Keltainen kirjasto #145: Mutta suurin kaikista

Joskus tuntuu vaikealta uskoa, että ihmiset aidosti uskoisivat yliluonnollisiin asioihin ja kuolemanjälkeiseen elämään. Enimmän osan ajasta maailma tosin osoittaa, että kaikki ovat jollakin tavalla epärationaalisia sekä yhdessä että erikseen. Tätä merkintää muuten kirjoitan 14.3., viikolla jolloin koronavirus on alkanut toden teolla vaikuttaa Suomessa. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä oli tai olisi ollut järkevää.

Elämän ja kuoleman kysymysten kanssa askarrellaan myös Graham Greenen romaanissa Mutta suurin kaikista. Tarinan päähenkilö, virkamies Scobie on maallisessa elämässään mitä hankalimmissa ristiriidoissa: vaimo on tyytymätön miehensä asemapaikkaan ja elämäänsä, rahat eivät riitä mutta paikalliselta rikolliselta saisi lainaa, velvollisuudentuntoa ja oikeudentuntoa on työssä samanaikaisesti hankala toteuttaa.

Scobie tekee vaimonsa tyytyväiseksi ja hankkii rahat, joilla kykenee lähettämään hänet toisaalle mielekkäämpään elämään. Pian aivan pyytämättä tulee tilaisuus myös jatkuvaan aviorikokseen.

Jos todella uskoo, että ilman synninpäästöä joutuu ikuiseen kadotukseen tai jos todella uskoo, että kuolemansynnin tilassa ehtoollisella käydessään tekee anteeksiantamattoman rikkeen, kai hankkisi synninpäästön tai jättäisi ehtoollisen väliin, vaikka pappi tai muut ihmiset ympärille paheksuisivat. Scobie ei kuitenkaan niin tee. Näin on Mutta suurin kaikista on tarina ihmisen järjettömyydestä – ainakin minulle.

Jos todella uskoo, että itsemurha vie kadotukseen, sellaisen kai jättäisi tekemättä – paitsi jos voi niin pahoin, että usko voivansa enää pahemmin voida. Scobie kuitenkin lavastaa itsemurhansa sydänkohtaukseksi. Hän tekee sen huolellisesti ja harkitusti. Onkohan tämä sittenkin tarina siitä, miten muiden ihmisten tuomio ja vallitsevat normit voivat saada ihmisen valitsemaan ikuisen kadotuksen – kunhan muut vain eivät huomaa?

Mutta pakko uskoa että ihmiset ovat harvoin täysin järkeviä olentoja.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #144: Solomonin laulu

Toni Morrisonin Solomonin laulu kertoo toisiinsa vuosikymmenten aikana kietoutuvista elämistä ja siitä, miten ihmisistä kerrotut tarinat ovat pettymyksiä.

Päähenkilö Maitomies on saanut kutsumanimensä tavalla, joka vasta aikuisiällä selviää hänelle – eikä se ole varsinaisesti ylevä tarina. Maitomiehen nousee aikuisena autoritaarista isäänsä vastaan ja peittoaa tämän kerran fyysisesti. Tämän jälkeen hän pitää itseään kaltoinkohdellun äitinsä ja siskonsa suojelijana. Sittemmin sisko kertoo, että tämä tarina on harhainen, Maitomiehen omaa kuvitelmaa. Kaiken lisäksi Maitomies jatkaa loppuun saakka enemmän tai vähemmän isänsä juoksupoikansa.

Jouduttuaan voimankoitoksessa alakynteen Maitomiehen isä kertoo tälle Maitomiehen äidin elämästä. Maitomies pettyy, sillä äidin tarina saa kovin eri sävyjä kuin mitä hän olisi halunnut. Toisaalta myöhemmin Maitomies saa tietää, ettei isänkään elämäntarina – kai – ole sellainen kuin hänen on annettu ymmärtää. Onko Maitomiehelle kerrottu valheellisia tarinoita? Osin kyllä – mutta lopulta kyse on myös siitä, että läheistenkään elämäntarinoista ei voi tietää kaikkia, ja tarinat saavat kertojan, kerrontahetken ja kuulijan mukaan erilaisia merkityksiä.

Kenenkään elävän ihmisen tarinaan ei Maitomies voi luottaa – ei oikein omaansakaan. Pelastus löytyy esi-isä Solomonin tarinasta, joka on selvästi kuvitelmaa Afrikkaan lentämisineen. Sellaisena se on kuitenkin myös kumoamaton: kun Solomonin tarina on säilynyt kaukaisen kylän vanhojen ihmisten muistoissa ja lastenlaulun sirpaleisissa säkeissä, ei kukaan voi uskottavalla tavalla murentaa tarinaa, jonka Maitomies on ehtinyt kertoa itselleen.

Onko tämä kumoamattomuus hyvä? No, lentämään tarina ei opeta Maitomiestäkään.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

China Miéville: The last days of New Paris

Taannoin pohdiskelin, kuinka lukea tarinoita toisesta kulttuuripiiristä. China Miévillen pienoisromaanin The last days of New Paris äärelle voi ihmetellä, kuinka lukea tarinoita tutusta kulttuuripiiristä.

Oikeasti pienoisromaanin kulttuuripiiri ei ole minulle tuttu, vaikka se onkin aikalaisen länsimaisen kirjoittajan toisen maailmansodan kuvastosta ponnistava tarina. Sen toden teolla lukemiseen tarvitsisi varmaankin selitysosan – vaikka teoksen viimeiset parikymmentä sivua avaavatkin sivu sivulta kohdattuja outouksia.

Itse tarina on melko nopeasti tiivistetty: toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa räjähtää jokseenkin metafyysinen pommi, joka saa surrealististen taideteosten kohteet jollakin tavalla eläviksi. Natsit pyrkivät 1950-luvulla yhä jatkuvissa taisteluissa käyttämään näitä niin kutsuttuja manifesteja sekä helvetin demoneja omiin tarkoituksiinsa sekä manifestoimaan maailmaan olennon Adolf Hitlerin omakuvasta.

Liki jokaisella sivulla siis kohdataan milloin lihassa, milloin muussa materiaalissa eläviksi tai ainakin toimiviksi tulleita surrealistisia taideteoksia. Luulen, että tarinan ymmärtäminen – jos sellaisesta voi puhua surrealismin yhteydessä – jää puolitiehen silloinkin jos etsii katseltavakseen kyseiset teokset selitysosan avulla. Selitysosa ei tietenkään avaa sitä merkitystä, mikä kirjoittajalla on valinnoilleen ollut ja minkä tarinan kokonaisuus kertoo. Sitä eivät kuvat erillisistä taideteoksista paljasta.

On myös mahdollista tehdä niin kuin minä: ainakin välillä jättää ”oikein lukemisen” ja ymmärtämisen vaatimuksen sikseen ja nauttia kyydistä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #143: Mieheni Mikael

Amos Ozin romaani Mieheni Mikael on yhtä aikaa Mikaelin ja hänen kertojana toimivansa vaimon tarina. Lukija saa tietää Mikaelista tämän vaimon kerronnan kautta – ja samalla tietenkin kertoja kertoo myös itsestään.

Kerronta on minämuotoista, mutta päähenkilö Mikael on kuitenkin omine ajatuksineen lopulta niin lukijan kuin kertojankin tavoittamattomissa. Kertoja ei ole kaikkitietävä, eikä Mikaelinkaan pitäisi olla, mutta hän saattaa joskus vaikuttaa siltä. Mikaelia ei tietenkään ole olemassa, ja hänestä muodostuu mielikuva hänen vaimonsa kautta, joka ei toki hänkään ole todellinen ihminen siinä mielessä kuin vaikkapa hänen lukijansa on.

Mikael toimii ulkomaailmassa, vaimo toimii omassa sisäisessä maailmassaan. Mikaelin tarina ikään kuin etenee, vaimo tuntuu monin paikoin vain reagoivan. Mutta mikä olisi vaikutelma, jos asetelma olisikin toisin ja minämuotoinen Mikael kertoisi vaimostaan? Miten toiminta, ajelehtiminen, tyytyminen ja sisäinen kiehunta silloin näyttäytyisivät? Sekin olisi Mikaelin ja hänen vaimonsa tarina, mutta taas erilainen.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #142: Danielin kirja

Tarinoiden perusaineksia ei ole paljon. Rakkaus, kuolema, petos ja muiden tai itsensä voittaminen tulevat nopeasti mieleen ilman sen kummempaa akateemista lähdettä. Näillä saa aikaan paljon – ja vähän samaan tapaan kuin sanojakin on rajallinen määrä, niistä kykenee helposti rakentamaan kohtuullisen mittaisen lauseen, jota tuskin on koskaan ihmiskunnan historiassa aikaisemmin käytetty.

Levolliset karhukaiset vain odottivat vuoroaan, sillä ne tiesivät auringonkiertojen sijaan myös aurinkojenkierron olevan puolellaan.

Harvoista tarina-aineksista saa loputtomasti tarinoita, jotka voivat muistuttaa toisiaan mutta ovat harvoin identtisiä.

Mitä pitäisi ajatella, kun E.L. Doctorow ottaa varsin tunnetut tosimaailman tapahtumat – Rosenbergin pariskunnan vakoiluoikeudenkäynnin ja tuomiot 1950-luvulla – osaksi tarinaansa Danielin kirjassa, mutta vaihtaa kuitenkin paitsi henkilöiden nimet niin myös henkilöt pitkälti kuvitteellisiin? On selvää, että jotakin pontta tarina silloin saa todellisen historian tapahtumista, koska kirjailija on tämän valinnan tietoisesti tehnyt. Samalla hän on halunnut kirjoittaa romaanin, ei elämäkertaa.

Samaan aikaan on totta, että Rosenbergien tarina on historiantutkimuksen myötä muuttunut: siinä missä vuosikymmeniä sitten tuomiota pidettiin hatarasti perusteltuna ja ilmeisesti varsin poliittisena, Rosenbergit nähdään nykyään vakavammin otettavina vakoilijoina kuin pian tuomioiden jälkeen.

Tarkoittaako tämä sitä, että myös Danielin kirjan ja sen päähenkilön eli Danielin, vakoojapariskunnan pojan, tarina on muuttunut jälkikäteen? Onko hänen tunteensa ja ajatuksensa luettava nyt eri tavalla kuin 1970-luvulla? En tiedä, mitä Doctorow on halunnut tehdä lainaamalla tarinan elementtejä oikeilta ihmisiltä ja oikeista tapahtumista, mutta jotenkin hän kirjoitti muutoksen mahdollisuuden tarinaansa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Ken Liu (toim.): Broken stars

Broken stars on Ken Liun toimittaja ja vuonna 2019 julkaistu kokoelma tuoretta kiinalaista tieteiskirjallisuutta – tai ehkä laajemmin spekulatiivista fiktiota, sillä lajityypin raja-aidat lienevät huokoisempia kuin ennen. Tartuin kokoelmaan etsiessäni tuoretta tieteisfiktiota. Keltaisen kirjaston luku-urakka on pitkälti hävittänyt tajuni siitä, mitä ”kotigenressäni” on meneillään.

Tieteiskirjallisuuden on syytä esitellä jollakin tavalla vierasta maailmaa tai vieras elementti tuttuun maailmaan. Tuttuus ja vieraus ovat tietenkin hyvin suhteellisia ilmiöitä – asia jota olen miettinyt myös Keltaisen kirjaston yhteydessä, kun tarina sijoittu ajallisesti ja kulttuurisesti kauas itselleni tutusta ympäristöstä.

Entäpä kun Broken stars -kokoelman tarinoiden kirjoittamisajankohta on nykypäivässä mutta kulttuuripiiri, jossa ne on kirjoitettu, on toinen? Kuinka ymmärtää lukiessa erilaisia kohtaamiaan vierauksia? Milloin ne ovat tieteiskirjallisuuden lajityypille olennaisia elementtejä ja milloin koen vierauden sen vuoksi, että kirjoittajan kulttuurinen ympäristö on minulle enimmäkseen tuntematon?

Voi toki kyseenalaistaa kulttuuripiirin vierauden. Esipuheissa moni kiinalainen kirjoittaja viittaa länsimaisen tieteiskirjallisuuden kaanoniin, ja voi hyvin olla, että tähän perinteeseen kirjoittaessaan astuu myös länsimaille leimalliseen kulttuuriseen ympäristöön. Ottavathan jotkut kirjoittajat länsimaisen kirjallisuuden olennaiseksi osaksi tarinaansa, kuten Han Song novellissaan ”Salinger and the Koreans”. Tosin huolimatta siitä, että Sieppari ruispellossa on luettu, en tiedä kuinka lukea ”oikein” tarinaa, jossa pohjoiskorealaiset kehittävät teknologian vallata maailma, mutta heidän ihailemansa J.D. Salinger ei kuitenkaan suostu haastatteluun ja saa lopulta kansanvihollisen aseman vastustaessaan kotinsa tuhoamista, koska se paljastaa ahneuden hänessä. Jään myös miettimään, mitä saman kirjoittajan ”Submarines”-novellin sukellusvenekulkureiden tarinasta jää ymmärtämättä tuntematta Kiinan kaupunkien ja maaseudun välisiä suhteita.

Joidenkin kirjoittaijien esittelyissä toimittaja erikseen mainitsee, että Kiinan historian tai Kiinassa suosittujen lajityyppien (kuten tietynlaisten aikamatkatarinoiden) tuntemus helpottaa lukemista. Osa novelleista on varustettu maltillisella määrällä alaviitteitä. Esimerkiksi Baoshun pitkässä novellissa ”What has passed shall in kinder light appear” maailmanhistorian tapahtumat kulkevat toisessa järjestyksessä kuin tuntemassamme historiassa – esimerkiksi Euroopassa vahvistuva sosialistinen liikehdintä saa Saksan itäiset osat eroamaan läntisestä ja liittymään osaksi aikaisemmin muodostunutta neuvostoblokkia. Kiinan modernin taloudellisen ja poliittisen historian tunteminen varmaan auttaisi lukemaan tarinasta muutakin kuin ilmeisen ja arvioimaan, missä määrin tarinaa voi lukea ”vain” viihteenä, jollaiseksi kirjoittaja on sen jälkisanoissaan arvioinut.

Mutta ehkäpä ”oikein” lukemista on ihan vain se, että kokee päässään jännää ja mielenkiintoista.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #141: Maa rautaa taivas kuparia

Yashar Kemalin Maa rautaa taivas kuparia on varsin suoraa jatkoa Puuvillatielle. Tapahtumat jatkuvat likimain siitä, mihin ne aikaisemmassa teoksessa jäivät.

Silti niissä tarinoissa, jotka tapahtumien taustalla merkitsevät, tapahtuu suuri muutos. Jos aikaisemman jännitteen loivat isoäiti Meryemdzen ja Vanhan Halilin tarinat – siis menneisyys – niin nyt tärkeät tarinat suuntautuvat tulevaisuuteen ja käyskentelevät kuvitellun ja yliluonnollisen alueilla.

Turkkilaiskylässä alkaa levitä käsitys, että kyläläinen nimeltään Tašbaš on pyhimys. Tarinat ovat avainroolissa: hänen sukunsa menneisyys muistellaan uudenlaiseksi ja asioita liitetään toisiinsa eri tavalla, hänen tekonsa ja sanansa saavat uusia merkityksiä, hänestä kerrotaan mielikuvituksellisia tarinoita. Hän itse ei haluaisi tulla tempaistuksi näihin tarinoihin ja asettua uuteen rooliinsa. Toisaalta juuri se kuuluu pyhimystarinaan: kuka pyhimys olisi sellaiseksi itse julistautunut? Näin hän jää kyläläisten tarinoiden vangiksi.

Uusi pyhimystarina ei kuitenkaan kelpaa kaikille. Päällikkö Sefer näkee Tašbašin kerrotun pyhimysmäisyyden uhkana omalle vallalleen ja yrittää muuttaa hänestä kerrottuja tarinoita tai ainakin niiden merkityksiä. Viranomaiset eivät voi sallia uusia ihmeparantajia ”avaruusaikakautena”. Sellainen ei vain kuulu uuden ajan tarinaan, jota he haluaisivat Turkista kertoa.

Maa rautaa taivas kuparia huutaa tarinoiden merkitystä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #139: Holtiton mies

Heikki Salo kirjoittaa laululyriikan käsikirjassaan Kahlekuningaslaji laulutekstin eri osien tehtävistä. Säkeistöt vievät laulua eteenpäin ja jokaisen säkeistön jälkeen kertosäkeistö näyttäytyy parhaimmillaan uudella tavalla. Kun säkeistöt vähitellen paljastavat tarinasta tai tilanteesta uusia puolia, kertosäkeetkin myös toistuessaan kantavat vähän erilaista merkitystä.

Hyvänä esimerkkinä on Gösta Sundqvistin sanoittama Leevi and the Leavingsin ”Pohjois-Karjala”. Ensimmäisen säkeistön jälkeen kertosäkeistön lähtö Pohjois-Karjalaan voi vaikuttaa paluulta alkuun. Kun toisessa säkeistössä mainitaan elatusmaksujen kuittaaminen lottokupongilla, ei uusi alku tunnukaan mahdolliselta, vaan on kuin Pohjois-Karjala tarjoaisi hetkeksi pakopaikan väistämättömältä todellisuudelta. Kolmannessa säkeistössä paljastetaan lisää kertojan ja Annelin suhteesta, ja lopulta tuntuu että Pohjois-Karjala ei ole edes mikään helpottava pakopaikka, vaan silkkaan kaljanjuontiin jäisi eikä helpottaisi edes hetkeksi.

Myös J.P. Donleavyn romaanissa Holtiton mies juodaan alkoholia. Siinä myös petetään ja jätetään, lainataan ja jätetään maksamatta – ylipäätään aiheutetaan pahennusta monin tavoin. Siinä missä ”Pohjois-Karjalassa” tarina ehtii viidessä minuutissa punoutua niin menneeseen, nykyiseen kuin vähän tulevaankin, ei Holtittoman miehen tarina oikeastaan etene mitenkään kolmessa ja puolessasadassa sivussa. Niiden lopussa on juotu, naitu ja tehty velkaa, mutta niin oli jo sadan ensimmäisenkin sivun jälkeen.

Jos Holtittoman miehen tarinan jakaisi säkeistöihin ja kertosäkeistöihin, niin oikeastaan mikään ei näyttäytyisi eri vaiheissa uudessa valossa. Ensimmäinen kuvattu irtosuhde ei kerro päähenkilöstä enempää tai vähempää kuin kolmas. Kun paljastuu, että päähenkilö ei saakaan isältään perittyä rahastoa käyttöönsä kuin vuosikymmenen päästä, mikään ei oikeastaan muutu: jos hän olisikin saanut sen, rellestys ja holtittomuus olisi jatkunut olennaisesti samalla tavalla.

On täysin mahdollista, että Holtittoman miehen kirjalliset ja temaattiset arvot ovat muualla kuin etenevässä tarinassa. Mutta kun mikään ei vie tarinaa eteenpäin, tekee mieli kysyä että olisiko nuo arvot saanut esille myös pienemmällä sivumäärällä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Neljästoista runo: Aiotun anopin loputtomat vaatimukset

Lemminkäinen ei luovuta, vaan päättää pyytää metsän jumaluuksilta apua hiiden hirven jahtaamisessa. Koska Lönnrot on päättänyt säilöä samaan runoon asiaan liittyviä loitsuja jälkipolville, kokonaisuus on aika epätasapainoinen. Nyt käy niin, että nostatus, loitsinta, anelu ja uhoaminen vievät toistasataa säettä, ja niiden jälkeen itse akti eli hirvenpyynti on ohi muutamassa kymmenessä. Antiklimaattista.

Sen jälkeen voikin Lemminkäinen vaatia palkintoaan.

anna jo, akka tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!

Louhi ei anna. Vielä pitäisi hiiden hevonen ja käydä ampumassa Tuonelan joutsen. Taas jumalilta apua pyydellen hevonen hoituu, mutta kaikki tietävät jo ennakkoon kuinka joutsenen kanssa käy. Aikaisemman runon kohtaus oli selvää trailerimateriaalia.

Jotain elokuvallista on muuten Lemminkäisen kuolinkorinoissakin: ensinnäkin ne kestävät tolkuttoman pitkään ja toiseksi ne petaavat mahdollisuuden paluulle. Pakko siis myöntää, että osan mahdollisista jatkumo-ongelmista toimittaja huomasi ja paikkasi mallikkaasti.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #138: Kesän pimeys

Jos Takeshi Kaikon romaanin tarinan tiivistää, se on seuraava: tyytymättömät mies ja nainen palaavat entiseen ja yrittävät uppoutua johonkin merkityksiä antavaan, mutta kaikki jatkuu siitä huolimatta samanlaisena.

Kirjan kansilehdessä suomentaja Kai Nieminen kertoo, ettei aluksi saanut otetta teoksesta: teksti oli kyllä kiehtova, mutta tukipisteet puuttuivat ja kääntäminen mateli. Tämä ei ole lukijalle lupaava lähtökohta.

Kääntäjä kuitenkin vakuuttaa myös, että lopulta Kesän pimeys sai otteen hänestä eikä romaani tarvinnut enää sen kummempia tukipisteitä kääntyäkseen. Lukijana saatan olla lopulta samaa mieltä.

Ruoka, seksi ja menneisyys täyttävät kirjan sivut. Tarinaa ei ehkä edes tarvitse tiivistää tämän blogin alkulauseeksi: tiivistys on kaikki, mitä tarinassa on. Se sisältää paitsi tarinan tapahtumat niin myös sen merkityksen ja sanoman, jos sellaista on: kaikki jatkuu yrityksistä huolimatta samanlaisena.

Tyytymättömät mies ja nainen eivät saa romanssistaan irti sen enempää kuin kymmenen vuotta aikaisemminkaan. Nainen saa väitöskirjansa valmiiksi, mutta se ei tee mitään sen valmiimmaksi tai merkityksellisemmäksi. Mies lähtee taas tarkkailemaan sotaa, niin kuin aikaisemminkin, ja eron myötä kymmenen vuoden takainen asetelma toistuu. Mikään ei muutu, paitsi jossakin vaiheessa – jos tarina jatkuisi tarpeeksi kauan – jonkin toistumisen syklin päätteeksi mies ja nainen menettäisivät kykynsä jahdata aistinautintoja ja kuolisivat vanhuuteen. Mutta Kesän pimeys ei ole tarina siitä – se ei kerro turhuuden raukeamisesta vaan sen toistumisesta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti