Isaac B. Singerin novellikokoelma Vanhaa rakkautta on koottu ilmeisesti viidellä vuosikymmenellä ilmestyneistä tarinoista. Melkein jokaista lukiessaan tuntuu kuin lukisi samaa ydintarinaa mutta hieman eri miljöössä tai hieman eri henkilöin. Novellit eivät ole niin peittelemättömästi koko ajan sama tarina kuin Alberto Moravialla toisinaan, mutta ei se kaukanaan ole.
Mielestäni Singerin tarina on melkein aina jännite uuden ja vanhan tai taivaallisen ja maallisen välillä. Usein nämä ovat samoja asioita niin, että vanha ja väistyvä on taivaallista itseltään Jumalalta uuden ja haluttavan ollessa maallista. Vanhat hyveet ja Jumala eivät kuitenkaan sovi nykyaikaan – olipa aika historiallisesti mikä tahansa – ja juutalaiset yksilöinä ja yhteisöinä kärsivät tavalla tai toisella.
Kokoelman alkupuolen ”Krakovan herra” on yksi vaikuttavimmista tarinoista. Siinä pieneen kylään saapuu itse paholainen, tarjoaa kaupungin ja maailman uusia ihmeitä ja saa kaikki valtaansa. ”Ješiva-poika Jentl”kertoo pojille tarkoitettuun juutalaiskouluun haluavasta ja naamioituen pääsevästä tytöstä – muun muassa. ”Isoisä ja tyttärenpoika” kuvaa uuden ja vanhan, taivaallisen ja maallisen vastakkainasettelun muuttuvassa maailmassa sukupolvien välillä.
Singerin kokoelman lukemisesta ei jää samalla tavalla kyynistä oloa kuin Moraviasta usein. Moravialla ihmiset eivät lopulta voi todella kohdata toisiaan eikä Singerkään voi ratkaista ikiaikaista jännitettä, mutta taidokkaan kerronnan aikaansaamat askarrutukset jäävät mieleen muuten kuin kyynisinä kysymyksenasetteluina. Singer ei nimittäin mielestäni tarinoidnsa kautta esitä, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanhan ja taivaallisen hylkääminen johtaa tuhoon ja murheeseen: myös perinnäistapoihin ja puhdasoppisuuteen tarttuminen voi tehdä elämästä lohdutonta ilman, että taivaallista vapautusta on luvassa senkään päättymisen jälkeen.
Hienoja tarinoita – tai tarina.