Keltainen kirjasto #77: Kolmas kirja Achimista

Kun ideat loppuvat ja määräpäivä lähestyy, on kai klassinen temppu kirjoittaa pakina pakinan kirjoittamisen vaikeudesta tai strippisarjakuva vitsien vähyydestä. Uwe Johnsonin Kolmas kirja Achimista on tavallaan romaani kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. Se onneksi kykenee väistämään tylsän ja itseriittoisen ratkaisun, sillä romaanissa syntyvä tai syntymättä jäävä kirja on tietokirja kilpapyöräilijä Achimista.

Teoksen tarina ei kuitenkaan varsinaisesti ole Achimin tarina, sillä sitä on teoksen kertojan varsin vaikea selvittää täsmällisesti. Teksti etenee lyhyinä ysymyksinä ja kommentteina ja niihin annettuina pitkinä vastauksina, jotka tavallaan muodostavat kirjan luvut, mutta eivät kuitenkaan rytmitä romaania tavanomaisesti.

Millaista siellä sitten oli?
Mistä se alkoi?
Kertoiko Achim sen täsmälleen näin?
Mitä liian henkilökohtainen tässä kohdin tarkoittaa?
Mitä sellaisissa olosuhteissa pystyi kirjoittamaan?
Eihän hän siinä tapauksessa ole voinut olla mukana marssimassa!

Kolmas kirja Achimista – siis meidän maailmassamme Uwe Johnsonin kirjoittama romaani, ei romaanin sisällä aiottu tietokirja – kertoo henkilön sijaan tarinaa kohtaamisen vaikeudesta. On totta, että Achimin nykyisyyttä ja historiaa on vaikea tavoittaa täsmällisesti, mutta samat vaikeudet toistuvat romaanin kertojahenkilön, länsisaksalaisen kirjoittajan, yrittäessä toimia Itä-Saksassa ja kerätä materiaalia. Hän Achimista kirjoittamansa kirjan tulisi, toisin kuin kahden aikaisemman, yhdistää saksalaisia. Se ei kuitenkaan vaikuta onnistuvan – se ei vaikuta ylipäätään mahdolliselta. Välissä on jo muutakin kuin muuri.

Olisiko Achimin ja kolmannen kirjan tarina kyetty kertomaan muulloinkin kuin kahtia jaetussa Euroopassa? Teemojen suhteen se olisi varmasti onnistunut. Nyt Achimin epämääräinen tarina vain sattuu kiinnittymään enemmän tai vähemmän täsmällisesti tuntemaamme Euroopan tarinaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Kyykyssä

Vuonna 1995 ilmestynyt Rakkauden planeetta päätti Leevi and the Leavingsin kultakauden. Vaikka seuraavalla albumilla oli vielä yksi koko kansan hitti ja siitä vuoden kuluttua ilmestynyt Keskiviikko – 40 ensimmäistä hittiä ostettiin häkellyttävän moneen talouteen, tunnetuimmat kappaleet ja ehjimmät albumikokonaisuudet oli nyt tehty. Rakkauden planeetalla on monia soimaan jääneitä lauluja ja taiten rakennettuja, monikerroksisia usein yhtä aikaa surullisia ja huvittavia tarinoita.  Näistä avaamisvuorossa on ”Kyykyssä”.

Gösta Sunqvistin tekstin teemoina ovat hukattu aika, jatkuvat virheet, anteeksianto ja lopullisuus – keskiössä alkoholismi. Hyvien tarinoiden tapaan myös ”Kyykyssä” on jännitteinen. Kiehtovalla tavalla säkeistöt ja kertosäe antavat aivan eri kuvan tapahtumista.

Ensimmäinen säkeistö antaa ymmärtää, että kertojaa saattaa kärsiä aiheettomasti:

”se sattuu kipeästi kun sanoo ikävästi
jos täytyy joka kerta nälviä”

Ensimmäinen lopullisuuden ja peruuttamattomuuden vivahde tavataan seuraavissa säkeissä, joissa viitataan peilissä näkyvään elettyyn elämään ja jo paljaaseen päälakeen. Toisen säkeistön alku vihjaa, että pesäero menneeseen on tehty:

”sitä luulee kestävänsä jättämällä ystävänsä
Pluto-planeetalle dokaamaan”

Toisessa säkeistössä lopullisuus tarkoittaa sitä, että teki mitä vain, ei joko omasta tai toisten mielestä ”kykene kuin mokaamaan”. Kolmas säkeistö vahvistaa tulkintaa ympäristön hyljinnästä, kun edes vanha kettu ”ansaitse minkäänlaista statusta.

Säkeistöjen perusteella kertoja on siis jättänyt ryyppäävät ystävänsä, tuntee entisen elämän nahoissaan ja naamassaan, ja on – ehkä epäreilusti – paarian asemassa. Laulun kuuntelija huomaa kertosäkeistä, että tämä tuskin on totuus. Kertosäe alkaa:

”tulen ryömimällä eteiseen, polvillani makuuhuoneeseen
jos voisit rakastua uudelleen kodin ympäriltä juoneeseen
ei sydän sulanutkaan sateeseen
se on umpijäässä edelleen”

Polvillaan olo voisi viitata katumusharjoitukseen, mutta kuulijan mieleen hiipii toinen ajatus: juominen ei taidakaan olla loppunut vaikka kaverit olisivatkin jääneet Pluto-planeetalle, eletystä elämästä muistuttaa paitsi kaljuus niin myös menetetty talo, ja ehkä toisen katkeryys ja nälvintä ei ole aivan aiheetonta. Kertosäe jatkuu, ja nyt puhutaan ikuisesta hyvityksen tarpeesta ja kierteestä.

”joka päivä ja yö se sama sovitustyö
taas kun tartuin kaksiteräiseen miekkaan
ei mistään hajua, vailla ajantajua
kuin tiimalasista pois valuvaa hiekkaa
join ja join ja join
ja se tuli tosi tarpeeseen”

Mielenkiintoista on paitsi se, että sana ”taas” paljastaa toistuvuuden, niin myös juomisen rooli kaksiteräisenä miekkana ja ”tosi tarpeeseen” tulevana. Ajantajun menettäminen kadottaa ehkä peruuttamattomuuden ja lopullisuuden tunnun, mutta hiekka kuitenkin valuu tiimalasista – ja nimenomaan pois tiimalasista.

Samalla kertosäkeen loppu kuitenkin tuottaa uuden näkökulman jokaiseen säkeistöön: onko ”tosi tarve” sitä että päivittäin nälvitään, odotetaan vain mokailua ja kiistetään kaikenlaiset statukset. Kun viimeinen kertosäe muuttaa tekstiä niin, että mennäänkin tiimalasin tyhjenemiseen ja kuolemaan, niin miksi kuopattava on elinkautisvanki? Onko hän alkoholin, omien heikkouksiensa vai ympäristönsä vanki – vai kaikkien niiden?

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #76: Niin kauas kuin yötä riittää

Tässä tarinassa on tapahtumia. Onko siinä keskushenkilöä? On selvää, että minämuotoinen kertoja on. Tällä ei kuitenkaan vaikuta olevana mainittavaa persoonallisuutta tai sisäistä elämää. Kiinnostavaa on se, että tämä tuskin on kirjoittajan huonoutta.

No se nyt on pientä!…” minä vastasin, ja heittäydyin määrittelemään Robinsonin luonnetta, ikään kuin olisin tuntenut hänen luonteensa, mutta huomasin heti etten tuntenut Robinsonia ollankaan paitsi muutaman karkean, itsestään selvän puolen hänen temperamentistaan. Enkä muuta.”

Robinson on hahmo, jonka päähenkilö kohtaa kerta kerran jälkeen elämänsä käänteissä. Tämän motiivit jäävät melko epäselviksi, ainakin mikäli kyse on sisäisistä sellaisista. Tätä päähenkilö heittäytyy yllä ihmettelemään – mutta likimain sama pätee hänen itsensä ja lukijan väliseen suhteeseen.

Päähenkilö toimii ainakin sotilaana, kauppa-aseman myyjänä, lääkärinä ja luultavasti hän tekee paljon muutakin. Täytyy myöntää, etten ole varma – sillä nämä asiat vain tuntuvat tapahtuvan ilman että ne olisivat jotenkin ymmärrettävä tai reflektoitu osa hänen elämäntarinaansa. Ikään kuin ei olisi keskusta, johon lukija voisi kiinnittää tarinan tapahtumat.

”En lopultakaan ollut saanut kallooni yhtä ainutta tosi vankkaa ideaa kuten se minkä hän oli saanut ja mistä hän sitten sai turpiinsa. Vielä suurempaa ideaa kuin minun suuri pääni, suurempaa kuin kaikki pelko sen sisällä, komeaa, suurenmoista, jonka kanssa kuolema kävisi kätevästi… Montako kertaa minun pitäisi elää että saisin sellaisen idean joka olisi voimakkaampi kuin mikään muu maailmassa? Mahdoton sanoa! Kaikki päin helvettiä! Minun ideani pikemminkin harhailivat päässäni välillään kokonainen avaruus, kuin heikosti tuikkivat pikku kynttilät, vapisten koko elämän ajan keskellä inhottavaa, hirvittävää maailmankaikkeutta.

Jos maailmankaikkeus ei välitä elämäntarinasta, se ei kiinnosta ympäristöä eikä itse eläjäkään sitä huomaa tai luo, niin mitä jää? Ehkä paljonkin tapahtumia, mutta ei välttämättä tarinaa kenellekään.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #75: Valhe

Alberto Moravian romaani Valhe yllättää pienillä meta-elementeillä. Toki se on kaukana esimerkiksi Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -teoksesta – se on vähemmän ärsyttyvä ja siksi vähemmän kiinnostava – mutta kuitenkin vaihtelua tähän saakka tuntemaani Moravian tapaan kirjoittaa.

Prologin mukaan kertoja aikoi kirjoittaa romaanin, ja kirjoitti siksi päiväkirjan johon teoksensa perustaa. Epilogissa kuitenkin käy ilmi, että päiväkirjasta tulikin romaani sellaisenaan. On silti selvää, että vaikka kertoja Francescon päiväkirja on Alberto Moravian romaani, ei Francescon romaani ole Alberto Moravian päiväkirja.

Päiväkirja tai romaani kertoo ainakin kahta tarinaa: yhtäältä se luetteloi tapahtumia, toisaalta muuntaa niitä paremmin kirjalliseen muotoon sopiviksi. Päiväkirjamerkintöjen vuota katkovat jaksot, joissa Francesco käy läpi kuinka hän on kirjoittanut asioita toisiksi ja kuinka ne todella menivät. Joissakin jaksoissa Francesco vain uppoaa fantasioihinsa. Lopulta on vaikea tunnistaa, missä määrin prologin lähtökohdat ovat rehelliset – sen verran tapahtumia ryhdytään loppua kohti selittämään tai paljastamaan takautuvasti toisenlaisiksi.

Tarinoita muuttamalla Francesco ei kuitenkaan koe valehtelevansa: muutokset nostavat niiden todellisen merkityksen esille. Tämä on hauska jännite, kertoja kun katsoo tavoittelevansa autenttista kokemusta.

”Mutta samanaikaisesti, ristiriitaista kyllä, sinä et voi olla antamatta merkitystä asioille ja tapahtumille, muuttamatta henkilöitä symboleiksi ideologisten kaavojen mukaisesti. Ja sillä tavalla auttamattomasti Baba, Cora, sinä itse ja mitä sinä olet tehnyt Baballe ja minkä Baba on saanut kokea, saavat mielessäsi merkityksiä, muuttuvat vertauksiksi ja ovat aina vaarassa menettää painonsa ja todellisen lujuutensa ja tulla abstraktin teoksen samantekeviksi osiksi.”

Näin Valheen tarina tuo esille sen väistämättömyyden, että elämäntarinan ja tulevaisuuden rakentaminen on toiveita, selittelyä ja pelkoja, ei vain muistamista ja aikomista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vaihtoehtohistorioiden mielenkiintoisuus on niiden suhteessa tapahtuneeseen historiaan ja tietenkin siihen, kuinka lukija historiaa tuntee. Täysin vieraan maan, kulttuurin tai aikakauden vaihtoehtohistoriaa voinee lukea tarinan elementeistä riippuen historiallisena romaanina tai silkkana fantasiana. Budapestin Kauhujen museossa käydessäni mietin, kuinka Suomen ja Unkarin historiat ovat tavallaan vaihtoehtohistoriat toisilleen – lähtökohdissa kun oli paljon samaa.

Michael Moorcockin jo vuonna 1971 ilmestynyt Ilmojen sotaherra on vaihtoehtohistoria, jossa brittiläinen imperiumi ei koskaan hajonnut ja ilmalaivat valtasivat taivaat ilmaa raskaampien koneiden sijaan. Mitä tällainen vaihtoehtohistoriallinen tarina antaa nykylukijalle, jolle brittien imperiumi ehkä tuntuu ajatuksena samanlaiselta kuin Minas Tirith? Jos lukija olisi ehtinyt nähdä imperiumin loiston viime päivät ja kokenut ajan, kun aurinko imperiumissa laskee, Moorcockin maalaama kuva Iso-Britanniasta maiden, ilmojen ja merien valtiaana olisi voinut tuntua katkeransuloiselta.

Toisaalta on kiistämätöntä, että Ilmojen sotaherra ei kaipaisi mitään vaihtoehtohistoriaa miljöökseen. Nyt brittiläinen imperiumi on kulissi tarinalle, joka alkaa keskeltä ja myös päättyy sinne, eikä oikeasti esitä vaihtoehtohistoriallaan mitään mielenkiintoista. Loppupuolella esiintyvä Lenin ei ole syvällinen kommentti, vaan vitsi. Ilmojen sotaherra on ydinpommi poislukien merirosvotarina vaihtoehtomiljöössä. Viihteellisenä merirosvotarinana se ei ehkä ole huono – mutta tarinan tapahtumat ja vaihtoehtohistoriallinen miljöö eivät anna toisilleen muuta kuin aivan välttämättömän.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #74: Näyttelijät

Kirjallisuudessa tunnetaan epäluotettavan kertojan tekniikka. Graham Greenen romaani Näyttelijät on täynnä epäluotettavia, petollisia ja valehtelevia hahmoja. Kertoja tekisi mieli tuomita samanlaiseksi, sillä kai seura tekee kaltaisekseen tai vakka valitsee kantensa. Keskeisistä henkilöistä ainoastaan entinen presidenttiehdokas, kasvissyöjä ja tasa-arvoaktivisti herra Smith vaimoineen on rehellinen ja avoin suorastaan naiiviuteen asti – ja sen takia ei oikeastaan pärjääkään tapahtumien pyörteissä.

Kenties kertoja herra Brown on lukijalle riittävän rehellinen ja antaa tälle luotettavan kuvan omista teoistaan ja ajatuksistaan. Sama rehellisyys ei ulotu diplomaattiin, jonka vaimo on Brownin kanssa uskoton, tai herra Jonesiin, jonka hän käytännössä lähettää kuolemaan sissisodassa. Kertojan suurempi rehellisyys lukijalle ei kuitenkaan takaa, että lukija saa tietää, mitä Haitin levottomuuksiin sijoittuvassa tarinassa ”oikeasti” tapahtuu. Mitä kaikkea Jones toimitti viranomaisten kanssa ja oliko hänkin diplomaatin puolison rakastaja? TIesikö ja hyväksyikö diplomaatti kaiken? Kuinka sinisilmäinen Smithin pariskunta oikeasti oli vai oliko sekin vai kulissia? Entä herra Brownin edesmennyt äiti, jonka menneisyys tuntuu koostuvan useista osin ristiriitaisista tarinoista, joiden vuoksi myös Brownin menneisyys on epäselvä.

On hyvin mielenkiintoista lukea herra Brownin kautta tapahtumakuvausta, jonka totuudellisuudesta ei voi olla varma. Varsinainen tarina onkin Brownin poukkoilu tapahtumissa, joiden moniselitteisyys ja arvaamattomuus viimeistään pakottavat hänet samalla tavalla petolliseksi ja epäluotettavaksi kuin ympäröivä maailma on.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Tarina kehkeytyy ja muuttuu vuosien viiveellä

Katsoin viikko sitten David Lynchin elokuvan Tuli kulje kanssani. Sitä ennen olin alkuvuodesta 2017 katsonut alkuperäisen Twin Peaks -tv-sarjan ja vuodenvaihteen molemmin puolin tuoreen kolmannen kauden. Ilmeisesti ohjaaja ja tuottaja Lynch on sanonut, että kolmatta kautta varten tarvitsee katsoa vain elokuva, ei välttämättä alkuperäistä sarjaa. Näin oma katsomisjärjestykseni oli paitsi väärä niin myös liian työläs – jos alkuperäisen sarjan olisi tosiaan voinut jättää katsomatta.

Tuli kulje kanssani on alkuperäisen televisiosarjan jälkeen tehty esiosa. Sellaisena sen voi olettaa tarpeettomaksi ja todennäköiseksi pettymykseksi: tarinoiden hahmoissa meitä usein kiehtoo se, ettemme tiedä heistä kaikkea, ja arvoituksissa kiinnostaa niiden selvittämisen prosessi. Esiosat arkistavat hahmoja valottamalla heidän taustansa, ja niiden tarina vie kohti mysteeriä jonka tiedämme jo selvinneen. Tuli kulje kanssani ei enimmäkseen vältä näitä sudenkuoppia, vaan se vain näyttää tarkemmin sen minkä tiesimme jo riittävän hyvin televisiosarjan kahden kauden perusteella.

Sen sijaan Twin Peaksin kolmas kausi – Paluu – oli sikäli erilainen jatko-osa, että se ei toistanut aikaisempaa kaavaa tai tyytynyt vain jatkamaan tarinaa. Se oli myös tyylilajiltaan muuta kuin aikaisemmat teokset – tosin se muistuttaa enemmän elokuvaansa kuin alkuperäistä tv-sarjaa. Se paljasti hahmojen taustoja, mutta eri tavalla kuin niitä turhaan avannut Tuli kulje kanssani. Televisiosarjan tarina on sama riippumatta siitä onko elokuvan nähnyt, mutta kolmas kausi samalla muuttaa molempien aikaisemmin ilmestyneiden teosten tarinat ja kertoo omansa vieden niitä kaikkia eteenpäin.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Palmerin perhe on aamiaisella. Katsoja tietää aikaisemman kohtauksen ja televisiosarjan perusteella, että isä Leland on yöllä käynyt BOB-hengen riivaamana ahdistelemassa Laura-tytärtään. Katsoja tietää myös, että perheen ahdistunut äiti Sarah tulee myöhemmin näkemään näkyjä BOB-olennosta. Kolmannen kauden jälkeen kohtauksen näkee kuitenkin eri tavalla: BOB ilmaantui – mahdollisen tulkinnan mukaan – atomipommin räjäytyksen myötä, mutta samoihin aikoihin Valkoisen killan olennot lähettivät maailmaan jotain, josta oli myöhemmin tuleva Laura – ja ”äärimmäinen negatiivinen voima” Jowday päästi maailmaan BOB-hengen lisäksi jotain, mikä asettui Sarahin sisälle. Näin ahdistava ja osin irvokas aamiaiskohtaus, jossa aikaisemmin oli perhettään piinaava riivattu isä, muuttuu eri tavalla oudoksi ja merkityksiä kantavaksi kohtaukseksi, jonka henkilöistä kukaan ei ole enää – tai ollut koskaan – täysin ihminen.

Alkuperäisten tarinoiden muuttuessa myös erikoisagentti Dale Cooperin tarina näyttäytyy uudenlaisena. Hänen ihmisyytensä vain korostuu neljännesvuosisadan yliluonnollisen vankeuden jälkeen. Vaikka hänen oma elämänsä on viety, hän on täynnä puhdasta hyvyyttä ja määrätietoisuutta tavalla jota mikään henkimaailma ei voi korruptoida – ellei hän sitten itse päätä luopua siitä vielä suuremman hyvän vuoksi. Mustan killan BOB ehkä pilasi Valkoisen killan Lauran, mutta Dale Cooperin hyvyys ylittää molemmat.

Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Charles Stross: Rhesus chart

Vasta Charles Strossin Rhesus Chart -romaania (2013) lukiessani ymmärsin, että hänen Laundry-sarjansa on aika puhdasta ja jopa kaavamaista viihdekirjallisuutta. Miksi se oli vähän epämieluisakin yllätys? Jos pidän jostakin, täytyykö sen olla suurta taidetta?

Laundry-sarja kertoo brittien tiedustelupalvelun hyvin salaisesta laskennallisen demonologian virastosta, joka on käytännössä cthulhun-torjuntajoukko. Tässä maailmassa magia on matemaattisia algoritmeja ja mahdollista koodata vaikka sovelluksiksi älypuhelimiin. Joskus matemaattisesti lahjakkaat yksilöt saavat yhteyden toismaailmallisiin olentoihin, yleensä luoden yhtä suuren uhan kuin yhteydet Lovecraftin tarinoiden suuriin muinaisiin luovat.

Sarjan aikaisemmat osat ovat pitkälti käsitelleet klassiset lovecraftiaaniset olennot, ja nyt romaanit alkavat laajentaa otusvalikoimaa. Rhesus Chartin lähtökohtana on, että matemaattisin keinoin ja – aluksi näyttää että – vahingossa ryhmä investointipankin data-analyytikkoja muuttuu vampyyreiksi. Ehkä jonkinmoista satiiria on siinä, että ryhmä ei juurikaan muuta toimintatapojaan, vaan määrittelee aivoriihessä uusia tavoitteita ja jakautuu tiimeiksi ottamaan selvää esim. siitä, mistä verta saa kätevästi ja kuinka vampyyrilegendat pitävät paikkansa.

Lopulta romaani on salaliittoineen ja loppurymistelyineen melko tavanomaisen tuntuista jännityskirjallisuutta, mutta kuten jo annoin ymmärtää, sellaisena nautittavaa. Lisäksi täytyy myöntää, että nautin näistä kauhukirjallisista nörttikulisseista huomattavasti enemmän kuin aseteknologiafetisistisestä jännityskirjallisuudesta.

Olen lukenut viime vuosina muutamaa tällaista selvästi viihteellistä genrekirjallisuussarjaa – mieleen muistuvat Laundryn lisäksi ainakin Liz Williamsin Rikoskomisario Chen -sarja ja Justina Robsonin Kvanttipainovoima-sarja. Näistä viimeksi mainittu oli itselleni aikamoista pakkopullaa. Kun sitä vertailee kahteen muuhun sarjaan, ero on ehkä miljöön rakentamisessa. Kvanttipainovoimassa on heitetty samaan seokseen kaikenlaiset mytologiat ja tieteiskirjalliset ainekset sekä maailman salattu historia siinä missä muut ovat johdonmukaisempia kokonaisuuksia. Williamsin Chen-kirjat ottavat lähtökohdakseen meidän maailmamme, ja vaikka eri uskonnot ovatkin totta, pitää johdonmukaisuutta yllä keskittymällä seikkailuihin kiinalaisessa henkilömaailmassa.

Laundry pysyy ainakin periaatteessa kasassa niin kauan kuin yliluonnolliset uhat voi näennäisuskottavasti selittää komputationaalisen magian kehikossa. Seuraavissa osissa mukaan tulevat ilmeisesti haltijat – katsotaan kestääkö maailman sisäinen logiikka sen.

Kategoriat: jännityskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #73: Jutun loppu

Graham Greenen romaanin Jutun loppu on minusta kolme tarinaa mustasukkaisuudesta ja omistushalusta. Ensimmäinen kolmannes on tarina siitä, kuinka mies haluaa edelleen omistaa naisen, jonka kanssa tämä on vuosia aikaisemmin ollut salasuhteessa. Toinen kolmannes on tarina siitä, kuinka nainen on luvannut Jumalalle pysyä erossa tästä miehestä, koska tämä sai toisen maailmansodan pommituksessa säilyttää henkensä. Viimeinen kolmannes on puolestaan tarina siitä, kuka omistaa naisen tämän kuoleman jälkeen, eli saa päättää hänen vakaumuksensa määrittelystä ja sopivista hautajaismenoista ja muistamisen tavoista.

Vaikka Sara-niminen nainen on teoksessa koko ajan keskiössä – elävänä tai kuolleena – hän tuntuu olevan olemassa vain suhteessa miesten haluihin ja määräyksiin. Hänen oma tarinansa tulee esille sikäli kuin se liittyy uskoon, avioitumiseen tai uskottomuuteen. Hän ei ole vahva toimija, mutta kuitenkin hänen tekemisensä tai tekemättömyytensä määrittävät suuren miesjoukon tekemisiä. Jumalaan hänen tekonsa eivät ehkä vaikuta – vaikka viimeisessä kolmanneksessa tapahtuukin hänen pyhimysteoikseen tulkittavia asioita – mutta hän jättää jälkensä aviomieheensä Henryyn, rakastajaansa Mauriceen, pappi Cromptoniin sekä vapaa-ajattelijasaarnaaja Smytheen.

Tarina käy lopulta pyhimystekoineen uskonnolliseksi tavalla, joka on yllättävä alkuunsa nähden. Lopulta tarina tuntuu hajoavan nykyään internetissä tavattavaan vähä-älyiseen dogmiin siitä, että ateistikin tietää jumalan olevan olemassa mutta vihassaan tai ylpeydessään kieltää sen. Tämä syö muutoin kiehtovan moniulotteisen tarinan viehättävyyttä ja pohdiskelevuutta.

Useimmiten yritänkin sulkeistaa lukukokemuksesta kirjailijan oman elämän. Kirjailijan tarina voi kuitenkin joskus tuoda teokseen kaivattuja ulottuvuuksia. Jutun lopussa on sattumaa enemmän omaelämäkerrallisia aineksia, ja se on yksi Greenen keskittyneesti uskonkysymyksiä käsittelevistä ns. katolisista romaaneista. Näihin kuuluu myös aikaisemmin käsittelemäni Voima ja kunnia – ja kenties siinä romaanin tarinan ja kirjoittajan tarinan suurempi etäisyys edesauttaa teeman hienovaraista käsittelyä ja siten käsittelyn kiinnostavuutta.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #72: Rosvot

Välttelen kirjojen takakansia ja liepeiden tekstiä. Useimmiten lukemistaan romaaneista tietää jotain jo ennakkoon – kirjailijan, arvostelujen tai jo yleissivistyksen perusteella. Luin hiljattain William Faulknerin teoksen Rosvot, josta en tiennyt ennen lukemista kuin järjestysnumeron Keltaisessa kirjastossa. Kirjoittaja Faulkner on itselle yhä sikäli vieras, ettei kirjaa aloittaessaan osannut asettua valmiiseen Faulknerin lukemisen moodiin.

Tietämättömyys yhtäältä pakottaa lukemaan tarkasti: mihin teoksen nimi viittää, mikä tässä tapahtumassa oli tärkeää, täytyykö nuo henkilöt vielä muistaa, mistä syystä ollaan tässä? Tarina ei ole valmiiksi tuttu kuin Mika Waltarin historiallisissa romaaneissa tai David Eddigsin kaikissa teoksissa. Toisaalta tietämättömyys tekee lukemisesta työlästä. Työläyttä lisää myös Rosvojen miljöö, eli 1900-luvun alun Yhdysvallat, jonka sosiaaliset konventiot eivät ole kovin tutut. Joutuu siis miettimään myös sitä, toimivatko 10-15-vuotiaat tyypillisesti noin, onko hahmojen vuorovaikutuksessa rotukysymyksen säikeitä, tai miten prostituutio tai hevoskilpailut hoidettiin osana laajempaa yhteiskunnallista järjestystä.

Tietenkään mikään ei takaa, että tarkkaavaisenakaan kykenisi poimimaan tekstistä kokonaisuuden kannalta olennaisia asioita. Puolivälin jälkeen olin häkeltynyt: onko tässä tarinassa todellakin kyse siitä, että joukko keskenkasvuisia ottaa luvatta käyttöönsä auton, menettää sen ja koettaa hankkia sen takaisin hevoskilpailun avulla? Ei tämä tunnukaan suurelta amerikkalaiselta romaanilta, joka syväluotaisi kansakunnan historiaa, nykyhetkeä ja tulevaisuutta…

Entä jos takakansi olisi tarjoillut teoksen minulle nuoren pojan kasvun ja viattomuuden menettämisen tarinana – esimerkkinä siitä, kuinka ikäviin tapahtumiin voi olla syyllinen ilman omaa syytään? Tai entä jos olisin uskonut etukäteen, että tarina käsittelee vähemmistöjen ja vähävaltaisten asiaa? Mitä muita teemoja tai tarinoita tapahtumiin on ehkä piilotettu tai piiloutunut? Luultavasti mistä hyvänsä tekstimassasta ei voi lukea mitä tarinaa tahansa, mutta tarkkaavaisuus vaikuttaa siihen, millaisen tarinan huomaamme.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti