Keltainen kirjasto #86: Syöpäosasto (ensimmäinen nide)

Solženitsynin romaanin Syöpäosasto ensimmäinen nide – olkoonkin noin neljäsataasivuinen – tuntuu enemmän novellilta kuin romaanilta. Tämä johtunee siitä, että niteessä ei oikeastaan tapahdu mitään tarinaa eteenpäin vievää. Tarinat ovat pikemminkin tapahtuneet aikaisemmin, ja aika pysähtyy epämääräisen mittaiseen nykytilaan. Eteneminen on pysähtynyt sairauteen, ja on aika tehdä itsestään tiliä ihmisenä, puolisona, vanhempana, työntekijänä, vankina – ja neuvostokansalaisena.

Potilailla ei ole tulevaisuutta tai se on ennakoimaton. Lukijan näkökulma on aavistuksen toinen, mutta tarinoiden lukuisten henkilöiden katsannossa paljon riippuu lääkärin mielivallasta. Lukijakin voi kuitenkin pitää järjestelmää mielettömänä – ainakin katsoessaan sitä nykyisestä terveydenhuollon ja potilaan asiantuntijuuden ihanteesta käsin. Potilaat eivät aina tiedä miksi ovat sairaalassa, minkä vuoksi heitä hoidetaan kuten hoidetaan, eikä heillä kerrota totuutta sairaudestaan vaan lähetetään esimerkiksi pois kuolemaan.

Solženitsyn ei tee mitenkään vaikeaksi lukea tätä myös allegoriana neuvostojärjestelmästä – etenkin kun yksi henkilöistä on Puolueen uskollinen soturi, joka on urallaan helpottanut elämäänsä perättömillä ilmiannoilla. Sairaalassa hän on sisimmässään häkeltynyt siitä, ettei voikaan enää olla tasa-arvoisempi kuin toiset. Hän ei tiedä tilanteestaan enempää kuin muutkaan saavat tietää eikä ymmärrä, miksi korkeimmassa oikeudessa tapahtuu muutoksia.

Syöpäosaston ensimmäinen nide on siis lähinnä tilanne- ja tunnelmakuvaus. Kaikki on jo tapahtunut ja elämä on ohi. Päähenkilöille on pieni ihme, jos jotain tulee vielä tapahtumaan. Jollakin tavalla syöpäsairaalan ulkopuolella on sama tilanne, mutta se hahmottuu vasta kun se etäistetään toiseen hahmoon.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Goan arkki

Gösta Sundqvistin sanoituksissa kerroksellisuuden, monitulkintaisuuden ja selkeän ilmaisun yhdistävät tekstit vähenivät 1990-luvun lopulla. Teen tässä merkinnässä saman kuin sarjan ensimmäisessä, eli vertailen saman teeman erilaisia toteutuksia yhtyeen tuotannon eri vaiheissa, kun vuorossa olevan Bulebule-albumin (2000) lyriikoista yksinään ei mainituilla kriteereillä välttämättä kannattele avaamista ja pohdintaa samalla tavalla kuin useimmat aikaisemmin esitellyt teokset.

Teemana on ajan kuluminen, muutos itsessä ja niihin suhtautuminen. Varhainen esimerkki aiheesta on Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen -levyn (1981) ”Elämää”. Tekstissä asiat on ilmaistu selkeästi, mutta kovin kerroksellinen tai monitulkintainen tarina ei ole. Kertojahenkilön muutos näkyy siinä, että ”haaveet ovat haihtuneet”, mutta ajan kuluminen ja maailman muuttuminen kuvautuu niin yleisellä tasolla, että suhdetta kertojaan ei synny:

”nykyajan hullutuksia
tai mitä sairauksia ne lieneekään
ei elämästä enää edes juovu
nykyajan hullutuksia
tuskin seurauksia me mietitään
en elämästä silti koskaan luovu”

Rakkauden planeetan ”Vakosamettihousuinen mies” on aika tunnettu kappale. Se on hitti, mutta sellaiseakin kerroksellinen vaikka ei välttämättä monitulkintainen samalla tavalla kuin kiehtovimmat teokset. Tietenkin säkeille ”kaikenlaista sitä kertyy vintille itsestään / mitä pölyn alta löytyvän en tiennytkään” voi antaa sekä konkreettisen että abstraktin tulkinnan – lähtihän laulu liikkeelle kevätsiivouksessa löytyneestä Suosikista ja upotti muistoihin, jotka olivat hautautuneina pääkoppaan – mutta tämä mahdollisuus toimii lähinnä mausteena kokonaisuudessa.

”Elämää” ei kerro oikeastaan tarinaa vaan tunnelmakuvauksen. ”Vakosamettihousuinen mies” sen sijaan luo vaikutelman elämäkerrasta muutamassa minuutissa. On selvää, että laulun kertoja on kovasti eri tilanteessa muistoissaan ja nykyhetkessä, jossain määrin muuttunutkin, mutta hän kokee jatkuvuutta ja pystyy suhtautumaan lämmöllä ja kaipauksella menneisiin aikoihin tuntematta silti epätoivoista halua palata menneisyyteen – onhan hän itsensä hyväksynyt ja sisäisesti sivistynyt tavallinen vakosamettihousuinen mies.

”Goan arkki” Bulebule-albumilta (2000) on monitulkintainen ja osin kerroksellinenkin, mutta jossain määrin ehkä vähemmän selkeän ilmaisun ansiosta. Se on yhtä kaikki mielenkiintoinen kontrasti ”Vakosamettihousuiselle miehelle”.  ”Goan arkin” alussa hippiajat ja henkisyyden tavoittelu eivät ole menneisyyttä ja hyvällä muisteltuun elämäntarinaan sulautunut ajanjakso, vaan niin totista totta että se haittaa yhtä perustarpeista eli lämpimänä pysymistä:

”kuka sytyttää voisi kynttilän
nuotioon taas lisäisi puita
maailmankaikkeutta kun hengitän
ja sitä ymmärtää yritän
itse ehdi mä en”

Ensimmäinen säkeistö voi kuulostaa koomiselta, mutta kun ajan kuluminen ja oman itsen muutos tulevat mukaan, seuraa myös traagisemman kuuloinen käänne: ”vanhetessaan helposti yksin jää / eikä löydäkään ystävää / täällä kun harhailee.”

Kertosäkeessä on skeptisempi ääni, ja vanhat hipit vaikuttavat säälittäviltä siinä missä ”Vakosamettihousuisessa miehessä” afgaturkin kuluminen kuului asiaan:

”jos sä kuullut oot kerrottavan Goan arkista
hillitse mielesi tietosi tarkista, ystäväni
tai ne kusettaa sua
hippikommuuneille voit viitata kintaalla
takkuiset hiukset ja sandaalit lintallaan, ystäväni
vaikket uskokaan mua”

Goan arkki on tietenkin viittaus sekä Intian Goaan henkistymisen paikkana että Noan arkkiin, jolla valitut pelastuivat maailmansa lopulta. Jonkinlainen henkilökohtainen maailmanloppu säkeistöjen kertohenkilöä näyttääkin huolestuttavan, eikä menneisyys muodosta nykyhetken kanssa tyydyttävää tarinaa. Hämärässä rannassa vallitsee ikiaikainen yö ja arkin kansi täytyy painaa kiinni. Elähteneiden hippien mölinää voi yrittää kestää kuvittelemalla palaavansa sen avulla parempiin aikoihin: ”dinosaurusten laulu on kaunista kuunnella / mieleisekseen kun voi mennyttä muunnella, ystäväni.” Kovin vakaalla pohjalla ei olla, kun pöntön todetaan voivan seota yhdestä karkista.

Tuntuu, että ”Elämää”-kappaleen kertoja ei ollut vielä elänyt elämää tarpeeksi yhdistääkseen laajemman muutoksen oman elämänsä muutokseen. ”Vakosamettihousuisessa miehessä” puolestaan tavataan kertoja, joka on onnistuneesti liittänyt kovin erilaiset elämänvaiheet mielekkääksi kokonaisuudeksi ja pystyy suuntautumaan niiden varassa tulevaisuuteen. ”Goan arkin” päähenkilö puolestaan saattaisi olla vakosamettihousuisen miehen aikalainen, jolle nykyisyys ei tunnukaan antavan mitään ja jota tulevaisuus pelottaa – ja joka siksi joutuu epätoivoisesti tavoittelemaan menneisyyttä joka sekään tuskin oli aivan sellainen kuin hän haluaisi. Mitä todettiinkaan jo Rin Tin Tin -tekstin aluksi?

”jos etsit kadonnutta aikaa
jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei totta ollutkaan
ja joku tuskin tietää mitä etsii
vailla määränpäätä harhailee”

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #85: Kun tein kuolemaa

Monet tarinat päättyvät kuolemaan tai alkavat sellaisesta. William Faulknerin Kun tein kuolemaa ottaa tarinansa käynnistäjäksi ainakin näennäisesti Addie Bundrenin kuoleman odottamisesta. Perheenpää Anse ainakin puheissaan uskoo vaimonsa vielä toipuvan, mutta yksi pojista veistää jo ruumisarkkua.

Addien kuolema sysää sysää liikkeelle uusien alkujen ketjun – tai oikeastaan haarautuvan puun. Hänet on toiveensa mukaisesti haudattava kotikaupunkiinsa, joten perhe lähtee matkaan.

Faulknerin kerrontatekniikka on taas moninäkökulmainen. Jossain vaiheessa kertojaksi ehtii mukaan jopa edesmennyt Addie. Olipa kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus mikä tahansa, niin tälle lukijalle hänen ratkaisunsa välittävät yhden keskeisen viestin: kaikki on oikeasti koko ajan kesken ja alkamassa eivätkä tarinat pääty.

Kaikki kertojat ovat omien tarinoidensa päähenkilöitä, eikä äidin tai puolison kuolema ei heille varsinaisesti ainutkertainen alku tai oman tarinan loppu. Vaikka lukija kutsutaan mukaan vasta kuolemaa odottaessa, jokainen on kesken ennen sitäkin. Matkalla myös käynnistyy asioita, jotka kantavat kauas Addien hautaamisen jälkeiseen aikaan.

Yksi tytöistä on raskaana ja kyselee rohdoskaupoista ”apua vaivaansa”. Vanhin poika katkaisee jalkansa jo toisen kerran. Ramman loppuelämä voi 1800-luvun lopulla olla karu. Yksi pojista viedään hullujenhuoneelle tämän poltettuaan ladon, jonka luona seurue yöpyi – syistä, jotka tarinan maailmassa olivat varmasti olemassa jo ennen kuin lukija pääsi sitä seuraamaan. Puolison hautaamisen jälkeen Anse julkistaa heti elämänsä uuden alun. Jollakin tavalla tarinan loppuosa alkaa joka hetki uudestaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

”Itkisitkö onnesta?” on yksi tarina Gösta Sundqvistista

Heinäkuussa Yle panosti kuusikymmentä vuotta sitten syntyneeseen ja neljätoista vuotta sitten kuolleeseen Gösta Sundqvistiin. Yksi mielenkiintoisimmista tarjoomuksista oli 20-osainen Peter Lindholmin käsikirjoittama ja ohjaama kuunnelma Itkisitkö onnesta? jossa Sundqvistin elämän tunnetuista palasista on rakennettu jotakuinkin johdonmukainen elämäntarina.

On varsin viisasta nostaa kuunnelmalle jonkinmoiseksi motoksi Sundqvistin oma lausahdus: “Ei väliä onko juttu totta, kunhan se on hyvä tarina.” Sikäli kuin tiedetään Sundqvist loi tarkoituksella itsestään dramaattista, myyttistä tai ristiriitaista kuvaa julkisissa esiintymisissään. Haastatteluissa, levynkansissa ja radio-ohjelmissa fakta ja fiktio kulkivat rinnakkain. Haastattelussa 1990-luvun puolivälissä hän pohdiskeli palkkaavansa levylle kenties jonkun toisen laulajan korvaajakseen, ja Koe-eläinpuisto-radio-ohjelmassa ilmoitti palanneensa kontaktikaraten maailmanmestaruuskisoista. Ilmeisesti Sundqvistin eri elämänalueiden ihmiset saivat kuulla myös kovin erilaisia – jos kohta eivät välttämättä fiktiivisiä – tarinoita.

Elämäntarinan johdonmukaisuus hahmottuu helpommin jälkikäteen tai välitilinpäätöksissä kuin keskellä elettävää elämää. Itkisitkö onnesta? -kuunnelmalla on fiktiona etuja, kun rakennetaan riittävän johdonmukaista tarinaa: siinä voidaan korostaa tunnetuista tosiasioista niitä, jotka tukevat kokonaisuutta, ja siihen voidaan kirjoittaa päähenkilölle sisäinen elämä ja motiivit melko vapaasti sikäli kuin ne eivät ole ilmeisessä ristiriidassa noiden ”tunnettujen tosiasioiden” kanssa. Kuuntelija – tai kirjoittajakaan” ei voi tietää onko juttu totta, mutta se voi kuitenkin olla hyvä tarina.

Kuunnelmassa on sijoitettu esimerkiksi juuri haastatteluissa olleita repliikkejä dialogeihin, joissa  niitä ei luultavasti lausuttu lainkaan. Tietenkään dialogejakaan ei välttämättä käyty muiltakaan osin esitetyn kaltaisina jos käytiin ollenkaan. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, jos ymmärrettään tarjolla olevan fiktion luonne: se välittää yhtä elämää mahdollisesti ohjanneita merkityksiä eikä dokumentoi tuon elämän tapahtumia näennäisen objektiivisesti. Tilanne on sama kuin äänimaisemassa toistuvalla tupakan sytyttämisellä ja lopulta sen puutteella: tärkeää ei ole se, minkä tapahtumien välissä Sundqvist lopetti tupakoinnin vaan se, mikä merkitys sillä on tarinan kokonaisuudessa.

Itkisitkö onnesta? on kuunnelmana samankaltaista fiktiota kuin mitä Gösta Sundqvist tarinoillaan itsekin loi. Kyynisesti tekisi mieli kysyä, kuinka se sitten ymmärretään, kun Suomessa fiktionkin ”realismi” on ainakin perinteisesti ollut teoksen arvon mitta ja faktan ja fiktion rajalla leikittely vaikea ymmärtää. Väitän kuitenkin, että ymmärrettiin sitä tai ei, kuunnelma on melko göstamainen elämäntarina vaikka olisikin täyttä fiktiota päähenkilönsä sisäisen elämän suhteen.

Kategoriat: elämäkerrat | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #84: Radetzky-marssi

Luulisi, että Joseph Rothin Radetzky-marssi olisi taas yksi tarina sodasta. Kaiken käynnistää se, kun luutnantti Trotta – sittemmin ”Solferinon sankari” – pelastaa Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosefin hengen Italian toisen itsenäisyyssodassa. Solferinon sankarin poika, joka kantaa isänsä teon vuoksi aatelisarvoa, näkee pojalleen mahdolliseksi vain sotilasuran. Nuori luutnantti Carl Joseph saakin surmansa ensimmäisen maailmansodan varhaisissa taisteluissa. Silti sodalla on aika vähän tekemistä tarinan kanssa.

Sodan sijaan Radetsky-marssi kertoo ihmisistä, joiden elämät ajautuvat kantajilleen perinpohjaisen vieraiksi ja vaikeiksi. Solferinon sankari ei oikeasti tunne olevansa sotasankari eikä sovi kunnolla aateliseksikaan. Hän estää oman poikansa sotilasuran, ja tämä palvelee keisariaan piiriprefektinä eläen elämäänsä yhtä jäykästi kuin hoitaa virkansa. Piiriprefekti järjestää myös poikansa elämänpolun tälle valmiiksi.  Poika on kuitenkin keskinkertainen sotilas, sekaantuu varuskunnan sisäisiin selkkauksiin, ja saatuaan siirron syrjäiseen rykmenttiin velkaantuu uhkapeleissä ja alkaa alkoholisoitua – ja tuntuu kerta kaikkiaan olevan hukassa omassa elämässään. Kun poika kuolee sodassa, myös isän elämä käytännössä päättyy, vaikka henki kulkeekin vielä vuosia.

Tämän sukutarinan säkeistöjen välissä soi Radetzky-marssi. Jossain väliosassa nuori keisari suostuu poistamaan historiankirjoista liioitellun kertomuksen pelastajansa urotyöstä tämän kiusaantuneesta pyynnöstä. Myöhemmin vanha keisari hoitaa Solferinon sankarin pojanpojan irti veloistaan tämän isän epätoivoisten ja itsepintaisten vetoomusten ansiosta.

Yhtä varmasti kuin Radetzky-marssi soi tarinan käänteissä, keisari sekoittaa von Trottan suvun miehet toisiinsa eikä täysin ymmärrä kuinka he liittyvät hänen elämäänsä. Samoin hän ponnistelee antaakseen alaisilleen ja upseereilleen vaikutelman siitä, ettei itsekin ole eksyksissä ja hapertumassa valtakuntansa tapaan. Lopulta kaikki – von Trottat, keisari ja Itävalta-Unkari – ovat poissa. Kukaan von Trotta ei sopinut elämään, johon oli joutunut. Keisari huomasi oman elämänsä muuttuvan vieraaksi ja otteensa kirpoavan. Itävalta-Unkarilla ei ollut sijaa uudessa Euroopassa.

Radetzky-marssi – siis Straussin säveltämä teos – sen sijaan selviytyi nykyaikaan saakka.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Leavings-tarinoita: Edes kerran elämässä

Leevi and the Leavingsin Kerran elämässä -albumin (1998) lähes nimikkoraita, tietenkin Gösta Sundqvistin sanoittama ”Edes kerran elämässä” ei ole sävellyksenä, tekstinä tai sovituksena mitenkään erikoinen. Yhtyeen eräs jäsen totesi haastattelussa, että loppuvaiheessa harmitti, kun joissakin biiseissä mentiin tuotantokiireiden takia pitkään kevyillä sovituksilla – ja luulen että hän tarkoitti ”Edes kerran elämässä” -kappaletta tai pikemminkin koko levyä.

”Edes kerran elämässä” etenee pitkälti kitaran, basson ja rumpujen varassa ilman sovituksellisia kikkoja tai erikoisuuksia. Se jyrää alusta loppuun saakka tasaisesti vailla kovin erottuvia osanvaihtoja. Kappale alkaa ja päättyy samalla yksinkertaisella viiden äänen kitarakuviolla, joiden väli on niukasti yli kolme minuuttia.

Miten tämä liittyy tarinoihin? Tässä kolmessa minuutissaa laulussa paahdetaan läpi erään Anniinan elämäntarina. Hän oli ammiksen hemaisevin nainen, sittemmin elätti itsensä, perheensä ja nyttemmin konkurssin tehneen miehensä. Anniina juhli, esiintyi lööpeissä, ja hänen uumoillaan tulevaisuudessa olevan ensin kaikkensa yrittänyt ja sen jälkeen letkuissa makaava nainen.

Korutonta.

Mitä asioita ovat ne edes kerran elämässä tehtävät tässä tarinassa? No kai sitä saa edes kerran elämässä…

”…kännissä jokeltaa”
”…shamppanjaan sukeltaa”
”…hetkisen levätä”
”…kuolla ja kelata”

Mutta näiden jokaisen jälkeen tulee aina tämä säe ennen seuraavaan elämänvaiheeseen siirtymistä:

”no kai sitä saa edes kerran elämässä olla ja unohtaa vain”

Lopulta hän saa vain olla ja unohtaa ja tulla unohdetuksi: lööppijulkisuudenkaan syy ei selviä. Kuulijalle jää hyvin vähän konkreettista Anniinan tarinasta – lähinnä vain vaikutelma siitä, että koko ajan tapahtui, mutta silti päähenkilö kaipasi jonnekin muualle tai tekemään jotain muuta. Sitten se oli ohi.

Niin se käy.

Kategoriat: laululyriikka | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #83: Jäähyväiset aseille

1980- ja 1990-luvuilla tieteisromaanien takakansissa oli usein varsin samantyyppisiä myyntilauseita, joista olennaisen voisi tiivistää seuraavaan: ”hyytävä kuvaus tulevaisuudesta, joka voisi olla totta jo tänään.” Se on typerä viesti kaavamaisuudessaan. Se on hölmö myös siksi, että ainakin parempi tieteiskirjallisuus – kuten mikä hyvänsä kirjallisuudenlaji – kuvaa jotain olennaista kirjoittamisajankohdastaan tai jotakin vielä iäisempää.

Ernest Hemingwayn romaani Jäähyväiset aseille on vakiintuneiden mainoslauseiden ja tiivistelmien mukaan tarina sodan mielettömyydestä. Olen eri mieltä. Sodalla on itse asiassa yllättävän pieni rooli tarinassa – näyttämö olisi voinut olla moni muukin.

Toki on niin, että mikä tahansa hemingwaymäisen eleetön kuvaus – tai likimain realistinen kertomus – sodasta on helppo lukea mielettömyyden kuvauksena. Jossakin sankarikulttuurissa voisi olla toisin.

Eleetön kertomus mielettömyydestä tiiviistyy teoksen viimeisillä sivuilla, eikä sota mitenkään erityisesti painotu siinä:

Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin lopulta tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, tuli tapetuksi.

Jos hakee sodan mielettömyyttä, täytyy kääntyä Borchertin Ovien ulkopuolella -kokooman puoleen. Siinä ei tosin välttämättä ole tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Heinäkuussa hiljenee taas

Kesällä voi tehdä muutakin kuin lukea kirjoja tai lukea kirjoista. Ilon ja surun kirjaston merkinnät ilmestyvät joka toinen viikko. Jos kuitenkin haluaa lukea kirjoja, kesään voisi sopia Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #82: Liekehtivä elokuu

William Faulknerin romaani Liekehtivä elokuu muistuttaa hiljattain lukemaani saman kirjoittajan Absalom, Absalom -teosta siinä, että lukuisten ihmisten kohtalot yli ajan ja paikan ovat kietoutuneet toisiinsa mutta niin, että tapahtumat vaativat tiettyä miljöötä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle eli tarina on ajallisesti lähempänä kuin Absalom, Absalom, maailma tuntuu ainakin tälle lukijalle vieraalta: nuori nainen vaeltaa viimeisillään raskaana etsimässä lapsensa karkuteille lähtenyttä isää, kylissä tiedetään – ja pidetään tärkeänä – mitkä suvut olivat orjuuden lakkauttamista vastaan, ja häpeä sosiaalisen kontrollin välineenä on voimissaan. Vaikka tarinassa voisi  tarttua moneen asiaan, tartun nyt rotuun elämäntarinaa ja sen päättymistä määrittävä tekijänä.

Joe Christmas on joutomies, kulkuri ja viinakauppias. Romaanissa hänen tarinassaan on kolme merkittävää ehkä-asiaa. Hän ehkä tappoi kasvatti-isänsä. Hän ehkä surmasi naisen, jonka rakastajana ja jonka mailla eli. Hänessä ehkä on – kuten ennen ilmaistiin – neekeriverta.

Mikään näistä asioista ei ole Liekehtivässä elokuussa aivan varmaa. Kasvatti-isän mahdollinen tappo on tärkeä sen vuoksi, että se käynnistää hänen pakomatkansa ja lopulta vie sinne, missä hänen elämänsä myös päättyy. Lukija ei tiedä, tappoiko Joe kasvatti-isänsä, eikä sitä tiedä Joe itsekään. Sen sijaan Joe tietää kyllä, surmasiko hän vuosia myöhemmin myös neiti Burdenin, naisen jonka luona asui – mutta lukijalle se jää hämäräksi. Tarinan kannalta suurempi merkitys on kuitenkin sillä, että se on mahdollista ja että hän saattaa kantaa afrikkalaista perimää.

Oletetun ”neekeriveren” pisaroiden merkitys on ratkaiseva. Joe ei itse tiedä – eikä voisikaan tietää – onko hänen sukupuussaan mustia. Lukijakaan ei voi olla varma. Joe kuitenkin itse olettaa niin, mahdollisesti biologisen isoisänsä nykynäkökulmasta mielenvikaisen kiihkoilun tuloksena. Se ohjaa hänen toimintaansa ja on yksi syy, ettei hän oikein kykene kiinnittymään mihinkään tai keneenkään.

Sivuhenkilöt usein toteavat, ettei ”hän näyttää yhtä valkoiselta kuin kuka tahansa”. Lopulta tuntuukin siltä kuin ”neekeriydellä” ei olisikaan mitään tekemistä etnisen alkuperän kanssa. Se näyttäytyy sosiaalisena kategoriana, tulkintakehikkona ja vallankäytön välineenä: pyrkiihän myös Joe loukkaamaan naisia, joiden kanssa on maannut, paljastamalla oletetun tai kuvitellun verenperintönsä.

Kohtalokas tulkintakehikko verenperinnöstä tulee, kun neiti Burdenin talo palaa ja neiti löytyy tapettuna. Sikäli kuin lukija tietää, mahdollisia syyllisiä on kaksi – mutta tarinan sisällä ihmisille näyttää olevan selvää, että murhaaja on se, joka on kuulemma osaksi musta. Se selittää tai jopa luo teon raakuuden, ja lienee osasyy siihen että innokas kaartilainen lopulta kastroi takaa-ajossa tappamansa Joen: ”nyt jätät valkoiset naiset rauhaan helvetissäkin.”

Vaikka lukija ei voi tietää kaikkea Joen tarinasta, on selvää ettei hän ollut hyvä ihminen. Yhtä selvää on, että oletettu musta perimä – vaikka se ei ilmeisesti mitenkään näkynyt ulkonäössä – teki hänestä ympäristönsä silmissä erityisen vaarallisen ja vihattavan viimeistään jälkikäteen. Kun tarkemmin miettii, niin ei Liekehtivän elokuun maailma aivan vieras olekaan, vaikka raskaana olevien naisten ei täällä tarvitsekaan vaeltaa karanneiden miesten perässä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #81: Uhri

Minulla kesti kauan keksiä, mistä Saul Bellow’n romaanissa Uhri saattaisi minulle olla kysymys. Mieli yrittää rakentaa löytää tarinasta jonkinlaisen teeman – tai rakentaa siihen sellaisen – tehdäkseen tapahtumat ymmärrettävimmiksi ja helpommin muistettaviksi.  Joskus klassikot ovat kollektiivisesti niin läpiluettuja että tulkintakehys on suorastaan pakotettu. Toisinaan käy niin, että mitään kantavaa ideaa ei keksi eikä hallitse kieltä, jolla teoksesta olisi Wikipedia-artikkeli.

Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kyse on vastuusta ja kypsymisestä. Olenko samaa mieltä? En voi tulkintaa kieltääkään – onhan se yhteensopiva lukemani kanssa. Se ei kuitenkaan ole kuva, joka minulle vahvimmin välittyi. Päähenkilö Asa Leventhalin pieni veljenpoika sairastuu ja menehtyy ja Leventhalin elämään ja asuntoon tuppautuu puolituttu Albee vaatimaan häntä tilille väryyksistä. Leventhal jää avuttomaksi monenlaisiin hämmennyksiinsä – yrittäen selvittää paitsi omassa päässään niin myös ystäviltään mistä nykyisyydessä ja menneisyydessä on kysymys – ja joutuu myös rakentamaan uutta suhdetta veljeensä. Asiat ratkeavat ainakin näennäisesti, joskin ilman selkeää yhteyttä näihin pohdintoihin, mutta viimeinen kohtaus Leventhalin ja Albeen välillä vuoden kuluttua edellisestä tuntuu kääntävän taas jotain päälaelleen.

Minun oli vaikea oma-aloitteisesti nähdä tarinassa selvää vastuuaspektia. Ehkä lukukokemukseni oli sekava, mutta en voi mitään sille että keskeisin tarinan viesti itselleni oli suunnilleen ”asioita tapahtuu ja sille ei välttämättä voi mitään, joskus asiat ovat kaoottisia.” Väistänkö tällä tulkinnalla sen, että en saanut kiinni punaista lankaa? Ehkä, mutta joskus sellaista vain tapahtuu.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti