”Leevi and the Leavingsin dynamo” on tarinoita göstasundqvisteista

Timo Kalevi Forssin kirjoittama elämäkerta Gösta Sundqvistista ilmestyi jo toista vuotta sitten. Luin kirjan jo sen ilmestymispäivänä. Tarkoitus oli kirjoittaa sen esittelemästä elämäntarinasta blogiin jotain varsin nopeasti – mutta teoksen lukeminen sai tekemään toisin. Kirjoittajan lyhyet luonnehdinnat lauluista eivät tehneet monelle vähänkään monitasoisemmalle teokselle oikeutta. Näin täytyi alkaa itse avata valikoituja kappaleita, elämäkerrasta kirjoittaminen viivästyi.

Kesällä julkaistiin kuunnelma ”Itkisitkö onnesta”, jonka kirjoitin olevan ”yksi tarina Gösta Sundqvistista” ja ”kuunnelmana samankaltaista fiktiota kuin mitä Gösta Sundqvist tarinoillaan itsekin loi”. Forssin tavoite elämäkerturina on ollut toinen: hän ei niinkään pyri luomaan johdonmukaista mutta fiktiivistä tarinaa, vaan todenmukaisen – vaikka seurauksena olisivatkin ristiriitaisuudet ja jännitteet.

Enimmäkseen Leevi and the Leavingsin dynamo etenee kronologisesti: aloitetaan lapsuudesta ja päädytään lopulta päähenkilön kuoleman kautta hänen jättämäänsä perintöön. Väliin mahtuu ainutkertainen elämä. Osa luvuista on teemoitettuja, ja nämä käsittelevät muun muassa radio-ohjelmien tekemistä ja jalkapallomaailmaa.

Forss on koonnut elämäkerran lukuisista Gösta Sundqvistin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, aikaisemmin julkaistuista lehtijutuista, televisio-ohjelmista sekä monenlaisesta muusta aineistosta. Kyseessä lienee laajin ja kattavin elämäkerta, jonka kohteestaan voi tehdä ilman tämän perheen osallistumista.

Leevi and the Leavingsin dynamon tavoitteena on esipuheensa mukaan avata myyttiä. Periaatteessa se näin tekeekin kokoamalla yhteen valtavan määrän eri lähteitä ja esittämällä niiden tiedot lukijalle. Osa tarinasta, etenkin jalkapallo, lienee tässä laajuudessa useimmilla uutta asiaa. Avautuuko myytti?

Tämä elämäkerta esittää asiat, mutta ei oikeastaan kiedo niitä vahvasti toisiinsa tai rakenna ehkää tarinaa. Ilmeisesti Sundqvistin lähipiirissä oli hyvin vähän ihmisiä – jos ensimmäistäkään – jotka olisivat askaroineet Gösta Sundqvistin musiikin, jalkopallon, radio-ohjelmien sekä perheen elämänalueilla. Yhdessä johdonmukaisuun julkisuudenhallinnan kanssa tämä näyttää johtaneen siihen, että Sundqvist kykeni esittämään eri ihmisille osin varsin erilaisiakin göstasundqvisteja. Leevi and the Leavingsin dynamo pyrkii kaappaamaan jotain näistä kaikista, mutta väistämättä lopputulos on osin sirpalainen: tarina toki kestää lapsuudesta kuolemaan, mutta jättää väistämättä paljon avaamatta Gösta Sundqvistista göstasundqvistien takana.

Kategoriat: elämäkerrat | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #101: Herra Theodor Mundstock

Pari viime vuotta on ollut outoa aikaa: natsit ovat marssineet avoimesti kadulla niin Suomessa kuin muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Miten outoa mahtoikaan olla alle sata vuotta sitten, kun se tapahtui ensimmäisen kerran? Kuka näki, mitä silloin oli tulossa? Miksi nyt kävisi toisin?

Silloin sotilaspukuinen astuu herra Vorjahrenin luo ja herra Mundstock ajattelee; no jo oli aikakin että sait päähäsi auttaa! Mutta mies potkaiseekin herra Vorjahrenin matkalaukkua. Herra Vohjaren, joka on neljänkymmenen askeleen päässä junasta, kalpenee, hoipertelee ja matkalaukkua putoaa hänen kädestään. Kun herra Mundstock näkee tämän, hänkin kalpenee. Ennen ei ole tapahtunut asemalaiturilla että joku huutaisi ihmisille että nämä ovat sikoja ja potkisivat heidän matkatavaroitaan. Oliko moista nähty ikinä? Kerran, hän muistelee, kun olin lähdössä lomalle Vah-joelle ja ostin ennen junan lähtöä asemalaiturilta juotavaa, eräs tuntematon mies törmäsi minuun mutta pyysi heti kohteliaasti anteeksi, suokaa anteeksi hyvä herra. Ja se oli ollut vain aivan pieni tahaton törmäys. Silloin elettiinkin normaalien ihmisten aikaa kun ostin juotavaa ja matkustin lomalle. Tällaista tapahtuu laitureilla nyt, hullujen aikana, eikö herra Vorjahren ole lähdössä lomalle eikä osta juotavaa. Herra Vohjaren matkustaa keskitysleiriin. Siinä on suuri ero.

Ladislav Fuksin romaanissa Herra Theodor Mundstock on siirrytty järkevien ihmisten ajasta hullujen aikaan. Nykyään ihmisiä ei aivan samalla tavalla lähetetä keskitysleireille, mutta jotain aavemaisen tuttua tarinassa on – toivoa tietenkin sopii, ettei meidän aikamme tarina jatku samalla tavalla kuin tiedämme herra Mundstockin ajan tarinan jatkuneen.

Natsit ovat nousseet valtaan ja herra Mundstockin naapurit ja ystävät saavat määräyksiä lähteä keskitysleireille. Herra Mundstock odottaa itsekin samanlaista kirjettä ja kokee maailman aivan oikeutusti muuttuneen mielivaltaiseksi. Hän tekee minkä pystyy: juttelee sisäiselle varjolleen, kuvittelee tuttavansa elämää keskitysleirillä, harjoittelee arjessaan leirin karuja oloja varten, ennustaa epätoivoisesti korteistaan valoisaa tulevaisuutta tuttavaperheen pojalle.

Herra Theodor Mundstock pyrkii jatkamaan normaalia elämäänsä, ja jollakin tavalla se tekee hänen tarinastaan kauhutarinan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen mennyt 2018 ja tuleva 2019

Vuoden 2017 lopussa pidin pienenä ihmeenä sitä, että blogi oli ilmestynyt alustaan lähtien säännöllisesti. Nyt täytyy onnistella itseään siitä, että myös toisena vuonna säännöllinen linja jatkui.

Viimeinen Keltaista kirjastoa merkintä, jonka julkaisin vuonna 2018, oli William Faulknerin Ääni ja vimma -romaanista. Kirja on Keltaisen kirjaston osa 65. Vuoden 2018 viimeinen merkintä samassa sarjassa on sadannesta osasta eli Solženitsynin Ensimmäisestä piiristä. Vuoden päättäminen sadanteen onkin sattuma, joka mahdollistaa vuonna 2019 taaksepäin katsomisen ja noiden sadan ensimmäisen kirjan ja koko lukukokemuksen peilailun. Toki olen jo aikaisemminkin koonnut kokemuksiani luku-urakasta: ainakin hanke ylipäätään ja sota toistuvana elementtinä ovat virittäneet ajatuksia. Vuonna 2019 on tarkoitus silloin tällöin syventyä siihen, mitä muuta merkillepantavaa lukukokemuksessa tai tarinoissa on sadan ensimmäisen teoksen perusteella. Kenties on syytä tarkastella sitäkin, mitkä kirjat ovat jo aikaisemmin luettuina jääneet esittelemättä.

Leavings-tarinat eivät aivan ehtineet loppuunsa vuonna 2018. Yksi merkintä ilmestyy vielä tammikuussa. Tarinoiden runsaus oli yksi syy, siihen, että vuosi sitten kaavailemani Kalevala-sarja käynnistynytkään. Ehkä sen kuitenkin voi aloittaa nyt.

Kokonaisuutena blogi jatkaa kuten kahtena edellisenä vuonna: runkona on Keltaisen kirjaston läpikäynti, ohessa voi olla kaikkea itseäni kiinnostavaa tarinoihin liittyvää.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoiden tarina

Blogin Leavings-tarinoiden sarja on nyt tiettävästi päätöksessään. Se sai innoituksensa Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist -elämäkerrasta. Tällä elämäkerralla on ansionsa, mutta niiden tarkastelua ovat viivyttäneet teoksen puutteet. Niin ikävää kuin se onkin,  oli omien Leavings-tarinoideni tarkoitus olla osittain esitys contra Forss, eli osoittaa elämäkerturin olevan väärässä. Faktoista ja elämäntapahtumista ei voi tietenkään alkaa kiistellä – hän oli väärässä monista lauluista.

Forss pyrki kunnianhimoisesti sanomaan jotakin jokaisesta Leevi and the Leavingsin levyttämästä kappaleesta elämäkerrassa tai Svart Recorsin vinyylijulkaisujen sisäkansissa. On selvää, ettei kovin kummoisiin nyansseihin silloin voi uppoutua. Elämäkerran tarkoitus on toisaalla. Halusin osaksi avata Gösta Sundqvistin tekstien rikkautta albumi kerrallaan, ja osaksi näyttää muutaman rivin arvioiden joskus hukkaavan tämän rikkauden.

Jostain syystä ensilevyn ”Enää ei olla niin kuin ennen” ei ole kirvoittanut elämäkerturia kommentteihin. Itsekin päädyin olemaan sitä mieltä, että se on tekstinä kiinnostava lähinnä suhteessa myöhempiin samaa teemaa kehitteleviin. Seuraavan albumin ”Älä itke Baby Jane” päättyy kuulemma siihen, että päähenkilö hyppää parvekkeelta – mutta hyppääkö muualla kuin kertojen mielikuvituksessa, jossa satujen elementit pyörivät muutenkin? ”En tahdo sinua enää” näyttäytyy kansiteksteissä hyytävänä erokuvauksena, eikä siitä oikeastaan voi olla eri mieltä. Neljännen albumin ”Ihmeiden kaupungin” puolestaan voi perustellusti katsoa olevan kaikkea muuta kuin ”rehentelevä kuvaus härmäläisen seksituristin rintaliivienaukomisreissusta Bangkokissa naistenkaadoista ympäri maailmaa.”

Seuraavan levyn eli vuonna 1986 ilmestyneen Perjantai 14. päivän tekstit puolestaan olivat konstailemattomia samalla tavalla kuin debyyttialbumin. Sen tarinoista on vaikea olla eri mieltä Forssin kanssa. On totta että seuraajalla olleessa hitissä ”Rin Tin Tin” haikailtiin menneen rakkauden perään, mutta aivan siihen tarina ei pelkisty. Sen sijaan Musiikkiluokan mestariteoksen ”Isojen tyttöjen yö” aiheena on ihan muu kuin seksi ja reiden silittely talvikintailla.

Teema-albumilla oleva ”Jouluksi mummolaan” on niin raadollinen, ettei se tarvitse monimutkaisia tulkintoja. ”Mirandasta” oli sen hienon hämyisyyden vuoksi kummankaan ehkä vaikea sanoa paljon. Elämäkerturi ei vähäisessä tilassa saa sidottua kappaleen ”Pohjoisen taivaan alla” esittämiä tarinoita kokonaisuudeksi niin kuin se ehkä olisi ollut mahdollista. Siitä ei voi olla eri mieltä, että ”Kyykyssä” kertoo ”juomisesta, ikääntymisestä, mokaamisesta ja nälvimisestä.”

1990-luvun loppua kohti Sundqvistin tarinoiden kerroksellisuus väheni, ja pitkälti ”Tuhlaajapoika” on sitä miltä vaikuttaakin. Kerran elämässä -albumin nimikappale kertoo Forssin mukaan ”tavallisen takkuisen tarinan Anninasta” maalaten lyhyessä ajassa koko elämän kaaren. Minun täytyy olla samaa mieltä. ”Goan arkin” tarinaa ei elämäkerrassa tai levynkansiteksteissä juuri pohdita – mutta asettamalla sen rinnakkain muiden tekstien kanssa se saa ymmärrettävämpiä ulottuvuuksia. ”Taivas on Taunuksen takapenkillä” lienee taas enimmäkseen selkeä tarina, mutta senkin voi katsoa leikittelevän abstraktilla ja konkreettisella. Kuitenkin kun viimeisen albumin kappaleessa ”Matkalla omiin hautajaisiin” kertoja pyytää, ettei ex-vaimo heittäisi tämän kamoja roskikseen, on lauseessa paljon muutakin kuin ruikutus.

Tämän merkinnän tai koko sarja ei ole tarkoitus ottaa mitään pois elämäkerturi Forssilta. Onhan epäreilua, että valitsen monikerroksisimmat tarinat ja totean, että niiden koko rikkautta ei tuotu esille muutamassa käytettävissä olleessa rivissä. Lyhyet ja välillä olennaisesta ohi osuneet kuvaukset olivat mitä parhain innoittaja näiden tarinoiden avaamiseen. Toivottavasti se on rikastanut lukijoiden elämää samalla tavalla kuin Forssin kirjoittama elämäkerta on voinut tehdä.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #100: Ensimmäinen piiri

Koska en aloittanut blogia heti Keltaisen kirjaston luku-urakan alussa, en tarkkaan tiedä kuinka kauan meni ensimmäisen sadan lukemiseen. Toisaalta arvio olisi ollut epätarkka, koska olin jo aikaisemmin lukenut toistakymmentä teosta ensimmäisestä sadasta. Drina-joen sillasta kertova merkintä, kirjaston numero 31, on julkaistu 31.1.2017 ja Ensimmäinen piiri on luettu lokakuun 2018 puolivälissä.

Tuntuu kuitenkin kuin olisin lukenut Ensimmäisen piirin aikaisemminkin. Se voi johtua siitä, että Solženitsynia on vaikea lukea ilman mitään esitietoja: Vankileirien saaristo on tematiikaltaan tuttu, vaikka sitä ei koskaan olisi lukenut. Kyse on kuitenkin myös muusta. Tuntuu kuin Ensimmäisen piirin tarina olisi Syöpäosaston tarina hieman eri ympäristössä.

Ensimmäisessä piirissä on toki ohut tarina – yhtä ohut kuin Syöpäosastossa. Alussa ja lopussa – ja siinä välillä varsin lyhyesti – kohdistetaan katse tutkijaa varoittavaan ja siten järjetelmän pettävään diplomaattiin. Tämä tarina olisi kuitenkin helppo unohtaa, sillä sadat muut sivut käsittelevät vankileirinä toimivan tutkimuskeskuksen – tai tutkimuskeskuksena toimivan vankileirin – tapahtumia ja ihmissuhteita. Verrattuna Vankileirien saaristoon ei elo siellä ole mitenkään erityisen kurjaa. Tässä onkin otsikon viesti: ”ensimmäinen piiri” viittaa Danten Jumalaisen näytelmän helvettikuvaukseen, jossa ensimmäiselle kehälle päätyvät hyveelliset pakanat. Siihen teos ei ota kantaa, kuinka monta piiriä neuvostojärjestelmän helvetissä on, mutta jo nimivalinta antaa ymmärtää että niitä on.

Ensimmäinen piiri on lyhennettynäkin laitoksena lähes 700 sivua. Käytännössä se olisi voinut olla vaikka 7000, sillä teos ei olisi tarvinnut Innokenti Volodinin petosta, vaan olisi voinut jatkua tutkimuslaitosvankilan tapahtumien kuvauksena siihen saakka, että neuvostojärjestelmä sortuu. Mitään muuta jännitettä ei oikeastaan ole: Ensimmäinen piiri on hyvin vähäisessä määrin ihmisten tarina. Oikeasti pääosassa on taas järjestelmä.

 

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #99: Mr Sammlerin planeetta

Saul Bellow’n romaani Mr Sammlerin planeetta on tarinaltaan erikoinen: siinä tapahtuu hyvin vähän, mutta se sisältää niin paljon, että otsikkoon hyväksyisi planeetan sijaan myös maailmankaikkeuden.

Noin kahden päivän kuluessa herra Sammler näkee taskuvarkaan, käy luennoimassa, selvittelee eriskummallisen tyttärensä tekemää varkautta, joutuu väkivaltaiseen välikohtaukseen ja hankkii itsensä juuri menehtyneen sisarenpoikansa luokse. Tietenkin tämä on Sammlerin subjektiivista kokemusta ja sikäli hänen planeetta kokonaisuus, mutta kerronta ja dialogi ulottuvat kattamaan paljon enemmän.

Päähenkilön ajatukset ja repliikit – ja siten myös muiden hahmojen mietteet ja teot – käyskentelevät vaivattomasti liki loputtomassa määrässä asioita. Siirtymät ovat myös hyvin nopeita. Lukijalle kuitenkin käyvät selväksi muun muassa Sammlerin selviytyminen kuin ihmeen kaupalla toisessa maailmansodassa ja sittemmin hänen tekonsa partisaanitaistelijana, nuoremman sukulaisnaisen eroottiset hurjastelut lomalla ja arjessa, ajatukset ihmiskunnan tulevaisuudesta ja menneisyydestä – oikeastaan kaikki juuri niin, että maailmankaikkeudesta jää verrattain pieni osa osallistumatta herra Sammlerin kahteen päivään. Kummallisinta on, että tämä kaikki on hyvin luontevaa ja sopusointuista eikä lainkaan sirpaleista.

On kuin lopussa herra Sammler pääsisi jonkinlaiseen synteesiin ja hyväksyntään. Kohtaus muistuttaa hiukan Keltaisessa kirjastossa myöhemmin ilmestyvää Italo Calvinon Herra Palomarin loppua, mutta on toki juurevammin jalat maassa.

”Hän oli tietoinen siitä että hänen täytyi täyttää, ja hän täytti – kaikessa tämän elämän sekasorrossa ja alhaisessa ilveilyssä jonka läpi me riennämme – ja hän täytti sopimuksensa ehdot. Ne ehdot, jotka jokainen ihminen tietää syvimmällä sydämessään. Kuten minä tiedän omat ehtoni. Kuten kaikki tietävät. Sillä se on juuri totuus – se että me kaikki tiedämme, Jumala, että me tiedämme, että me tiedämme, me tiedämme, me tiedämme.”
(suom. Eila Pennanen)

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #97: Odessalaisia

Tarinan päähenkilö on yleensä helposti osoitettavissa. Joskus tarina on kirjoitettu niin, että keskushahmo onkin jotain muuta – esimerkiksi silta. Novellikokoelmissa päähenkilöys riippuu tietenkin siitä, mikä on kokoelman kantava idea. Hiljattain lukemassani Faulknerin Karhussa kokoamisperuste oli hiukan epäselvä, eikä sillä ollutkaan koko niteen mitan kantavaa päähenkilöä. Isaak Babelin kokoelma Odessalaisia on luonteeltaan erilainen. Se on kirjoitettu kokonaisuudeksi ja sen keskeinen toimija on juutalaisgeton ihmisyhteisö.

Osa tarinoista on ainakin jossain määrin omaelämäkerrallisia. Silti nekin asettuvat kokonaisuudeksi yhteisön tarinaa, jota kehystää Venäjän vallankumous. Vaikka monessa tarinassa keskeinen toimija kieltämättä on rikollispäällikkö Benja Krik, hänen tekonsa ja tekemättömyytensä on hyvin kiinteästi suhteessa geton ihmisiin ja sukuihin.

Edellä esitetty voi tuntua itsestäänselvältä: Tietenkään yksikään ihminen ei elä yksin. Tietenkin olemme aina suhteissa toisiimme. On kuitenkin eri asia todeta tämä arkipäiväinen huomio kuin kirjoittaa se tarinassa todeksi. Yleensähän tarinoissa on joku, joka tavalla tai toisella on sankari – jota varten maailma on ikään kuin ja itse asiassa oikeastikin olemassa. Babelin novellien tarina on kirjoitettu toisin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Alastair Reynolds: Elysionin tuli

Lukiessaan vuosikymmenten aikaisemmin kirjoitettuja tarinoita, jotka sijoittuvat kirjoittamisajankohtansa nykyhetkeen, ne sijoittaa johonkin keskiarvoiseen ja stereotyyppiseen menneisyyteen tai jää ihmettelemään, mikä on kuvatuissa tapahtumissa aikaan kuuluvaa ja mikä ei. Vieraaseen kulttuuriympäristöön sijoittuvissa tarinoissa saattaa huomata saman ilmiön eri vivahteen. Yhtä kaikki merkityksiä ja kytköksiä havaitsee eri tavalla kuin aikalaislukija.

Monet tieteistarinat on sijoitettu tulevaisuuden miljööseen. Tällöin ei voi olla olemassa lukijaa, joka olisi aikalainen suhteessa sekä kirjoittamisajankohtaan että tarinassa kuvattuihin tapahtumiin. Tieteiskirjallisuus tietenkin pyrkii ennustamaan tapahtumia suunnilleen saman verran kuin historialliset romaanit pyrkivät muuttamaan niitä jälkeenpäin. Hyvät tieteistarinat, niin kuin suurin osa muistakin hyvistä tarinoista, rakentuu osittain kirjoittamisajankohtansa aineksista, mutta on luettavissa ilman aikalaisnäkökulmaa.

Alastair Reynolds on britti, ja hänen romaaninsa Elysionin tuli ilmestyi vuonna alun perin vuonna 2018. Koska Reynolds julkaisee likimain romaanin vuodessa, otaksun että Elysionin tuli on kirjoitettu enimmäkseen Britannian EU-jäsenyyskeskustelun ja etenkin eroamisen kannalle päätyneen kansanäänestyksen mainingeissa. Olisiko tarinassa aineksia, jotka lukija vuonna 2019 tunnistaa ympäriltään, mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua ei ainakaan samalla tavalla?

Ehkä joitakin:

  • Yellowstonen planeetan kiertoradalla on kymmenentuhannen keinotekoisen maailman löyhä mutta demokraattinen liittouma Timanttivyö, joka on nauttinut ihmiskunnan historiassa ennennäkemättömän vaurauden ja vakauden aikaa
  • liittouman tasolla demokratiaa ja järjestystä turvaa Sotisopa, jonka auktoriteettia ja tarpellisuutta – kuten koko liittouman mielekkyyttä – eliitistä lähtöisin oleva kansanvillitsijä alkaa horjuttaa samalla, kun Timanttivyössä on käynnistynyt hallitsemattomalta vaikuttava kriisi
  • kriisi on keinotekoisesti synnytetty ja sen lähtökohdat ovat katkeruudessa, kostonhimossa ja uhkapelisyndikaatin epäinhimillisissä teoissa
  • yhden Sotisovan aluksen nimi on Demokraattinen sirkus

Elysionin tulen luettuani tarkastin, mitä mieltä Reynolds on Britannian EU-jäsenyydestä. Hän olisi mielellään nähnyt jäsenyyden jatkuvan – mikä ei tämän tarinan perusteella yllätä. Tarina kuitenkin kestänee samalla tavalla 2019 ja 2069, koska aikalaisymmärrystä ei lopulta liene sen kannalta olennainen ja koska mahdollinen poliittinen viesti ei ole mitenkään päällekäyvä.

En tiedä, onko Reynoldsin teoksissa sellaista vuosikymmeniä tai -satoja kestävää yleisinhimillistä viestiä, joka tarjoaa vuoden 2119 lukijalle tarttumapinnan samalla tavalla kuin kestävimmät klassikkoteokset kantavat. Toisaalta ihminen on aina niin tarinoiden lukija kuin kertojakin – ja jos tarina on kiehtova, ei liene merkitystä sillä että se satuttiin kirjoittamaan Brexit-keskustelua käyvässä Britanssia.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #95: Joen yli puiden siimekseen

Hän vaikeni ja yritti tosissaan ajatella, mutta se meni hiukan asian vierestä, ja hän sanoi: – Ei. Sinä menet naimisiin ja saat viisi poikaa ja annat niille kaikille nimeksi Richard.
– Leijonamieli, tyttö sanoi sopeutuen tilanteeseen edes vilkaisematta ja peilaten sillä, mitä hänelle oli jäänyt käteen, kun kaikki muut kortit olivat jo kasassa, laskettuaan tarkoin.
– Lantamieli, eversti sanoi. – Epäoikeudenmukainen, katkera arvostelija, joka puhuu pahaa kaikista.

Mitä sitten kun kaikki kokemisen arvoiset tarinat on koettu? Entä kun ne on kerrottukin monta kertaa? Miltä tuntuu, kun ainoa jäljellä oleva tarina ei olekaan odottamisen arvoinen?

Ernest Hemingwayn Joen yli puiden siimekseen kertoo ikääntyvästä ja sairaasta everstistä – entisestä kenraalista – joka matkaa vielä kerran metsästämään sorsia Triesteen. Samalla hän muistelee nuorta rakastajatartaan Renataa, jonka on jättänyt taakseen.

Suurin osa romaanista on takaumia, joissa eversti ja Renata keskustelevat. Näissä takaumissa palataan menneisyyteen – ollaan siis kaksinkertaisesti menneisyydessä – kun eversti selostaa menneitä vaiheitaan ja taisteluitaan. Yhteistä tulevaisuutta hänellä ja nuorella naisella ei voi olla, ja lukija tietää yhteisten hetkienkin olevan jo menneisyyttä.

Everstillä ei ole ylipäätään tulevaisuutta. Kun hän pääsee sorsastamaan, syksy on jo saapunut ja sorsat lähteneet. Ainoa asia, jota hän edes jotenkin saattoi odottaa, oli mahdoton. Milloin everstin tarinat siis olivat loppuneet?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Stan Leen tarinoita

Stan Lee kuoli tällä viikolla. Hänen merkityksestään ja tarinastaan sarjakuvien – laajemmin viihteen ja kulttuurin – maailmassa voi lukea vaikka CBR:n juttusarjasta. Tähän kirjoitukseen merkitsen muutamia hajanaisia mieleen sattuvia huomioita Stanin tarinoista.

Ensimmäinen kosketukseni Marveliin sarjakuvamaailmoihin ja siten välillisesti Stan Leen tarinoihin oli alakoululaisena Ryhmä-X:n numero 8/1990: jälkimmäinen osa tarinaa, jossa kohtasivat Ryhmä-X, Ihmeneloset ja Tohtori Doom. En tietenkään ymmärtänyt siitä juuri mitään muuta kuin sen, että nyt kohtasinkin jotakin jännittävää. Stan Lee oli läsnä vain sitä kautta, että oli aikoinaan ollut luomassa lehden kahta supersankariryhmää. Ryhmä-X tosin oli ainakin päällisin puolin kovin erilainen kuin Leen jättäessä sarjan.

Innostus supersankarisarjakuviin joka tapauksessa syttyi. En muista milloin tai kuinka Stan Lee tuli tutuksi. Joka tapauksessa liki kaikissa Suomessa julkaistuissa Marvelin sarjakuvissa hänen kädenjälkensä oli nähtävissä tavalla tai toisella.

Mitä Lee sitten teki eri tavalla kuin muut? Ei hänellä ehkä mitään tiettyä asiaa ollut – ja koska hänen kestävimmät luomuksensa ovat yhteisluomuksia muiden kanssa – on vaikea tietää, mikä lopulta oli hänen aivan omin panoksensa. Ehkä hänellä ei ollut mitään, mikä olisi toteutunut hänen työskennellessään yksin: kestävimmät luomukset hän sai aikaan yhdessä muiden kirjoittajien ja piirtäjien, fanien ja median kanssa.

Luin kymmenkunta vuotta sitten Essential Spider-Man -kokoelmat, jotka sisältävät Hämähäkkimies-tarinat alusta pitäen. Kävi nopeasti selväksi, kuinka seikkailut on rakennettu: Hämähäkkimies kohtaa uuden tai vanhan uhan, kärsii tappion, vaihtelevien epäilyjen kautta sisuuntuu, päihittää uhan. Varsin klassinen tarinan rakenne. Mutta vaikka Hämähäkkimies olisi sankarina lopulta kuinka lyömätön, naamion takana hän on tavalla tai toisella – useammallakin – viallinen. Tällainen toistui Leen luodessa hahmojaan. Kenties se on halpa kikka saada keskenkasvuiset lukijat samaistumaan hahmoon, mutta tarinassahan se toimii. Aika vähän uusia temppuja tarinankerronnassa on keksitty vuosisatojen aikana.

Stan Leen tarina elävänä ja hengittävä ihmisenä on ohi. Tarinat, joita hän oli luomassa, tulevat olemaan tulevaisuuden antropologien tutkimuskohteita – mutta sitä ennen ne ovat vielä kauan niin viihdettä kuin vakavampiakin tarttumapintoja elämään.

Kategoriat: sarjakuvat | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti