Minulla ei ole aavistustakaan, milloin olen tätä ennen lukenut aivan tuoreen Aku Ankan taskukirjan. Menisikö se jopa 1990-luvulle? Olen aika varma, että 2010-luvulta lähtien en ole lukenut yhtään uutta Aku Ankan taskukirjaa, jos taskukirjoja ollenkaan – paitsi edellisen päivityksen Joron jäljillä.
Mutta kesäloman alussa ostin uusimman Aku Ankan taskukirjan Lomalle lompsis, joka on järjestysnumeroltaan 562. Näitähän on liki saman verran kuin Keltaisen kirjaston kirjoja!
Ensivaikutelmia: Jo selaillessa tulee olo, että kovin tutun näköistä. Totta kai Disney-sarjakuvissa on tietty tyyli, mutta ainakin minä uskoisin, että silkan visuaalisen ilmeen perusteella nämä tarinat olisi voitu julkaista vaikka 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen taskukirjoissa. Osa tarinoista onkin siltä vuosikymmeneltä, suurin osa on myöhemmiltä. Mutta en pystyisi tekemään mitään tarkkaa ajallista sijoittelua. Yksi poikkeus on lyhyen ”Hei! Kuka puhuu?” -tarinan pyöräilykypärä. Sellaista en liene ankanpojalla ennen nähnyt. Luulen kuitenkin, että supersankarisarjakuvien visuaaliset ilmeet ovat vaihdelleet enemmän kuin ankkamaailman.
On toki muutoksiakin: Tarinoista kerrotaan alkuperäisten ilmestymisvuosien lisäksi myös tekijät. Kolmeosaisen ”Hessun-Tiki-lautan matka” erottuu väritykseltään, ehkä myös taustojen tarkkuudessa, muista. En kuitenkaan ole varma, etteikö samankaltaisia värityksiä olisi voitu käyttää aikaisemminkin. Esi- ja välinäytöksiä ei ole, mutta ei niitä kai ole ollut vuosikymmeniin. Näin taskukirjat eivät ole enää näennäisesti jatkuvia tarinoita, vaan tarinakokoelma, joissa yhdistävä tekijä on korkeintaan teema. Yksittäiset tarinat eivät ole osia suuremmasta, vaan korvattavissa melkein millä tahansa muulla tarinalla.
Edetkäämme niihin tarinoihin -tosin ihan jokaista en aio kommentoida.
”Täydellinen rantaloma” kertoo Akun ja veljenpoikien sekä naapuri Tulpun ja hänen veljenpoikansa yltyvästä konfliktista lomakohteessa. Luin tätä epäuskoisena: kuinka monta kertaa tämä sama tarina on kerrottu vaihtelevin vivahtein? Ehkä käänteet veljenpoikien keskuudessa ovat harvemmin nähty muunnelma, mutta muutoin kyseessä on erittäin kaavamaisen tuntuinen tarina, joka tuottaa lähinnä hämmennyksen siitä, että tällainen on nähty tarpeelliseksi vielä vuonna 2025.
Eipä näitä tietenkään tuoteta niinkään siksi, että vuosikymmeniä tarkkaan Akunsa lukeneet syventäisivät ymmärrystään päähenkilöstä, vaan jotta uudet sukupolvet saisivat omat muunnelmansa ikiaikaisista tarina-aihioista.
Kunnianhimoisin tarina tässä taskukirjassa on kolmeosainen ja liki 80-sivuinen ”Hessun-Tiki-lautan matka. Se kertoo Mikki-hahmojen avulla Thor Heyerdahlin Kon-Tiki-retkunnan tarinan. Tällaisia yleissivistäviä sovituksia lienee tehty paljonkin. Myönnettäköön tässä, että luultavasti käsitykseni tästä antropologisessta kokeesta muovautuu pitkälti ”Hessun-tiki-lautan matkan” mukaiseksi. Yhtä kuitenkin ihmettelen: oliko Mikin, Hessun ja kumppaneiden luonteilla mitään tekemistä tarinan ja hahmovalintojen kanssa? Oliko käytetty vain heidän ulkoasuaan. En tiedä, oliko Mikki kovinkaan mikkimäinen tai Hessu hessumainen.
Luulen, että muutaman sivun mittainen ”Hei! Kuka puhuu” on Disney-teollisuudessa suorastaan kokeellinen tarina. Se on piirretty pyöräilevän Lupun näkökulmasta, ja aivan viimeiselle sivulle saa odottaa tämän paljastumista. En kuitenkaan tavoittanut tämän muodon mahdollista ideaa – pitikö sen tarjota lukijalle jokin oivallus? Kertoiko se jotain syvempää Ankkalinnan asukkaista, jotka kommentoivat ankanpojan matkaa?
Taskukirjan viimeinen tarina ”Aisaparia vailla” virittää minussa sen kysymyksen, että onko Hannu Hanhi ollut aina näin sietämätön. Voisin kuvitella, että hänen itseriittoisuuttaan on tämän tarinan tarpeisiin korostettu, mutta se tekee hänestä suorastaan epäkypsän sadistin. Ehkä hän on ollut aina sellainen, mutta enää en kykene samaistumaan häneen nauttiakseni tarinasta. Tai ehkä Hannu on ollut enimmäkseen sivuosassa ja saanut riittävästi nokilleen loppuratkaisuissa.
Suurin osa näistä tarinoistahan on sellaisia, että lopussa on helpottava, oikeudenmukainen tai hauska käänne – ja näinhän sen on oltava. Tämän tuoreen taskukirjan lukeminen ei ollut vaikea kokemus. Kyllä tällaiseen voi vaikka kerran kymmenessä vuodessa tarttua. Epäilen kuitenkin, että jos lukisi aina uusimman Aku Ankan taskukirjan vaikka muutamankin vuoden ajan, kyllästyisi tarinoiden kaavamaisuuteen ja tavallaan epätarinamaisuuteen – koska näiden henkilöiden elämäntilanteethan eivät etene mihinkään. Tarinoillahan ei tällöin ole oikeastaan väliä.
