Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vaihtoehtohistorioiden mielenkiintoisuus on niiden suhteessa tapahtuneeseen historiaan ja tietenkin siihen, kuinka lukija historiaa tuntee. Täysin vieraan maan, kulttuurin tai aikakauden vaihtoehtohistoriaa voinee lukea tarinan elementeistä riippuen historiallisena romaanina tai silkkana fantasiana. Budapestin Kauhujen museossa käydessäni mietin, kuinka Suomen ja Unkarin historiat ovat tavallaan vaihtoehtohistoriat toisilleen – lähtökohdissa kun oli paljon samaa.

Michael Moorcockin jo vuonna 1971 ilmestynyt Ilmojen sotaherra on vaihtoehtohistoria, jossa brittiläinen imperiumi ei koskaan hajonnut ja ilmalaivat valtasivat taivaat ilmaa raskaampien koneiden sijaan. Mitä tällainen vaihtoehtohistoriallinen tarina antaa nykylukijalle, jolle brittien imperiumi ehkä tuntuu ajatuksena samanlaiselta kuin Minas Tirith? Jos lukija olisi ehtinyt nähdä imperiumin loiston viime päivät ja kokenut ajan, kun aurinko imperiumissa laskee, Moorcockin maalaama kuva Iso-Britanniasta maiden, ilmojen ja merien valtiaana olisi voinut tuntua katkeransuloiselta.

Toisaalta on kiistämätöntä, että Ilmojen sotaherra ei kaipaisi mitään vaihtoehtohistoriaa miljöökseen. Nyt brittiläinen imperiumi on kulissi tarinalle, joka alkaa keskeltä ja myös päättyy sinne, eikä oikeasti esitä vaihtoehtohistoriallaan mitään mielenkiintoista. Loppupuolella esiintyvä Lenin ei ole syvällinen kommentti, vaan vitsi. Ilmojen sotaherra on ydinpommi poislukien merirosvotarina vaihtoehtomiljöössä. Viihteellisenä merirosvotarinana se ei ehkä ole huono – mutta tarinan tapahtumat ja vaihtoehtohistoriallinen miljöö eivät anna toisilleen muuta kuin aivan välttämättömän.

Kategoria(t): tieteiskirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *