Helmet-lukuhaaste osa 8: elokuun luetut

Elokuussa sain luettua viisi kirjaa, neljä kirjastosta lainattua suomenkielistä ja yhden englanninkielisen omasta hyllystä poimimani. Kuukauden aluksi luin kaksi erittäin nopealukuista kirjaa: Bridgerton-sarjan toisen osan Yllättävä rakkaus ja Emiko Jeanin nuortenromaanin Tokion prinsessa, joka kertoo amerikkalais-aasialaisesta tytöstä, joka saa kuulla olevansa Japanin kuningashuoneen jäsen. Lähtöasetelma on tuttu jo Prinsessapäiväkirjoista, mutta kirja on silti hyvin kirjoitettu ja kuvaa vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta.

Onnistuin löytämään kirjastosta Rileyn Auringon sisar -teoksen, joka on sarjan kuudes osa ja kertoo nuorimman sisaren tarinan. Teoksessa on mukana eksoottisen historiallisen matkakertomuksen lisäksi myös aiempia osia enemmän päähenkilön kasvua ja yhteiskunnallisia kannanottoja.

Luin omasta hyllystäni Dennis O’Donnellin kirjan The Locked Ward, jossa hän kertoo urastaan psykiatrisen osaston apulaisena ja suljetulla osastolla kohtaamistaan ihmisistä. Kirja on julkaistu 2013 ja siinä näkyy, miten psykiatrinen hoito on muuttunut vuosien varrella niin lääkityksen kuin muiden hoitomenetelmien suhteen.

Viimeinen elokuussa lukemani kirja oli Nora Robertsin Keräilijä, jonka olin lukenut aiemminkin mutta jonka luin nyt uudemman kerran. Kirjassa talonvahti näkee vastapäisessä asunnossa tapahtuneen murhan ja joutuu vedetyksi mukaan selvitystyöhön. Kirja yhdistää totuttuun Roberts-tyyliin romantiikkaa ja jännitystä ja sopii hyvin kevyen luettavan ystäville.

Kategoriat: elokuvat ja televisio, jännityskirjallisuus, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Reynolds: Varjokapteeni ja Luiden hiljaisuus

Joskus lukemistani muista kuin Keltaisen kirjaston kirjoista ei tule blogimerkintää. Se johtuu yleensä siitä, että minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa niistä. Michael Moorcockin Teräksinen tsaari koki tämän kohtalon. Alastair Reynoldsin romaaneille Varjokapteeni sekä Luiden hiljaisuus oli hyvin lähellä käydä samoin.

Keksin kuitenkin sopivan näkökulman. Se on pituus.

Kirjoitin Reynoldson trilogian ensimmäisestä osasta näin:

Kostajassa harmittaa se, että siinä kerrottua kerrottua tarinaa paljon kiinnostavampaa on se, mitä tapahtui galaksissa ennen kuin tämä kertomus pääsi alkamaan. Puitteet ovat toki Reynoldsin vakiotavaraa: vanhoja sivilisaatioita, monta kertaa unohtuneita historioita, taikuutta muistuttavaa vierasta muinaista teknologiaa. Ne tarjoavat tarpeellisen taustan ja motivaation tarinan käänteille, mutta tarinan edessä mietin monta kertaa, enkö voisi lukea kostotarinan sijaan näistä vuosituhansien takaisista tapahtumista.

Minulle tarjottu tarina ei siis kiinnostanut niin paljon kuin maailman tausta, mutta olin toiveikas. Uskoin, että ehkäpä kaikki kietoutuisi vielä yhteen ja kirjoitin:

Myös tarinat, joihin Kostaja vihjaa tulevaisuudessa, ovat kiinnostavamman tuntuisia kuin nyt kerrottu kostotarina. Romaani on ilmeisesti sarjan aloitus. Sen kannalta on lupavaa, että loppuratkaisu herättää kiinnostuksen. Tällaisena romaani on kuitenkin itseään mielenkiintoisempien mutta enimmäkseen kertomattomian tarinoiden välissä.

Nyt olen lukenut koko trilogian eli ensimmäisen osan Kostaja lisäksi noin 1100 sivua.

En saanut sitä mitä toivoin. Miljöö oli edelleen kiinnostavimmillaan alussa, ja kun viimeisen noin viidenkymmenen sivun aikana sen tausta raottui uudella tavalla, se tehtiin äärimmäisen epäuskottavalla ja epätyydyttävällä tavalla.

Mikä yleensä oikeuttaa romaanin pituuden? Väitän, että tarinan tulisi olla niin lyhyt kuin mahdollista. Kaikki tarpeeton pidentäminen vie lukijan aikaa ja, ajan ollessa rajallinen, mahdollisuuksia muilta tarinoilta.

Reynolds saattaa kuvata taisteluja avaruudessa pitkään ja huolellisesti. Hän saattaa kuvata myös juonitteluja ja sosiaalisia jännitteitä sivukaupalla. Jossain vaiheessa näitä kuvauksia tulee käänne tai paljastus, joka tavallaan oikeuttaa pitkän kuvauksen. Reynolds ei tosin ole niin taitava kirjoittaja, että jokainen sana olisi todella oikeutettu.

Ja onhan tapahtumien taustan ja maailmankaikkeuden historian vihjailuun käytetty sivuja. Välillä tuntuu, että tarina menisi johonkin pisteeseen, jossa sen tapahtumat ja edeltävä vuosimiljoonien historia kietoutuisivat kunnolla yhteen.

Niin ei tapahdu. Onko sivuja silloin käytetty turhaan? Mielestäni on. En tarkoita sitä, että minkä tahansa tarinan jokaikisen sanan tulisi olla sellainen, että jättämällä yhdenkin pois tarinan viimeinen lause muuttuu käsittämättömäksi. Nyt vain tuntuu siltä, että kiehtova miljöö ei liitykään tarinaan juuri millään lailla – ja olen kuitenkin käyttänyt tuntitolkulla aikaa tähän kirjakolmikkoon.

Kostajasta kirjoitin näinkin:

Saattaa tietenkin olla, että tarinoiksi aukaistuina nuo taustat eivät olisi niin kiinnostavia kuin nyt sirpaleisina legendoina ja arvailujen aiheina. Ne rakentavat valtaisaa mittakaavaa, joka Reynoldsin teoksissa aina tavalla tai toisella on – ja ehkä se juuri on niille riittävä rooli. Oliko kenenkään etu, kun Avaruusseikkailu 2001:n monoliitista saatiin tietää lopulta enemmän? Antoiko Halloween-elokuville mitään se, että Michael Myersin lapsuutta kuvattiin?

Olisinko siis pettynyt, kun mysteeri ei voinutkaan vetää vertoja mielikuvilleni? En usko. Esimerkiksi Reynoldsin Aurinkojen huone oli mitä tyydyttävin lukukokemus vaikka massiivinen arvoitus ratkesikin – eikä siinä mennyt puoltatoistatuhatta sivua. Kyse on myös siitä, että Kostaja-trilogian loppu oli yksinkertaisesti epäuskottava: kaksi päähenkilöä pääsee selville vuosimiljoonien salatusta historiasta käydessään nopeasti muinaisessa avaruusrakennelmassa ja suurin piirtein tehtyään havaintoja sen arkkitehtuurista. Todella epäuskottavaa näin antropologista tutkimusta tuntemattomallekin, ja siitä huolimatta monet asiat, jäivät vaille vihjettäkään selityksestä.

Niin hirmuinen määrä turhia sivuja tarinan kannalta. Rahojani en kaipaa takaisin – aina sitä jostakin saa tämän trilogian verran – mutta siihen käyttämääni aikaa en voi enää työskennellä takaisin.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #188: Kuolleet tytöt

Meni pitkään, etten lukenut kirjojen kansitekstejä ollenkaan. Ne eivät olleet tarpeen: kirjat ovat lähtökohtaisesti itsenäisiä teoksia, joiden ei tulisi tarvita edes kansiaan tuekseen. Keltaisen kirjaston jäsenillä on kuitenkin usein erityinen historiallinen merkitys, ja tarinan ymmärtämisen tapoihin voi vaikuttaa se, ymmärtääkö historiallista ja kulttuurista tilannetta – tai vaikka lajityyppiä – johon tarina on kirjoitettu.

Viime merkinnässä arvelin, etten ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden takia pysty lukemaan Huuhkalinnuista samaa tarinaa kuin 1960-luvun italiainen. Nyt Jorge Ibargüengoitian Kuolleiden tyttöjen jälkeen mietin, luinko ihan saman tarinan kuin kansitekstin laatija. Kirjailija on ”konstruoinut samalla kertaa kauhistuttavan ja hervottoman hauskan tarinan” tositapahtumien perusteella, väitetään kansitekstissä.

Kyse on siis prostituutiosta, niin vapaaehtoisesta kuin pakotetustakin, hyväksikäytöstä, intohimosta, korruptiosta ja murhista.

Tulee vähän mieleen se, kun Vonnegutin Ajanjäristyksen kansitekstissä kirjoittajaa kuvattiin ”iki-ihanaksi irvailijaksi”. Varmaan häntä niinkin voi lukea.

Kuolleiden tyttöjen kerronta on melko toteavaa, ja omaa lukukokemustani se vie enemmän kauhistuttavan kuin hervottoman hauskan suuntaan. Se, että tarina alkaa poliisitutkinnan käynnistävällä murhayrityksellä, virittää minut odottamaan, että lopussakaan ei olla onnellisia.

Luin kuitenkin kansitekstin vasta luettuani tarinan. Entä jos olisinkin lukenut kansitekstin ensin? Olisinko saattanut löytää sieltä myös luvatun hervottoman hauskan tarinan? Siihen nollapisteeseen en voi enää palata – ja yksi tarina on minulle taas mahdoton tavoittaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #187: Huuhkalinnut

Leonardo Schiascian ehkä pienoisromaanin mitoissa olevan Huuhkalinnut-niteen kansitekstin mukaan alkuteos ilmestyi aikana, jolloin Italian mafia oli muuttumassa myytistä tai kiistetystä asiasta jaetuksi todellisuudeksi. Näin tarina – joka etenee murhatutkimuksiin liittyvänä dialogina – on kovin sidoksissa aikaansa. Tai sanottakoon tarkemmin, että tarinan lukukokemus on kovin sidottu aikaan ja tietenkin vallitsevaan kulttuuriin.

Nyt tarinaa voi lukea kuin dokumenttia – melkein kuin kuulustelupöytäkirjoja. Silloin se kuitenkin on dokumenttia asioista, jotka on helppo uskoa.

Ehkä tarinaa on voinut aikaisemmin lukea paljastuksina. Kirjailija on kuvannut mafian toimintaa ja esitystavallaan tullut samalla kuvanneeksi yksilöiden, yhteisön ja yhteiskunnankin suhtautumista siihen. Tarinan lukeminen paljastuksina, joista kirjoittaminen on voinut olla rohkeaa, tuottaa tietenkin erilaisen kokemuksen kuin sen lukeminen jo tiedetyn ylöskirjaamisena.

Voisihan Huuhkalintuja tietenkin lukea myös dekkarina, jossa selvitetään murhaajaa. Itse en ole sellaisista oikein koskaan välittänyt. Luulen kuitenkin, että sellainen lukutapa olisi pettymys: tässä tarinassa murhaajalla ei ole väliä, sillä vallitsevien käytäntöjen ja vallanpitäjien välinpitämättömyyden vuoksi murhaaja voisi olla kuka hyvänsä oikeassa paikassa ja sopivilla palveluksiaa tai uhkailuilla.

Tuntuu hassulta, että en oikeastaan voi lukea samaa tarinaa kuin 1960-luvun sisilialainen.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste osa 7: heinäkuun kirjat

Heinäkuussa sain luettua neljä teosta, joista kolme perinteisinä painettuina kirjoina ja yhden e-kirjana. Minulla on Kindle, mutta käytän sitä lähinnä matkoilla, sillä pidän enemmän perinteisistä kirjoista. Se on kuitenkin kätevä sellaisten kirjojen kohdalla, joita ei tahdo löytyä Suomesta.

Ensimmäinen lukemani kirja oli Tapio Lehtisen ja Ari Pusan Yksin seitsemällä merellä, jossa käydään läpi Tapion maailmanympäripurjehdusta. Kirja oli yllättävän viihdyttävä jopa tällaiselle ei-purjehtijalle, lisäksi kirjan luvut ovat melko lyhyitä joten se on sopivaa luettavaa myös lyhyinä pätkinä.

Samanaikaisesti luin Lucinda Rileyn Kuun sisar -romaania. Tässä vaiheessa sarjaa kirjan rakenne on jo läpeensä tuttu, mutta nyt houkuttimena toimii tarinan taustalla oleva salaisuus, jota hahmot eivät huomaa, mutta josta tarjotaan vilauksia lukijalle aina silloin tällöin. Seitsemän sisarta on sarja, johon en luultavasti enää palaa, mutta jonka yritän lukea loppuun ihan vain nähdäkseni osuvatko arvaukseni oikeaan.

Tähän asti olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjastosta lainaamiani kirjoja, mutta nyt nappasin hyllystäni yhden omistamistani kirjoista uudelleenlukuun. John Groganin Marley ja minä kuvaa pariskunnan elämää kaosta aiheuttavan labradorin, Marleyn kanssa. Kirja on hauska ja vauhdikas ja sopii moniin lukuhaasteen kohtiin, sillä siitä on tehty myös elokuva.

Viimeinen heinäkuussa lukemani kirja menee lukuhaasteen kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Luin viikonloppulomalla Lin-Manuel Mirandan, Quiara Hudesin ja Jeremy McCarterin kirjan In the Heights – Finding home, jossa käydään läpi In the Heights -musikaalin syntyä, alkuperäistä esityskautta sekä musikaalista tehdyn elokuvan syntyä. Rakastan musikaaleja, joten kirja oli nappiostos ja ahmin sen läpi kahdessa päivässä.

Kategoriat: elokuvat ja televisio, laululyriikka, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Viideskolmatta runo: Häät on ehkä taputeltu

Annoin Kalevalan 20. runoa koskevalle merkinnälle otsikoksi ”Selvä välinäytös”. Sen jälkeen olen valitettavasti joutunut tuskailemaan, kun runot eivät tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Pahoin pelkään, että tästä merkinnästä tulee sitä samaa. Näin ollen runot 20-25 – eli yli kymmenesosa kokoelmasta – ovat ehkä olleet juonen etenemisen kannalta tyhjää täynnä. Oikeastaan on pakko myöntää, että 20. runo oli oli ehkä tästä jaksosta olennaisin pohjustamalla Lemminkäisen tulevia tuhotöitä.

Mutta ensin pitäisi kommentoida runo numero 25, jossa Lemminkäinen ja tuore vaimo saapuvat Lemminkäisen asuinsijoille. Puolet runosta on laulelmia sulhaselle ja morsiamalle, jotka varmasti tallentavat ajankuvaa, kuten hääjakson runot muutenkin. Harmi, että ne eivät liity juuri näihin henkilöihin, ellei sitten kyseisissä virsissä ennakoida jotain hahmojen tulevista kohtaloista.

Nyt muuten morsianta ei niin pelotella kohtalollaan. Mukavaa vaihtelua.

Jätän nyt vastaanottovirret ja Väinämöisen kiitoslaulelun ilman sen kummempia huomioita. Ajatus nimittäin jäi pyörimään runon viimeisessä kohtauksessa. Se on noin sadan säkeen pätkä, jossa Väinämöinen on palaamassa kotiinsa, mutta reki särkyy.

Ja oikeasti: mikä demonikärry Väinämöisellä on allaan ja puskeeko se rikkiä uloshengityksen mukana? Jonkin puolan hän siihen tarvitsee, eikä ihan mikä tahansa palikka kelpaa, kun Väinämöinen kyselee:

"Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
vaiko tässä vanhalassa,
väessä vähenevässä,
kenpä Tuonelle kävisi,
lähtisi Manan majoille,
toisi Tuonelta orasen,
vääntien Manan väeltä,
reki uusi laatiani,
korjanen kohentoani?"

Heviä.

Ei ilmoittaudu nuoria eikä vanhoja, joten Väinämöisen täytyy itse lähteä alisiin. Aikaisempi käynti oli varmaan lämmittelyä, ja nyt tulee todellisia mittelöitä! Panokset ovat isot, kielsihän hän aikaisemmin muita menemästä Tuonelaan.

Silloin vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
läksi toiste Tuonelehan,
matkasi Manan majoille.
Toi orasen Tuonelasta,
vääntiän Manan majoilta.

Siinä se. Siinä koko reissu kaikkine tapahtumineen, vastoinkäymisineen ja huipennuksineen. Aikamoinen menetetty mahdollisuus tässä tarinassa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #186: Välisarjan avioliitto

Välisarjan avioliitto on John Irvingin romaaniksi lyhyt. Silti siinä totuttuun tapaan saadaan käytyä päähenkilöiden vanhempienkin elämäntarinoita.

Perusasetelma on kaksi avioparia, jotka ovat sopineet parinvaihtojärjestelystä. Tulee tietenkin jännitteitä – ilman niitä on vaikea rakentaa tarinaa. Tämä tarina kuitenkin rakentuu muun kuin ilmeisimmän mustasukkaisuuden ympärille.

Voi olla, että jännite vaikuttaa ensin johtuvan juuri mustasukkaisuudesta. Kun Irving kuitenkin avaa henkilöiden taustoja tarinan nykyhetken kuljettamisen rinnalla, alkaa tuntua että parinvaihto ehkä onkin vain luonnollista seurausta elämäntarinoista. Jännitteet eivät ole ilmaantuneet sen myötä. Näin tarina liikkuu ikään kuin kahdessa ajassa, vaikka nuo ajat etenevät lukijalle likimain rinnakkain.

Mitäköhän tästä muuta sanoisi? Tarinan mahdollinen viesti jää minulle hieman hämäräksi – kokemus, joka ei ole uusi Irvingin teosten kanssa. Kansiteksti kertoo, että ”opetukseksi jää kertojan alakuloinen toteamus: ’Seksistä on vain tilapäistä apua'”. Näin kertoja varmaan kuvasi. Itselleni yhtä potentiaalinen ”opetus” Välisarjan avioliitosta on, että ”asioita tapahtuu.”

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Elokuvapohdintoja: Fingerpori ja Watchmen

Katsoin hiljattain Fingerpori-elokuvan. Elämänlaadun kannalta se oli toki huono idea: teoshan on varsin kehno. Mutta entä jos sitä ajattelee tämän blogin tunnuslauseen – ”kyse on tarinoista” – kautta? Onko se tarinana tai tarinoina huono ja jos on niin miksi?

Fingerpori on strippisarjakuva. Sen päätarkoitus on siis kertoa noin kolmen ruudun vitsejä. Ne eivät ole tarinoita muuta kuin siinä minimalistisessa mielessä, että niissä on alku, keskikohta ja loppu ja että jotain tapahtuu alun ja lopun välillä. Tämän pidempiä tarinoita ei strippisarjassa tarvita.

Elokuva kuitenkin vaatii tarinaa eri tavalla. Tarvitaan pidempi kaari – kolmen ruudun vitsi ei riitä mihinkään. Mutta miten strippisarjakuvan kääntää elokuvaksi? Tarkka käännös ei oikeastaan ole mahdollinen, sillä perusidea ei voi käännettynä enää toteutua. Siksi elokuvan henkilöt eivät ole oikeastaan enää samoja kuin sarjakuvassa: alun perin he ovat lähinnä pakollisia välineitä toistuvien vitsien rakentamiseksi – elokuvassa he tarvitsevat jonkinlaisen kaaren, kenties myös aavistuksen kehitystä ja sisäistä elämää.

Tämän lisäksi elokuvassa strippejä kuvitetaan – ilman mitään kunnon tarinaa, vähän kuin taustakankaana – jotta mahdollisimman monen suosikki pääsisi mukaan. Lopputulos on kuitenkin se, että käännöksessä strippisarjakuvan idea on hukattu ja henkilöiden tarinat ovat kiusallisen teennäisiä, ja irralliset näytellyt sketsit eivät lisää mitään alkuperäisiin strippeihin.

Voiko sarjakuvaelokuva epäonnistua, jos se pyrkii kuvittamaan uskollisesti alkuperäisteosta. Ainakin Watchmenin tapauksessa näyttää siltä – tietystä näkökulmasta. Alkuteoksiltaan Fingerpori ja Watchmen eroavat tietenkin niin, että jälkimmäisen taustalla on tarinallinen sarjakuva, suorastaan romaani sarjakuvan muodossa. Sitä ei siis tarvitse ensin kääntää – eli siihen ei siis tarvitse pakottaa tarinaa, joka todellisuudessa samalla myös muuttaa hahmot toisiksi.

Mutta onnistuuko merkityksen kääntäminen? Yhden ihan perustellun tulkinnan mukaan Watchmen-sarjakuva oli aikansa supersankarisarjakuvan dekonstruktiota – vähän epätarkasti ilmaistuna lajityypin oletusten aukikirjoittamista ja esittämistä muussa kuin totutussa valossa. Tavallaan sarjakuva esitti supersankarisarjakuvien hahmojen mahdottomuuden todellisessa maailmassa – tai sen, että supersankarit mahdollistavan maailman pitäisi ehkä olla aika kurja paikka.

Watchmen-elokuva ei tätä esittänyt. Jos olisi kääntänyt sarjakuvan merkityksen, olisi se pitänyt pelkästään kohtausten näyttelemisen sijaan kirjoittaa niin, että elokuva olisi ollut aikansa supersankarielokuvien dekonstruktio. Silloin tarina ja hahmot olisivat voineet olla toisenlaisia, mutta suurista poikkeamista huolimatta merkitys olisi saattanut kääntyä.

Sovittaminen taiteenlajista toiseen on vaikeaa. Fingerpori epäonnistuu elokuvana, kun siihen joudutaan kehittelemään tarina strippien ympärille. Watchmen epäonnistuu elokuvana, kun se ei käännä sarjakuvan tarinan merkitystä.

Jos kysytään, kumman katsoisin mieluummin uudestaan, vastaus olisi epäröimättä Watchmen. Oli se ihan komea elokuva kuitenkin.

Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste osa 6: touko- ja kesäkuun luetut

Viime kuun blogivuoro jäi käyttämättä, osin lukemisen vähäisyyden, osin uuden työn aloittamisen aiheuttaman väsymyksen vuoksi, joten nyt käynkin läpi sekä touko- että kesäkuun lukemiset.

Toukokuussa sain luettua vain viisi kirjaa, mutta niistä kaksi oli melko massiivisia. Ensimmäisenä oli vuorossa lisää Lucinda Rileytä ja sarjan seuraava osa Varjon sisar, joka noudatti tuttua kaavaa. Sen rinnalla luin Ji Seong-Hon kirjan Pako, jonka piti olla mahdoton, joka on omaelämäkerrallinen kertomus hänen paostaan Pohjois-Koreasta.
Kolmas toukokuussa luettu teos oli Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -sarjan toinen osa Majesteetti. Nuorten aikuisten romaani oli nopealukuinen vaihtoehtohistoria, jonka lähtökohtana on ajatus Yhdysvalloista kuningaskuntana ja naisesta sen hallitsijana. Majesteetin jälkeen luin Jouni Rannan ja Marko Erolan taideväärennöksistä ja niiden kaupasta kertovan teoksen Vilpitön mieli.

Viimeinen toukokuussa lukemani teos oli Barack Obaman Luvattu maa, joka oli kaiken kaikkiaan huikea lukukokemus. Teoksessa Obama käy läpi poliittisen uransa alkuvaiheet ja ensimmäisen kautensa presidenttinä. Kirja menee haasteen kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin, sillä teoksen suomentajina on toiminut huippuammattilaisten kolmikko: Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro.

Kesäkuu alkoi taas täsmälukemisella: haastekohtaan 42. Satukirja luin Cristal Snow’n Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku. Tarina on formaatiltaan selkeästi satu, mutta siinä on mukana joitakin modernimpia elementtejä, jotka tuovat siihen omaleimaisuutta. Kesäkuun alussa kirjastosta tarttui mukaan Rileyn sarjan seuraava osa: Helmen sisar. Historialliset osuudet ovat minusta ehdottomasti sarjan parasta antia, huomaan nauttivani niistä kun taas päähenkilöiden osuudet tuntuvat kliseisemmiltä, mutta näyttää kovasti siltä että luen sarjan läpi, jos ei muusta syystä niin saadakseni selville, mitä Papa Saltille oikeasti tapahtui.

Pitkän odotuksen jälkeen sain kirjaston varausjonosta käsiini myös Enni Mustosen Näkijän, jonka luinkin läpi parissa päivässä. Vaikka sarja on pitkä, Mustonen on onnistunut säilyttämään sarjan tason korkeana. Mustosen ohella luin Shaun Bythellin Seven Kinds of People You Find in Bookshops, joka on humoristinen kuvaus ihmistyypeistä, jotka kansoittavat pieniä kirjakauppoja ja divareita.

Kesäkuun ehkä huikein lukukokemus oli Kelly McWilliamsin Agnes at the end of the world. Kirja kertoo Agnesista, joka on kasvanut uskonnollisessa profeetan johtamassa kultissa, mutta joka päättää tehdä oman valintansa tilanteessa, jossa ihmiskunta on vaarassa. Suosittelen usein NA-kirjallisuutta ihmisille, jotka sanovat etteivät jaksa lukea: nuorten romaanit ovat kerronnaltaan tiiviimpiä kuin ”oikeat” romaanit ja joukkoon mahtuu todellisia helmiä kuten edellämainittu teos.

Viimeinen kesäkuussa lukemani kirja oli Jaana-Mirjam Mustavuoren Koirailoa, jossa kerrotaan koirista yleensä ja niiden yhteiselosta ihmisen kanssa, mutta myös kirjailijan omasta elämästä koirin kanssa. Vaikka itse olenkin enemmän kissaihmisiä, teoksen luki mielellään.


Kategoriat: elämäkerrat, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Tarinat ja elävä elämä

Luin taannoin John Irvingin Garpin maailman. Vaikka tämä blogi ei olekaan kirja-arviointeja varten, voin todeta pitäneeni teoksesta. Lopulta sen tarinoista oli helppo tarinoida jotain. Ajatukseni romaanista eivät kuitenkaan tyhjentyneet yhteen blogimerkintään: Garpin maailmassa saattoi olla metataso – tai ainakin metaosio, jota luin silmät selällään – joka pakottaa minut palaamaan paitsi teokseen niin myös ajatuksiini tarinoista ja todellisuudesta ylipäätään.

Romaanissa Garp kirjoitti teoksen Bensenhaverin maailma, jota kustantaja markkinoi kirjoittajansa taustalla ja erityisesti tämän kokemilla tragedioilla. Garp pakon edessä hyväksyy taktiikan, mutta myös halveksii sitä ja sen edustamaa käsitystä tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Kaikkitietävä kertoja avaa Garpin ajatuksia seuraavalla tavalla:

Garpin mielestä lieveteksti oli kehnoin syy kirjan lukemiseen. Garp oli aina sanonut että se kysymys, jota hän eniten inhosi kun oli kyse hänen työstään, oli se kuinka paljon siinä oli ”totta” – kuinka paljon siitä perustui ”henkilökohtaisiin kokemuksiin”. Totta, ei sillä luontevalla tavalla jolla Jillsy Sloper oli käyttänyt sanaa, vaan totta niin kuin ”elävässä elämässä”.

Saatan ylitulkita, mutta luen tästä hirmuisen paljon samaa kuin mitä itse kirjoitin aiemmin tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Aikaisempi merkintä sisältää edelleen parhaan osaamani tiivistyksen omista ajatuksistani: ”ei tarinan tarvitse kertoa tapahtuneista asioista kertoakseen todellisuudesta.”

Annan Garpin ja hänen kertojansa jatkaa:

”Kirjallisuuden on oltava elämää paremmin tehtyä”, kirjoitti Garp. Ja sanojensa mukaisesti hän myös inhosi sitä mitä nimitti ”omakohtaisten kärsimysten falskiksi hyväksikäytöksi”, inhosi kirjailijoita, joiden kirjat olivat ”tärkeitä” siksi että niiden kirjoittajien elämässä oli tapahtunut jotakin tärkeää. Hän kirjoitti, että kehnoin syy sille, että jokin asia päätyi romaanin sivuille oli se, että se oli todella tapahtunut. ”Kaikki on tapahtunut todellisuudessa joskus!” hän vaahtosi. ”Ainut oikeutus sille, että romaanissa jotain tapahtuu, on se että juuri niin on otollisinta tapahtua juuri sillä hetkellä.”

Kertomakirjallisuuden tarinat ovat rakennettuja. Elämä puolestaan rakentuu – vaikka jotkut sitä varmasti yrittävät rakentaakin. Prosessit ovat kuitenkin perustavanlaatuisesti erilaisia. ”Aito eletty elämä” ei välttämättä ole mielenkiintoinen tarina, eikä ”aitoudella” ole oikeastaan mitään tekemistä kiinnostavuuden tai laadun kanssa.

Eletyssä elämässä ihmiset änkyttävät, hukkaavat ajatuksen puhuessaan, toistavat itseään ilman että sillä on mitään erityistä merkitystä. Jos ”aitoa” dialogia kirjaisi kaunokirjalliseen tarinaan, se poikkeaisi odotuksista ja sillä olisi heti merkitys. Merkitys tietenkin riippuisi tarinasta ja tyylistä, mutta yhtä kaikki – Irvingiä ja Garpia lainaten – tällaisen dialogin oikeutus olisi siinä, että se olisi otollista romaanissa. Se, että dialogia on ”elettyä elämää” ei vielä anna sille lupaa olla kaunokirjallisessa tarinassa.

Päätän tämän julistuksen moniselitteisesti lainaukseen Garpin maailmasta: ”Useimmista rajoittuneen mielikuvituksen omaavista ihmisistä pelkkä ajatuskin todellisuuden parantelusta on pelkkää huijausta.”

(John Irving Garpin maailman lainaukset on kääntänyt Kristiina Harkman.)

Kategoriat: sekalaista | Avainsanoina , , | Jätä kommentti