Kuinka paljon voi muuttua kolmen sukupolven aikana? Ilmeisesti kokonainen maailma. Naguib Mahfouzin Kairo-trilogia päättyy Sokerikujan myötä. Millaisen tarinan kertoikaan kolmas romaani ja millaisen koko kolmikko?
Ensimmäisen osan lukemisen jälkeen vaikutelmani oli, että teoksessa oli kaksi tarinaa: taustalla uudistuva ja itsenäistyvästä Egyptistä ja etualalla kauppias Sayyid, joka ei aio uudistua, ja hänen perheensä, joka väistämättä muuttuu esimerkiksi lasten kasvaessa. Jäin hieman kaipaamaan tarinaan varsinaista konfliktia – jännitettä kirjoittaja siihen toki rakensi, mutta ensimmäisen romaanin tarinassa se ei vielä kärjistynyt niin, että tarina olisi tuntunut kokonaiselta.
Keskimmäisessä osassa uudistumisen jännitteet eri tasoilla olivat edelleen mukana, mutta huomio oli voimakkaammin ihmisten sisäisissä konflikteissa kuin ihmisten välisissä ja ihmisten ja yhteiskunnan välisessä. Kauppias Sayyidia aktiivisemmassa roolissa olivat hänen aikuistuvat lapsensa, jotka lähestyvät voimiensa huippua samalla kun heidän isänsä itsevaltainen ote alkaa kirvota. Vaikka tarinassa keskitytäänkin kuvaamaan ihmisten sisäisiä maailoja ja heidän suhteitaan omiin muodostuviin tarinoihinsa enemmän kuin aikaisemmin, konfliktien taustat ovat yhä selvästi muuttuvassa maailmassa ja muuttuvissa yhteisöissä.
Kolmas osaa jatkaa keskimmäisen linjoilla. Siinä tuodaan mukaan Sayydin lapsenlapset aktiivisempina toimijoina, mutta keskeinen osa tarinasta on hänen lapsensa Kamalin kamppailu itsensä kanssa. Perheensä aikaisempi itsevaltias Sayyid on jo luopunut vallastaan mutta joutuu luopumaan myös toimintakyvystään ja lopulta elämästään.
Taustalla ollut Egyptin tarina kertoo itsenäistymisestä, kansallistunteesta, uhmasta. Samalla se antoi syitä myös ihmisten sisäisiin konflikteihin sekä ihmisten konflikteihin yhteisöjensä ja yhteiskunnan kanssa. Sokerikujassa tästä on osoituksena perheen nuorimman sukupolven poikien tarinat: yhdestä tulee vaikutusvaltainen virkamies, kaksi muuta päätyvät teoksen lopussa vangeiksi yhden kuuluessa kommunisteihin ja toisen radikaaliin muslimiveljeskuntaan. Muuttunut Egypti tarjoaa siis erilaisia tarinoita elettäväksi – ehkä useammanlaisia kuin ennen – mutta kaikki niistä eivät edelleenkään ole yhtä helppoja tai yhtä arvostettuja. Toiset tarinat ovat helpommin tragedioita – ainakin vuosisadan alussa ja keskellä toista maailmansotaa.
Sayydin tarina hahmottuu Sokerikujan myötä tarinaksi luopumisesta. Hänen itsevaltiutensa kestää lopulta lyhyen ajan – tarinan sisällä toki vuosikymmeniä, mutta koko trilogiassa tuskin yhtä osaa. Hänen poikansa Kamalin tarina puolestaan kertoo idealismista, sopeutumisesta ja lopulta jonkinlaisesta luopumisesta. Kamalin tarinassa tärkeäksi nousee paitsi ajan huomaamaton kuluminen ja ihanteiden toteutumattomuus mutta myös hänen nuoruutensa rakastetun perheen tarina. Viimeksi mainittu osoittaa voimakkaasti sen, kuinka merkitykset muuttuvat kuluneen ja kulutetun elämän myötä. Kamalin aikoineen torjunut äärimmäisen ihastumisen kohde ei herätä kunnolla enää mitään tunnetta, ja Kamalin on ehkä vaikea tunnistaa itseään samaksi aikoinaan ihastuneeksi ihmiseksi.
Ironista onkin, kun Kamalin ystävä aikaisemmilta vuosilta – nuoruuden palvonnan kohteen veli – toteaa Kamalille tämän olevan onnellinen ja saanut nähdä nuoruutensa haaveiden toteutuvan. Kamalin tarina näyttäytyy voi siis näyttäytyi ulospäin kovin toisenlaisena kuin hänelle itselleen, vaikka osa kommenteista kumpuaisikin kohteliaisuudesta.
Koko trilogian tarina tuntuu päättyvän ahdistukseen ja epätietoisuuteen toiveikkuuden sijaan. En tiedä, oliko se kirjoittajan pyrkimys. Ensimmäisen osan jälkeen kirjoitin näin: ”Mittava sivumäärä kuluu loppuun, mutta kunnon konfliktia ei tule. Elämässä se tietenkin voi olla näin, mutta entä romaanin tarinassa?” Nyt arvioisin, että näitä kunnon konfliktejakin tuli, mutta ehkä teoskolmikon kantavat konfliktit olivat avainkohtausten sijaan koko kudelmassa.