvat. Sen lisäksi ihanteet ja tosimaailman epätäydellisyys kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, jonka jännitteet kertovat tarinaa niin menneestä kuin tulevastakin.

Kolmas kertoja on Jason, jonka tajunnanvirtaa jää lukijalta piiloon. Hänen maailmansa suodattuu käytännönläheisen kyynisyyden läpi. Tarinan tausta ja tapahtumat ovat toki pitkälti samat kuin Benjyllä ja Quentinilla, ja huolimatta Jasonin kerronnan ymmärrettävyydestä hänen tarinansa tuntuu epäaidoimmalta – ei huonolta tai teennäiseltä, vaan raa’asta kokemuksesta kauimpana olevalta.

Mutta entä kun neljännessä osassa siirrytään kaikkinäkevään kertojaan? Olisi ehkä ollut luontevaa, että niteen alussa ollut myöhemmin kirjoitettu liite suvun vaiheista olisi ollut viidentenä osana kuten myöhemmissä alkukielisissä painoksissa – tällöin lukija olisi lopulta katsellut neljää osaa edeltäviä ja seuraavia tapahtumia vielä korkeammasta näkökulmasta kuin mihin hänet neljännessä osassa kaikkinäkevä kertoja nosti. Nämä neljä ääntä – osa vimmaisempia kuin toiset – kertoivat ja olivat osa lähes loputonta määrää tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Isojen tyttöjen yö

Vuonna 1989 ilmestynyt albumi Musiikkiluokka olisi voinut muodostaa edeltäjänsä kanssa häkellyttävän laadukkaan tuplalevyn. Sointi ja tematiikka olivat hyvin samankaltaiset, vaikka varsinaisia koko kansan hittejä ei Musiikkiluokalla ollut aivan samalla prosentilla. Yksi tunnetuimmista kappaleista pääsi jo sivuosaan aikaisemmassa Leavings-tarinassa.

Kaikkein hienoimmalla tavalla tarinansa – ja jotain oleellista ihmisyydestä – kertoo tietenkin Gösta Sundqvistin sanoittama kakkosraita ”Isojen tyttöjen yö”. Otsikko ja tekstinpätkät yksinään saattaisivat saada ajattelemattoman kuuntelijan luulemaan, että kyseessä on yksioikoisen eroottinen laulu tavallista runsaammalla sovituksella: ilmoittaahan kertoja aluksi naisen halunneen näyttää tälle hotellihuoneensa ja käydä täyttämään salaisia toiveita.

Seuraavat säkeet hämmentävät ensimmäistä tulkintaa. Kertoja myöntää juoneensa liikaa – harvinaista ja huomionarvoista sinänsä – ja paljastaa kuulijallekin itkeneensä jo naisen olkapäätä vasten. Mielikuva hamesankarista karkaa. Mikä sitten on se isojen tyttöjen yö, johon kaivataan isoa miestä, tai se nirvana, johon kertoja on vajoamassa? On kuin teksti tarjoaisi kahta keskenään ristiriidassa olevaa todellisuutta.

B-osa – tai kertosäe, jonka teksti on kummallakin kerralla erilainen mutta kehittelee samaa teemaa – on lihallinen, mutta tarinan kannalta tekstin mestarillisuuden osoittaa mahdollisuus nostaa se abstraktimmalle tasolle:

”reiden samettista sileää pintaa
kuinka oikein koskettaa vois
kun on kädessäni talvikintaat
ne vaikka riisuisin pois?”

Jää epäselväksi – varsinkin vielä tulossa olevan toisen säkeistön valossa – olisiko eroottisia iloja ollutkaan saatavissa. Muistamme toki kertojamiehen humalatilan, mutta sen lisäksi kertosäe paljastaa jonkin muunkin esteen. Talvikintaat tai ei, niin aivan helppoa ei ole painaa kättä toisen reidelle.

Toista säkeistöä voi kuunnella niin, että nainen onkin vienyt miehen nukkumaan – mitä vastaan kertoja protestoi, mutta ilmeisen voimattomasti, ja vakuuttelee ainakin omassa päässään tai kuulijalle, ettei ole tullut jätetyksi. Jälkimmäinen b-osa pitää mukana lihallisuuden, mutta johdattaa ilman tulkintayrityksiäkin iäisempiin asioihin:

”millä mitata sen unelman hintaa
mikä meille tärkeintä ois?
suru puserossa puristi rintaa
sen vaikka riisuitkin pois”

Jää arvoitukseksi, mikä tuo tärkein unelma olisi. Jää arvoitukseksi, kenen paita riisuttiin. Jää arvoitukseksi, mitä sen jälkeen tapahtui. Näitä ei tarvitsekaan tietää. Näyttää kuitenkin siltä, että vaikka paita riisuttiin ja vaikka talvikintaatkin varmaan saatiin pois, jäi lihan himoon pelkistymätän suru puristamaan ja unelma vielä saavuttamatta.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #63: Labyrintissa

Keltaisen kirjaston sota jatkuu. Alain Robbe-Grillet’n romaanissa sotilas kulkee – kai – kaupungissa kohti hämärää määränpäätään lukijalle vasta vähitellen selkenevin tavoittein. Esipuhe tuntuu kieltävän symboliset tulkinnat, vaikka sen alussa tunnustetaan ettei teoksessa mainittua taistelua koskaan käyty, ja vaikka esipuheen loppu tuntuu ainakin tästä lukijasta hyvin hämärältä.

”Tässä on kuitenkin kysymys täysin materiaalisesta todellisuudesta, toisin sanoen se ei tavoittele mitään vertauskuvallista arvoa. On siis toivottavaa, että lukija ei näkisi kerrotussa kuin esineitä, eleitä ja sanoja, tapahtumia, yrittämättä antaa niille sen suurempaa tai pienempää merkitystä kuin omassa elämässään tai omassa kuolemassaan.”

Tarinoillahan on aina merkityksensä, lopulta viimeistään lukijan asettamina. Siinä mielessä kaikki tarinat symboloivat jotain lukijalleen, vaikka varsinainen symbolismi olisi tekijän aikeista kaukana.

Mitä pitäisi ajatella ei-symbolisesta tarinasta, jonka päähenkilö kulkee katkonaisesti määräpäähänsä, kun tietyt tapahtumat – ainakin niiden muoto – toistuvat matkan varrella? Väittäisin, että jos tarinaan ei pysty rakentamaan mitään tasoa kuvauksen päälle, ei ole lukenut oikeastaan mistään kertovaa tarinaa. Jossain mielessä tarina muistuttaa Borchertin ovien ulkopuolelle jäävää sodan käyttökelvottomaksi tekemää sotilasta. Siinä teoksessa ovat kuitenkin olivat myös konkreettisia, Robbe-Grillet sen sijaan ei kirjoita kouriintuntuvaa labyrinttia minnekään.

Periaatteessa kyseessä on siis tarina miehestä, joka kulkee laatikkoa kantaen eteenpäin kohdaten kerta toisensa jälkeen pojan. Käytännössä epäilen, että tämä on tarina myös jostain muusta.

 

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Rin Tin Tin

Vaikka Leevi and the Leavings ei olisi julkaissut Häntä koipien välissä -albumin (1988) lisäksi mitään, sillä olisi hittejä enemmän kuin monella saman ajan suosikilla. Voisi luulla, että kaikkien tuntemat kappaleet olisivat tarinan avaamisen kannalta hankalia – kaikki kun tuntevat ne. Näin ei kuitenkaan aina ole. On totta, että monen suursuosikin tekstissä ei ole kummoista kerroksellisuutta. Yhtä totta on sekin, että vaikka teksti olisi hyvinkin kunnianhimoinen, lähinnä kertosäkeen melodia tekee hitin.

”Rin Tin Tin” -kappaleen teksti on merkillepantava, koska se vie edetessään mattoa itsensä alta. Se tavallaan mitätöi juuri sanottua, ja tässä tietyssä ennakkoon ja jälkikäteen tyhjäksi tekemisessä on myös kerrotun tarinan ydin. ”Rin Tin Tin” ja Lapinlahden Lintujen ”Se ei käy” kertovat samoista asioista mutta huumorin ja tragedian erilaisilla suhteellisilla osuuksilla.

Gösta Sundqvist aloittaa tekstinsä sen keskeisellä teemalla ja toistuvalla tekniikalla:

”jos etsit kadonnutta aikaa
jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan”

Samanlainen väittämien ja niiden tyhjäksi tekeminen toistuu kerta kerran jälkeen: ”ne sanat jotka sanomatta jäivät / sanat joita ei kai ollutkaan”, ”vaikka tuskin muistan enää osoitettakaan” sekä ”ne levyt usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin”. Viimeisessä säkeistössä tämän kaikki murehtiminen ja empinen itsessään tehdään tyhjäksi, kun kertoja toteaa jo vuosia sitten joutuneensa naimisiin.

Ensimmäisen säkeistön jälkeen kuulija saattaa vielä uskoa, että kyseessä on traaginen suuren rakkauden ja menetettyjen mahdollisuuksien tarina. Toisen säkeistön jälkeen ajatus tästä alkaa hiipua – kertoja onkin jäänyt jumiin menneisyytensä. Vaikka kolmas säkeistö ei sinällään tuo tarinan mitään uutta, se kuitenkin alleviivaa kertoja toimijuuden puutetta.

Lopulta on hyvin vaikea uskoa, että tällä olikaan mitään ”kaikkea”, josta hän olisi halunnut rakastetulleen puhua – nykyiseen elämään ja ajautumiseen tyytymättömänä vain jälkikäteen tuntuu siltä, että olisi pitänyt olla. Näin myös yllä lainatut avaussäkeet asettuvat uuteen valoon.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #61: Kettu ullakolla

Aivan kuin Richard Hughesin romaanin Kettu ullakolla tarina voisi osana loppuun saatettua trilogiaansa olla suurteos, mutta tällaisena se jää kovin hajanaiseksi jopa yksittäisenä romaanina.

Teos kuljettaa monta tarinaa: on nuoren aatelisen Augustinen kehityskertomus ja se taustalla kyläyhteisö Englannissa ja sukulaiset Saksassa, on Adolf Hitlerin oluttupavallankaappaus omine taustoineen. Kyseessä on – tai olisi pitänyt olla – Euroopasta ellei peräti ihmisyydestä kertova tarina, jonka lähtökohdat ovat maailmansodissa. Näin myös Kettu ullakolla asettuu Keltaisen kirjaston sodan jälkiä dokumentoiviin kirjoihin. Trilogian jäädessä keskeneräiseksi eivät nämä eri tarinat punoudu yhteen.

On kuitenkin hyvin mielenkiintoista, kuinka Augustinea ei oikeastaan ole, ennen kuin hän lähtee Englannista skandaalia pakoon. Hän tuntuu mustalta aukolta, joka kulkee yhteisönsä tarinoiden ja taustojen läpi vailla omaa persoonaa. Kun hän tulee sukulaistensa luo Saksaan, hänelle alkaa muodostua oma identiteetti ja serkkuunsa ihastumisen myötä oma aiottu tarina – jolla on tietenkin yhtä vähän tulevaisuutta kuin natsien aikomalla Euroopan tarinalla, vaikka tämän teoksen puitteissa Euroopan tarina jää enemmän auki.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Kerro terveiset lapsille

Leevi and the Leavingsin viides albumi Perjantai 14. päivä ilmestyi vuonna 1986. Se kuulosti enemmän debyyttilevyltä kuin kolmelta edeltäjältään ja hyvin paljolti siltä, miltä yhtye tulisi kuulostamaan loppuunsa saakka. Tarinoissa tapahtui hienoinen käänne kohti keski-ikäisempää ja seestyneempää sielunmaisemaa.

Albumin kansi kertoo tarinoita, mutta hienovaraisemmin kuin Raha ja rakkaus. Etukannessa nainen odottaa bussia Pohjois-Karjalaan – ja jos hän on terveisiä lapsille kertomaan pyytänyt perheenäiti, hän on takakannen jalanjäljistä päätellen päätynyt toiseen ratkaisuun kuin laulun perusteella saattoi odottaa. Linja-autoasemalla toimii myös kiinalainen pesula.

Yhdessä nämä kuvituksen laulut – ”Kerro terveiset lapsille” ja ”Kiinalaisessa pesulassa” – kertovat samankaltaisten tarinoiden kaksi puolta. Kummassakin Gösta Sundqvistin tekstissä vaimo jättää miehen ja lapsensa, mutta tapahtumat poikkeavat sen verran, ettei kyse voi olla samasta tarinasta: toisessa vaimo livahtaa pois aamun valjetessa, toisessa hänen todetaan kadonneen halpahallin alennysmyynnissä.

Kumpikaan teksti ei yksinään ole erityisen monitasoinen, mutta toisen ollessa albumin alussa ja toisen loppupuolella ne täydentävät toisiaan. ”Kerro terveiset lapsille” kuvaa hienosti jännitettä, jossa päähenkilö on – motiivit eivät ole välttämättä hänelle itselleenkään selvät, mutta tarve johonkin muuhun kuin nykyiseen on:

”vaatiiko se rohkeutta
suuren määrän katkeruutta kuitenkin
jättää mies ja lapset keskenänsä
ja elää omaa elämää”

Laulun ”pikkuvaimo” ottaa – tai ainakin kokee ottavansa – ohjat käsiinsä. Kappaleen tekstissä ei esiin tule miehen tai lasten näkökulma, mutta ”Kiinalaisessa pesulassa” nostaa esiin sen, kuinka toinen voi vastaavassa tilanteessa menettää elämänhallintansa täysin:

”kiinalaisesta pesulasta
minut aamulla löydettiin
olin pyörinyt koneessa monta tuntia
tietämättä kuinka sinne mä jouduin”

Toisessa kuvastuu toivo paremmasta, toisessa liki täysi toivottamuus – ja molemmat tekstit kertovat asioista, jotka voisivast sattua samana mielivaltaisena perjantaina, 14. tai mikä hyvänsä muu päivä. Näiden laulujen kuunteleminen rinnakkain muistuttaa siitä, kuinka yhteenkietoutuneita elämämme yleensä muiden kanssa ovat – ja saa toivomaan, että ”omien elämien eläminen” ei olisi nollasummapeliä.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #59: Taipumaton tahto

John Steinbeckin Taipumaton tahto sopisi – kuten myös Hiiriä ja ihmisiä – sivujuoneksi Vihan hedelmiin. Tarinat ovat variaatioita samasta teemasta, ja sellaisina niiden sisällyttäminen samojen kansien väliin olisi ollut turhaa ja estänyt näkemästä kunkin muunnelman omaa painotusta.

Mainitut tarinat ovat osia yhdestä amerikkalaisesta suuresta tarinasta eli lamavuosista, vaeltavasta työvoimasta ja työtaisteluista. Aatehistorian kannalta kertomus liittyy ainakin vielä suurempaan tarinaan: päähenkilöt ovat kommunistisia agitaattoreita, ja marxilaisen historiankäsityksen mukaan ihmiskunta kulkee vääjäämättä kohti kommunismia, joka on myös yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen päätepiste.

Taipumattomassa tahdossa ei käydä hienoviritteisiä yhteiskuntateoreettisia keskusteluja. Polttaviin kysymyksiin kuuluu sosialismin ja kommunismin erojen sijaan esimerkiksi se, pysyykö lakkorintama jos miehet eivät saa syödäkseen. Silti marxilaiselle kehitystarinalle esitellään antiteesi. Lakkoleirin lääkäri – skeptinen mutta vapaaehtoinen Burton – katsoo, ettei liikehdintä pääty kommunistisen yhteiskunnan saavuttamiseen, mikäli sitä edes voidaan saavuttaa, vaan heilahtelee joka tapauksessa eri suuntiin.

Me toki tiedämme, tai ainakin voimme jälkikäteen lukea, kuinka aikakauden lakoissa kävi. Voimme myös perustellusti arvella, ettei kommunistinen yhteiskunta syntynyt kuten Marx odotti – tai toki teoria voidaan pelastaa niin, että katsotaan se aikaisemmin väärin tulkituksi. Niin tai näin, historia ei loppunut itäblokin hajoamiseen, vaan eri jännitteet nousivat etualalle. Romaanissa toisen keskushenkilön eli Jimin elämä päättyi yllättäen, nopeasti ja koruttomasti, mutta siinä missä hänen historiastaan voi tehdä selon, on ihmiskunnan historia ja tarina ehkä liian paljon minkäänlaiseen teoreettiseen yksinkertaistukseen – eikä varmaankaan ihmiskunnan itsensä tehtävissä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Ihmeiden kaupunki

Leevi and the Leavingsin neljäs albumi Raha ja rakkaus (1985) on tarinoiden kannalta mielenkiintoinen jo siksi, että sen kansi näyttää miestenlehden kannelta. Otsikot virittävät katselijaa miettimään paitsi tarinoita otsikoiden takana niin myös sitä, millaisesta maailmasta nuo otsikot kertovat.

Toki myös levyn kappaleisiin viitataan kannessa: luvataan ongelmanuoren viimeistä tilitystä ”Poika nimeltä Päivi” -singlelevyn kansikuvan yllä, ja vielä suoremmin avausraita on esillä pääotsikossa: ”Poika nimeltä Päivi, 22: Mitä päälle tänään?” Otsikon yläpuolella on viittaus kakkosraitaan ”Ihmeiden kaupunki”, joka yhdessä Musiikkiluokka-levyllä (1989) ilmestyneen ”Unelmia ja toimistohommia” -laulun kanssa on tämänkertaisessa merkinnässä tarkemmassa käsittelyssä.

”Ihmeiden kaupungin” alussa kertoja ilmoittaa, ettei aio kirjoitella kirjeitä ja jättää viestinsaajan yksin lemmentuskiinsa. Tätä uhkausta hiukan pehmentää muotoilu ”jos lähden seikkailemaan.” Tekstissä on hupaisaa se, että uho on kova, mutta koskaan ei anneta ymmärtää että kertoja oikeasti lähtisi minnekään, vaan kuulija jää ymmärrykseen, että tämä vain punoo päässään suhteellisen epäkypsää fantasiaa: ”olen lukenut ihmeiden kaupungista” ja ”olen uneksinut naisista kauneimmista”.

Kieli- ja mielikuvat eivät ammenna satumaailmojen laarista samalla tavalla kuin aiemmin käsitellyssä kappaleessa ”Älä itke, Baby Jane”. Kuvasto on pikemmin seikkailulehtien ja – albumin kannen mukaisesti – eroottisten kertomusten maailmasta. Kertosäe avaa koko tämän maailmanmieshaaveilijan fantasian:

”hiekka-aavikolla Egyptissä, vuorenrinteillä Tiibetissä
mulle hymyilevät vaikka missä naiset kaukomaan
bambuviidakossa Vietnamissa, ruuhkametrossa Japanissa
rintaliivejä Bangokissa pääsen aukomaan”

Hupaisuutta lisää se, että kaikki säkeistöt toistuvat: a-osaan palattessa ei siis olekaan uutta tekstiä, vaan tämän haavekuvan jälkeen ollaan taas lähtöpisteessä vakuuttelemassa, ettei taida kirjeitä kirjoitella jos lähtee.

Samankaltainen toisto on kerronnan välineenä myös neljä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Unelmia ja toimistohommia” -kappaleessa, jossa a- ja b-osien tekstit toistuvat kuin kertojan krapulaiset ja vapinaiset maanantaiaamut. ”Unelmia ja toimistohommia” on kuin keski-ikäisen versio ”Ihmeiden kaupungin” toivotuista elosteluista.

Ei ole merkkiäkään siitä, että kenties itse itsensä työpaikkansa ”sonniksi, porsaaksi ja apinaksi” nimennyt kertoja aikoisi jättää toimistotyönsä lähteäkseen seikkailemaan ihmeiden kaupunkiin – kuten ei ”Ihmeiden kaupungin” kertojakaan laulun aikana ehtinyt minnekään liikahtaa. Ilmeisesti myös toimistosonnin eroottiset urotyöt tapahtuvat vain kuvitelmissa, kun hän asettaa itsensä vehtaamaan kaikkien kanssa ”toimiston tyttöjen salaisissa unissa.” Kertosäkeen seksifantasiassa hän myös jättäytyy melko passiiviseksi: testosteronia uhkuvan valloittajan elkeet puuttuvat, ja nainen voi istua kasvojen päälle hajareisin ”jos haluaa” ja muutenkin tehdä ihan kaiken.

Nämä kaksi Gösta Sundqvistin sanoittamaan kappaletta vievät siis mielikuvissa erilaisiin miljöisiin – seikkailukertomusten ihmeiden kaupunkiin ja arkista arkisempaan toimistotyöläisen krapula-aamuun – mutta lopulta on kyse yhdestä ja samasta asiasta: omassa päässä luodusta tarinasta, joka välittää toiveen siitä että elämä olisikin toisenlaista.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #58: Roomatar

Kirjailijan ja kannen perusteella odotin tarinaa, joka askartelisi maailmansodan, eksistentaalisten kysymysten ja dekadenssin teemoissa. Arvaukseni toteutui paremmin kuin joskus aikaisemmin.

Roomatar on noin 600-sivuinen teos, ja aloin lukea sitä kuin se olisi kertojahenkilönsä Adrianan elämäntarina alusta loppuun saakka. Pysyin uskossani melko kauan: se ei yhtään horjunut, vaikka kerronta alkoi hänen ollessaan jo 16-vuotias. Uskoa vahvisti se, että Adriana viittasi usein myöhempiin tapahtumiin ja oivalluksiin, jotka olivat tietenkin tarinaa tulevaisuudesta kertovan Adrianan mutta eivät vielä lukijan tiedossa.

Romaani kuitenkin kuvaa kuitenkin Adrianan elämästä vain puolenkymmentä vuotta. Näin Adrianan tulevaisuudesta päin ennakoimat käänteet eivät olekaan viisikymppisen roomattaren kokemuksen syventämiä huomioita, vaan käytännössä saman parikymppisen naisen jälkiviisautta. Kun tulkintakehys muuttui noin neljänsadan sivun jälkeen, oli kuin lukisi osin uutta tarinaa.

Adrianan kuvaamat elämäntapahtumat on sinänsä nopeasti lueteltu: lyhyt ura taiteilijoiden mallina, tuhoontuomittu kihlaus, prostituoiduksi ryhtyminen tai ajautuminen, yksipuolinen rakkaus vallankumoukselliseen, raskaaksi tulo toiselle. Roomatar päättyy päähenkilönsä ollessa vain vähän yli kahdekymmenen ja suureen epätietoisuuteen tulevaisuudesta. Vaikka toisenlainenkin tarinan jatko olisi mahdollinen, tuntuu että Adrianan tulevaisuus on jo vaivihkaa kerrottu – hän voisi toistaa äitinsä elämänkulun pääpiirteet, jotka Adriana tiivisti teoksen alkupuolella. Näin ollen hänen omaa elämäntarinaansa ei kannatakaan kertoa 22-vuotiaasta eteenpäin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Pelaajahahmon kuolema

Roolipelissä jokaisella pelaajalla on yleensä yksi hahmo kerrallaan. Pelaaja eläytyy tämän hahmon näkökulmaan: ei varsinaisesti kuvittele olevansa hahmonsa, ainakaan tavalla mikä liittyisi pelin ulkopuoliseen maailmaan, mutta koettaa tavoittaa hahmonsa näkökulman keksiäkseen, kuinka hahmo riittävän johdonmukaisesti toimisi tilanteissa, joihin muiden pelaajien ja pelinjohtajan teot tämän pelimaailmassa vievät.

Entä kun tämä hahmo jostakin syystä menehtyy? Yleensä se tarkoittaa myös hahmon pelaamisen loppumista ja uuden hahmon kehittämistä. Kirjoittajalähtöisissä tarinoissa tarinan hahmon kuolema on lopulta kirjoittajan päätös – Tulen ja jään laulun hahmoilla ei oikeasti ole toimijuutta irrallaan George R.R. Martinista – mutta roolipeleissä yhdessä rakennetussa tarinassa ja dynaamisissa tapahtumissa on yllätyksellisyytensä myös tekijöille.

Muinaisen Magus-lehden numerossa 48 Markus Montola kirjoitti kuolemasta roolipeleissä. Tekstin mukaan roolipelien yksi konventio on, että pelinjohtaja ei saa tehdä tarinaa, jonka teemana on pelaajahahmon kuolema, eli pelinjohtaja ei saa suunnitella hahmon tappamista osaksi tarinaa – mutta jos noppaonni kääntyy pelissä hahmoa vastaan, ei asialle oikein voi mitään. Satunnaislukujen vuoksi hahmon on heitettävä henkensä, vaikka tämä katkaisisi suunnitellun ja kehkeytyvän tarinankerronnan.

Näin ollen roolipelissä olisi vaikea saada aikaan esimerkiksi Montolankin mainitsemaa kuningas Arthurin tarinaa, sillä sankaritaruissa kuolema on yleensä hyvin merkityksellinen, kun taas roolipeleissä se on satunnainen. Montola ehdottaakin, että pelinjohtajalla on suorastaan velvollisuus toimia niin, että hänen pelissään kuolema on genrenmukainen.

Tämän ohjeen noudattaminen on – sattumaa tai ei – tullut vuosien ja eri pelien myötä tärkeämmäksi. Aikanaan Cyberpunk 2020 -peliä pelatessa pelaajahahmojen kuolemassa oli kysymys vain ajasta, olihan maailmassa kaikki muukin kertakäyttöistä. Silti eräs varhainen kampanja saatiin kietoutumaan yhden hahmon väistämättä päättyvän pakomatkan ja elämän ympärille: vaikka pelinjohtaja ei tieten tahtoen saisikaan tapattaa hahmoa, on selvää että mikäli Derek Blair tuhoaa Arasakan Night Cityn tornitalot, ei hän voi lopulta jäädä henkiin. Kyse on vain pakomatkan kestosta, tiukoista tilanteista ja siitä, mitä hahmo tekee koko ajan nopeammin vähenevillä päivillään. Vaikka lopullisesti hengen vievä luoti tulisikin satunnaisesti, sitä edeltävät tapahtumat antavat kuolemalle merkityksen.

Huomattavasti hahmovetoisemmassa Unknown Armies -pelissä minulla oli pelinjohtajana vaikeuksia antaa hahmojen menehtyä. Tarinat olivat rakentuneet hahmojen ympärille – tai oikeastaan olivat hahmojen rakentamia. Hahmon saattoi päästää kuolemaan vain, jos se oikeasti palveli tarinaa ja avasi uusia teeman mukaisia polkuja. Pakkomielteisellä jumalallisessa tehtävällä ollut Tom Bottom sai kuolla nopanheittojen jälkeen vain siksi, että oli olemassa pelimaailman sisäiseen logiikkaan sopiva tapa päästää hänet jatkamaan tehtäväänsä. Kuolema sai merkityksellisyyttä myös siinä, että jo kerran kuolleen ja toisen hahmon ruumista valtaamaan palanneen hahmon omasta mielestään aukottoman päättelyketjun mukaan hänen tuli palauttaa alkuperäinen ruumiinsa eloon ja sitten uhrata se muiden puolesta. Näin kuoleman tavoittelusta tuli hyvin hahmovetoinen päämäärä, joka kuitenkin mahdollisti merkittävät esteet eikä voinut toteutua vain heittäytymällä katuun tarpeeksi korkealta.

Voi käydä niinkin, että jo mainitun kaaosmaagin maailmankuvaan kuuluu se, ettei tämä voi olla juoksematta puhelin ojossa kohti aseistettua vartijaa huutaen, että hänellä itselläänkin on ase. Kun kaaosmaagi sitten kuolee luoteihin, täytyy todeta että hän ja hänen pelaajansa rakensivat tarinan sellaiseksi kuin sen pitikin tulla. ”You did it”, todetaan Unknown Armies -pelin maailmakuvauksessa eri yhteyksissä, ja niin todellakin kävi nytkin.

Kategoriat: roolipelit | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti