Keltainen kirjasto 216: Vanhaa rakkautta

Isaac B. Singerin novellikokoelma Vanhaa rakkautta on koottu ilmeisesti viidellä vuosikymmenellä ilmestyneistä tarinoista. Melkein jokaista lukiessaan tuntuu kuin lukisi samaa ydintarinaa mutta hieman eri miljöössä tai hieman eri henkilöin. Novellit eivät ole niin peittelemättömästi koko ajan sama tarina kuin Alberto Moravialla toisinaan, mutta ei se kaukanaan ole.

Mielestäni Singerin tarina on melkein aina jännite uuden ja vanhan tai taivaallisen ja maallisen välillä. Usein nämä ovat samoja asioita niin, että vanha ja väistyvä on taivaallista itseltään Jumalalta uuden ja haluttavan ollessa maallista. Vanhat hyveet ja Jumala eivät kuitenkaan sovi nykyaikaan – olipa aika historiallisesti mikä tahansa – ja juutalaiset yksilöinä ja yhteisöinä kärsivät tavalla tai toisella.

Kokoelman alkupuolen ”Krakovan herra” on yksi vaikuttavimmista tarinoista. Siinä pieneen kylään saapuu itse paholainen, tarjoaa kaupungin ja maailman uusia ihmeitä ja saa kaikki valtaansa. ”Ješiva-poika Jentl”kertoo pojille tarkoitettuun juutalaiskouluun haluavasta ja naamioituen pääsevästä tytöstä – muun muassa. ”Isoisä ja tyttärenpoika” kuvaa uuden ja vanhan, taivaallisen ja maallisen vastakkainasettelun muuttuvassa maailmassa sukupolvien välillä.

Singerin kokoelman lukemisesta ei jää samalla tavalla kyynistä oloa kuin Moraviasta usein. Moravialla ihmiset eivät lopulta voi todella kohdata toisiaan eikä Singerkään voi ratkaista ikiaikaista jännitettä, mutta taidokkaan kerronnan aikaansaamat askarrutukset jäävät mieleen muuten kuin kyynisinä kysymyksenasetteluina. Singer ei nimittäin mielestäni tarinoidnsa kautta esitä, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanhan ja taivaallisen hylkääminen johtaa tuhoon ja murheeseen: myös perinnäistapoihin ja puhdasoppisuuteen tarttuminen voi tehdä elämästä lohdutonta ilman, että taivaallista vapautusta on luvassa senkään päättymisen jälkeen.

Hienoja tarinoita – tai tarina.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #214: Yhä useamman sydän pettää

Tuntuu, että Saul Bellow’n romaani Yhä useamman sydän pettää on romaani kahdesta vanhenevasta miehestä, jotka keskustelevat pitkäveteisesti aikaisemmista epäonnistumisistaan ja elämässä eksymisestä, kunnes joutuvat myös nykyisyydessä hankalaan tilanteeseen ja ovat täysin hukassa.

Suurin osa kirjan tarinasta onkin tarinoita jotenkin hankalista tai epäonnistuneista ihmissuhteista. Lukiessani luulin, että koko romaani jatkuisi sellaisena loppuun saakka. Miehet olisivat kertoneet mennyttä elämäänsä toisilleen. Päähenkilöt ovat yliopistomiehiä, ja heistä ei välittyy vain vähän vähemmän tyhjänpäiväinen kuva kuin Alberto Moravian joutilaista hahmoista. Ikään kuin heidän tarinansa olisivat jo olleet kerrottu, ja elämältä olisi odotettavissa enää kertaamista.

Kun herrojen nykypäivässä alkaa tapahtua, eli he sotkeutuvat taloudellisiin taisteluihin, he vaikuttavat olevan aivan yhtä eksyksissä kuin ihmissuhteissa. Osin se johtunee siitä, että taloudelliset sotkut ovat osin ihmissuhdesotkuja.

Pakko myöntää, ettäjään ihmettelemään tarinan keskeistä viestiä. Olikohan tämä parodia – vai syvällinen tutkielma jostakin? Vaikea sanoa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Liu: Kuolema on ikuinen

Sananen kirjan nimestä. ”Kuolema on ikuinen” on jonkin James Bond -elokuvan otsikko, eikö vain? Englanniksi alkuteoksen nimen ilmoitetaan olevan ”Death’s End”. Sananmukainen käännös olisi varmaankin ”kuoleman loppu”. Eivätkö nämä anna tulevalle tarinalle vähän erilaiset alkutahdit?

Trilogian edellinen eli keskimmäinen osa oli mielestäni vähän epäonnistuneestikin tarinoita yksittäisistä ihmisistä ja heidän sisäisistä maailmoistaan koko ihmiskunnan tuhoutumisen uhan äärellä. Käsillä oleva viimeinen osa fokusoi tarinaa uudestaan: siinä keskitytään yhteen henkilöön, miljöönä on aluksi ihmiskunnan etenevä sukupuutto, kun sen ja vieraan sivilisaation molemminpuolison tuhoutumisen uhka pienenee päähenkilö Xinin toimien tai oikeastaan toimimattomuuden vuoksi.

Niin häkellyttävää kuin se onkin, ihmiskunnan sukupuuton uhka, sen käynnistyminen ja sitten peruuntuminen ovat kuitenkin vain pieni osa tarinan laajuutta. Tämän romaanin tarina ulottuu lähelle koko maailmankaikkeuden ja kaiken elämän loppua, ja kieltämättä saa miettimään asioiden merkityksen ja äärellisyyden suhdetta toisiinsa. Hassua, että nyt ensimmäisen osan kiehtovien ideoiden täyttämä tarina muuttuukin vain yhdeksi erityistapaukseksi – yhdeksi muunnelmaksi – maailmankaikkeuden koko historian ja laajuuden käsittävässä sivilisaatioiden selviytymistaistelujen kirjossa.

Silti mittakaava on pieni Olaf Stapledonin Viimeiset ja ensimmäiset -romaaniin verrattuna.

Palataan vielä Liun kirjan nimeen. Kyllä vain, tämän Muistoja planeetta Maasta -trilogian maailmankaikkeuden lopussa kaikki kuolee. Mutta mikään ei viittaa siihen, että kuolema olisi välttämättä ikuinen. Jos tällä maailmankaikkeudella on tarpeeksi massaa, kaikki voi alkaa alusta. Sekään ei ole kuoleman loppu, kaiken kuolemisen lopullisuus on ainakin hetkeksi vältetty. Nyt käännöksen otsikko ei oikein kohtaa tarinan loppupuolen hienovaraista toiveikkuutta.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Liu: Synkkä metsä

Liu Cixinin tieteistrilogian ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema rakensi tarinaa esittelemällä melko hyvässä rytmissä luonnontieteellisiä ideoita. Toinen osa Synkkä metsä rakentuu hieman eri tavalla – edellään luonnontieteet ovat keskeisiä, mutta fokus on muuttuneen miljöönkin vuoksi toisaalla.

Trilogia kertoo ainakin toiseensa osaansa saakka kahden sivilisaation kohtaamisesta. Toinen on Maan ihmiskunta ja toinen tähtijärjestelmänsä epävakautta pakeneva Trisolariksen väki. Ensimmäisen osan lopussa Maata kohti matkaavan Trisolariksen laivasto ilmoitti, että ihmiset ovat heille hyönteisiä. Miljöö on siis muuttunut niin, että trilosaristen aikeet jossain tunnetaan ja tiedetään, että he kykenevät valvomaan kaikkea Maassa. Pelastuakseen tuholta Maan hallitukset käynnistävät Seinänkohtaaja-projektin, jossa muutama ihminen saa liki rajattomat valtuudet laatia kukin tahollaan suunnitelma saapuvien trisolarislaisten päihittämiseksi tai tuhoamiseksi.

Tämä johtaa siihen, että yksi tärkeimmistä jännitteistä on ”seinänkohtaajien” arvoituksellisissa suunnitelmissa, joiden perimmäisiä tarkoituksia ei paljasteta lukijoille ennen kuin ne paljastuvat heidän vastustajilleen – ja silloin ne tulevat pitkien selitysten muodossa. Tämä on yleensä hyvän ”näytä, älä kerro” -neuvon vastaista. Suunnitelmat ovat sinänsä kiehtovia, mutta kun niitä ei kunnolla paljasteta osana tarinaa, vaan sivujen mittaisina selontekoina, kuin teknisinä raportteina, niiden kiinnostavuus kärsii.

Toinen seuraus on se, että Liu keskittyy seinänkohtaajiin henkilöinä. Hän ei ole mielen syvyyksien ja nyanssien kuvaamisessa kovinkaan hyvä. Vahvuudet ovat selvästi muualla. Niinpä ainakin tämän lukijan kokemuksessa tarina keskittyy vääriin asioihin.

Synkän metsän loppupuolella Liu pääsee taas vahvuuksien mukaiseen kerrontaan. Tällöin huomion kohteeksi nousee yksi ratkaisu ”Fermin paradoksiin” eli siihen, miksi älyllistä elämää ei ole havaittu kuin Maapallolla. Tämä laajentaa tarinaa huomattavasti Maan ja Trisolariksen sivilisaatioiden yhteenottoa kosmisemmaksi.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Liu: Kolmen kappaleen probleema

On sanottu, että tieteiskirjallisuus on ideoiden kirjallisuutta. Tällöin novelli on sille luonnollinen muoto: idean saa hyvin aseteltua lyhyen tarinan ympärille tai ytimeen. Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleema sen sijaan on melko pitkä romaani – käännettynä lähes 450 sivua. Otsikko viittaa erääseen fysiikan ongelmaan, mutta kantaako se tarinaa?

Se ei kanna, eikä sen onneksi tarvitsekaan. Kirjailijalla riittää ideoita niin, että sivumäärä on perusteltu. Kun viimeisellä neljänneksellä luulee, että kaikki elementit on jo esitelty ja edessä on vain loppuun kulkeminen, on varastossa vielä tarinan uusille urille vievä tieteiskirjallinen idea.

Itse luen Kolmen kappaleen probleemaa juuri luonnontieteellisten ideoiden kuljettamana tarinana. Sen henkilöhahmojen ajatuksiin ja tekoihin keskittyminen muuttaisi näkökulmaa niin, että keskiössä olisivat ehkä uskollisuus ja velvollisuus. Mitkä ovat yksilön velvoitteet perhettään, yhteiskuntaansa ja koko lajiaan kohtaan, kun jokin uhkaa ulkoapäin? Janan yhdessä päässä on kysymys siitä, mitä tehdä kun totalitaristinen valtiovalta uhkaa perhettä. Toisen pään askarrutus on se, kuinka toimia kun mahdollisesti koko ihmiskunnalle vaarallinen muukalaissivilisaatio ottaa yhteyttä.

Ensimmäistä kysymystä tietenkin kykenee käsittelemään ilman tieteiskirjallisuuden välineistöä. Jälkimmäiseen sen työkalut käyvät sen sijaan varsin hyvin, vaikka kysymys varsin kaukana useimpien arkielämästä onkin. Itselleni tarinaa luovat uskollisuuden ja velvollisuuksien teemojen asemesta seuraavat romaanin asettamat kysymykset: Mitä jos älyllistä elämää todella kehittyisi kolmen auringon kiertämälle planeetalle? Mitä jos fysiikan perustutkimukseen ei periaatteessakaan voisi luottaa? Mitä jos tosiaan olisi mahdollista valvoa aivan kaikkea kokonaisella planeetalla?

Kolmen kappaleen ongelma ei onneksi ole pitkäksi venytetty pohdiskelu otsikkonsa mukaisen mekaniikan ongelman ympärillä, vaan jotain paljon kiehtovampaa.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #213: Ei oikein ihminenkään

Huomaan harmittelevani, kun Keltaisessa kirjastossa tulee vastaan muuta kuin kertomakirjallisuutta. Joseph Brodskyn (alk. Iosef Aleksandrovitš Brodski) esseekokoelma Ei oikein ihminenkään koostuu kahdesta tekstistä, jotka ovat kansitekstien mukaan alkuteoksen ensimmäinen ja viimeinen essee. Tietämättä taustoja sen kummemmin tulee mieleen, että Otavalle tuli kiire julkaista tuoreelta Nobel-voittajalta jotakin – mainitaanhan kansipaperissa heti tutun keltaisen raidan jälkeen, että ”Nobel ’87”.

Miten käsitellä esseitä tarinoina – jos blogin lupauksensa mukaan tässä tosiaan on kyse tarinoista? Yleensä se on helppoa: liki kaikkea saa pohdiskeltua tarinoina. Ehkä kyse on kirjoittajan elämäntarinaan liittyvistä asioista, ehkä lukijan elämäntarinaan liittyvistä.

Brodskyn esseitä täytyy lukea hänen oman elämänsä tarinoina mutta myös Neuvostoliiton ja kylmän sodan tarinoina. Kirjoittajan taustan vuoksi kyse on väistämättä myös juutalaisten tarinasta toisen maailmansodan jälkeen. Tällä lukijalla oli vain hämärä tietoisuus maailmanmenosta silloin, kun Neuvostoliitto oli olemassa, joten omaan elämäntarinaan tämä ei ole oikein liitettävissä – tosin sattumalta katselin esseekokoelman lukemisen aikoina myös Kylmän sodan Suomi -sarjaa.

Esseet kuvaavat Brodskyn lapsuutta ja nuoruutta sekä hänen vanhempiaan, mutta tietenkin kaikkien kasvun elämäntarinoiden taustalla on Neuvostoliitto ja juutalaisten asema Itä-Euroopassa. Brodsky on näiden esseiden perusteella erittäin taitava sanankäyttäjä. Lyhyt lause ”raunioita ei voi peittää Pravdan sivulla” tuntuu äärettömän monimerkitykselliseltä, kun se seuraa kuvausta lapsuuden ja nuoruuden olosuhteista ja liittyy jälkikäteen siihen, mitä lukija saattaa tietää esseen kirjoittamisen jälkeisistä maailmanpoliittisista tapahtumista.

Toki jokainen kuvaus ei herätä minussa samanlaista vaikutelmaa kaikenkattavasta ja yleispätevästä maailmanhistorian ja yksityisen historian yhteenkietoutumisesta. Omasta sukupolvestaan Brodsky kirjoittaa seuraavaan tapaan:

Tämä sukupolvi oli etiikaltaan Venäjän historian kirjallisin, ja siitä Jumalalle kiitos. Ystävyyssuhde saattoi katketa ikiajoiksi siksi että joku piti Hemingwaysta enemmän kuin Faulknerista; tämä jumalten temppelin hierarkia edusti meille todellista keskuskomiteaa. Se alkoi tavallisena tiedonkeruuna, mutta siitä tuli pian meidän pääharrastuksemme, jolle saattoi uhrata kaiken.

(suom. Kalevi Nyytäjä)

Noinkohan tuo kokemus kuvaa kuitenkaan koko sukupolvea?

Kokonaisuutena Joseph Brodskyn Ei oikein ihminenkään on kahden esseen mutta monien jaettujen ja yksityisten yhteenkietoutuneiden tarinoiden kokoelma.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Viidesneljättä runo: Kullervo ottaa siskonsa kyytiinkin

Pari runoa sitten harmittelin, että Kullervon piirteeksi alussa hahmoteltu taipumus epäonnistua töissään melkein yliluonnollisen näyttävällä tavalla oli hävinnyt. Runo 35 ainakin osin tuo tämän taipumuksen takaisin: ei onnistu soutaminen, ei nuotan vetäminen. Epäonnistumiset eivät tosin ole aivan ilmiömäisiä, mutta eivätpä ne kaikki aikaisemminkaan olleet. Hyvä että välillä muistetaan henkilöiden johdonmukaisuus.

Lopulta Kullervo saa tehtäväkseen toimittaa verorahat… johonkin virastoon tai hallitsijalle kai. Tämä on vähän yllättävää, mutta mikään tähän saakka Kalevalan maailmasta kerrottu ei sulje pois sitä, että jonkinlaisia suurempia hallintorakenteita olisi.

Matkalla Kullervo vokottelee kolmea nuorta naista. Kukaan ei lähde hänen rekeensä, ja lopulta hän kaappaa yhden mukaansa.

Tarina on edetä raiskaukseen, mutta tyttö käy myötämielisemmäksi, kun Kullervo esittelee veroiksi viemiään rahoja ja arvotavaroita. Niinpä rautakautisen ”Stairway to Heavenin” soidessa…

...siinä neitosen kisasi
tinarinnan riu'utteli
alla vaipan vaskikirjan,
päällä taljan taplikkaisen.

Mitenköhän tuon kirjoittaisi, jos tarinaa yrittäisi sovittaa nykypäivään?

Tytön silmät loistivat ja suu avautui arkaan hymyyn niin, että poika tiesi tämän nyt suostuvan. Hän sai riisuttua tytön tiukat farkut, ja tyttö yritti päästä makuulle ahtaassa tilassa. Takapenkin leopardikuvioinen peite lämmitti hänen paljaita reisiään. Poika kömpi hänen päälleen miten pystyi, otti tukea etupenkin nojasta ja sivuikkunasta. Samalla hän vilkaisi, ettei ohikulkijoita ollut. Näkyi vain tähtiä yössä, ja niidenkin katse osui Corollan tummansiniseen kattopeltiin.

No niin, pahoittelen tuota.

Kuten kaikki toivottavasti tietävät, Kullervon kanssa lemmekkäisiin hommiin suostunut tyttö on tämän sisar. Nämä kannattaisi pienillä kylillä ja lähialueilla selvittää ennakkoon eikä vasta seuraavana aamuna!

Tyttö syöksyy koskeen ja Kullervokin on itsetuhoisella päällä, kun tunnustaa tapahtumat äidilleen. Äiti suostuttelee Kullervoa olemaan tappamatta itseään ja menemään mieluummin piileskelemään kunnes olo helpottaa. Kullervo päättää puolittain toteuttaa tämän: ei tapa itseään heti, vaan tekeekin laajennetun itsemurhan eli lähtee nyt kostamaan Untamolle ja tämän väelle.

Lopussa tuodaan siis yhteen tarinan osasia aikaisemmista runoista: Kullervon epäonnistumiset, kadonnut sisko, kosto Untamolle. Nämä rakentavat tarinan seuraavia tapahtumia. Hyvä! Kullervo-jakso on rakentunut aika huonosti, mutta jospa lopussa kaikki soljuisi yhteen.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #212: Valkoinen tunkio

Alice Munro kertoo novellikokoelmassaan Valkoinen tunkio pitkiä ja painavia tarinoita. Parasta on, että hän kykenee kertomaan pitkän tarinan, jonka sivumäärä on vähäinen.

Erittäin hyvä esimerkki tästä on noin 30-sivuinen novelli ”Monsieur les Deux Chapeaux”. Munro vuorottelee henkilöidensä menneisyyden ja nykyisyyden kuvaamista ja rakentaa kattavasti mutta kiireettömästi heidän aikaisempaa ja vallitsevaa arkeaan. Menneisyydessä on olennaista, että päähenkilö – vielä lapsena – luulee hetken ajan ampuneensa veljensä kuoliaaksi. Tämä ei toki paljastu heti – se ei ole lähtökohta, vaan yksi asia, joka on menneisyydessä tapahtunut. Nykyisyydessä puolestaan on keskeistä, että päähenkilön veli askartelee autonsa kanssa ja päähenkilö saa kuulla, etteivät veljen tekemät ratkaisut välttämättä ole turvallisia.

Kun novellissa menneisyyden ja nykyisyyden kerronta vuorottelee, kuviteltu kuolema lapsuudessa ja aavisteltu vaara tulevaisuudessa esiintyvät rinnakkain ja saavat lukijan päässä toisiinsa kytkeytyneen merkityksen. Niin ne ovat kytkeytyneet myös päähenkilön elämäntarinassa. Kun aivan novellin lopuksi päähenkilö menneisyydessä eli lapsena toteaa vielä, että ”siitä lähtien hänen olisi varottava, ettei sellaista enää tapahtuisi – ei Rossille, eikä hänelle – se olisi hänen elämäntehtävänsä” lukija pystyy itse täydentämään kaikista menneisyyden ja nykyisyyden välissä olevista vuosista olennaisen.

Tällainen eri näkökulmien tarinoiden kuljettaminen rinnakkain – milloin eri henkilöiden ja milloin eri aikojen näkökulmien – on tyypillistä kokoelman kertomuksille. Niminovellissa kerrotaan sama päivä useasta eri näkökulmasta niin, että näkökulmahenkilöiden omat elämäntarinat näyttelevät merkityksellistä roolia kokonaisuudessa. Novellissa ”Orange Streetin luistinradan kuu” puolestaan kerrotaan varsin tiiviisti kolmen eri henkilön matkaa lapsuudesta vanhuuteen. Sivuja on taas noin kolmessakymmentä, mutta tuntuu kuin kunkin omista ja kaikkien yhteisistä tarinoista mitään olennaista ei jäisi kertomatta.

Munron tarinat ovat novellimaisia tuokiokuvia. Silti tuntuu kuin olisi lukenut romaanikokoelman.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #211: Mikä verissä on

Robertson Daviesin Mikä verissä on rakentuu petoksille. Petos – tai ainakin jonkinlainen valheellisuus – tarvitaan tarinan aloittamiseen, sen käänteiden motivointiin ja jännitteen rakentamiseen.

Kaikki alkaa siitä, kun päähenkilö Francisin isoisä tarvitsee raskaaksi tulleelle tyttärelleen kunnollisen miehen. Vammaisena syntynyt lapsi kuitenkin valehdellaan nuorena kuolleeksi ja piilotetaan maailmalta niin, ettei myöskään Francis saa tietää velipuolestaan kuin vanhempana. Francis itse joutuu petetyksi, kun päätyy naimisiin luullessaan saaneensa serkkunsa raskaaksi – ja siinä missä hänen isoisänsä joutui maksamaan Francisin isälle kalliisti salatusta hairahduksesta, joutuu Francis nyt maksumieheksi.

Francis puolestaan harrastaa tai tekee uraa taidemaailmassa, jossa hän yhtäältä paljastaa väärennöksiä tai toisaalta tekee sellaisia itse. Lisäksi hän toimii vakoojana isänmaansa nimiin – kaukana James Bond -tyylisestä tosin, joten kirjan lajityyppi ei muutu kesken kaiken. Mitä muuta vakoilu kuitenkaan on kuin petosta ja salaamista?

Hassua on, että tämä salailu, huijaus ja paljastamisen pelkääminen tuntuu loppujen kovin arkiselta – ja petosten motivoimat käänteet niin harmillisen mahdolliselta ihan yhtä lailla menneisyyden maailmoissa kuin nykyäänkin. Mutta ehkä se on yksi asia, joka ihmiskunnalla on verissä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Neljäsneljättä runo: Epäuskottavia käänteitä

Surmatyön jälkeen Kullervo pakenee, mutta ei ainakaan vielä saa Ilmarista peräänsä. Vaikuttaa siltä, että Ilmarisen emännän raaka murha oli tarinan kannalta tarpeeton: se ei motivoinut Ilmarista mihinkään ja Kullervolla oli joka tapauksessa syy hylätä isäntänsä.

Kullervo aikoo lähteä kostamaan Untamon suvulle perheensä surman, mutta joku vastaan tullut ”akka, siniviita viian eukko” kertoo Kullervon isän ja äidin olevan yhä elossa.

Tässä täytyy vähän pysähtyä. Kaikki alkoi Kalervon ja Untamon vihanpidosta, jossa kaikkitietävä kertoja toteaa Kullervon isän ja muun suvun Kullervon äitiä lukuunottamatta tapetun. Lukijalla ei ollut mitään syytä odottaa muuta. Nyt tarina muuttuu toiseksi, lähtökohtiensa vastaiseksi, ilman tarinan sisäisiä syitä. Voihan akka toki valehdella, mutta tokkopa kuitenkaan.

Kun Kullervo löytää vanhempansa, hän saa tietää äidillään olevan neljä lasta: kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Kullervo on pojista vanhempi. Tytöistä vanhempi on kadonnut marjametsään.

Täytyy jälleen pysähtyä pohtimaan tarinan aikajanaa ja sisäistä logiikkaa. Kullervon äidillä siis sai tyttären joko ennen Kullervoa tai melko pian hänen jälkeensä. Jos tyttärenkin isä on Kullervon isän ja tytär on nuorempi, äidin on täytynyt paeta Untamolta melko pian Kullervon synnytettyään. Tämä olisi johdonmukaista sen kanssa, että äiti ei tunne poikaansa. Jos tyttö olisi syntynyt ennen Kullervoa, tätä olisi tuskin jätetty eloon.

Koska Kullervon vanhemmat elävät yhdessä, olettakaamme että nuoremmat lapset ovat myös heidän yhteisiään. Mikäpä siinä. Mutta miten ihmeessä Kullervon isä eli Kalevo on säilynyt hengissä? Jos hän oli keskeinen hahmo vihanpidossa ja hänen sukuhaaransa tuhottiin, niin voiko Untamo olla ollut niin hölmö, ettei huomannut pahimman vihamiehensä jääneen eloon?

Nämä ovat sellaisia epäloogisia käänteitä, joita saippuasarjoihin täytyy kirjoittaa kun liki kaikki on jo kokeiltu eikä uusia ideoita ole.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti