Tässähän ei ole tarinaa. Se on yllättävää, sillä Isaac Bashevis Singerin kokoelma Isäni seurakuntaa kuitenkin sisältää kymmeniä novelleja. Niissäkään ei ole erityisesti tarinaa.
Ei, liioittelin. Kun kokoelman loppupuolella ensimmäinen maailmansota rikkoo myös kuvatun juutalaisyhteisön arjen. Tällöin teoksessa on oikeastaan ensimmäisen kerran etenemisen tuntua: maailmalla tapahtuu, yhteisössä tapahtuu, yksilöille tapahtuu.
Muuten Isäni seurakunnan tarinat ovat kuvauksia, joissa tietenkin jollakin tasolla tapahtuu, mutta kyse on enemmän kotivideoista kuin lyhytelokuvista. Ne ovat hyvin elämänläheisiä siinä mielessä, että useimmissa elämän tapahtumissa ei ole mitään erityistä juonta tai kohtausten yli kulkevaa jännitettä, joka tähtäisi lopussa kaiken kiteyttävään ratkaisuun. Elämä vain.
Suurin osa Isäni seurakunnan tarinoista vain on.
Ne kuitenkin ovat oikein hyvin kirjoitettuja tuokiokuvauksia. Ne saattavat olla eniten juuri Isaac Bashevis Singerin tarinaa ja sitä kautta Puolan ja Yhdysvaltain juutalaisyhteisön tarinaa. Mutta että samalla kaunokirjallista tarinaa – enpä tiedä.
Mikä suhde on tarinan hahmoilla ja näiden esikuvilla tarinan ulkopuolisessa maailmassa?
Saul Bellowin Ravelstein on tarina kertojahenkilön ja Abe Ravelsteinin ystävyydestä. En tiedä, kuinka kuvitteellinen tämä kertojahenkilö on, mutta Abe Ravelsteinin vastine romaanin ulkopuolella on muuan Allan Bloom. Tämä ilmeinen esikuva ja hänestä Abe Ravelsteinin hahmossa luetut paljastukset ilmeisesti herättivät aikanaan kohua – ainakin jossain mittakaavassa.
Toisaalta useimmilla mielikuvitustarinoiden henkilöillä on esikuvansa – tarkoituksella tai tiedostamatta. Lisääkö tarinoihin jotain se, että verhotun esikuvan tunnistaa vai viekö jotain pois, mikäli yhtäläisyydet ovat liian ilmeisiä?
Ennen kuin tiesin, että Abe Ravelsteinilla on selkeä esikuva tarinan ulkopuolella, luin Ravelsteinia ihmetellen välillä, miksi tarina on olemassa – kertooko se jostakin muusta kuin kuvaamiensa henkilöiden ystävyydestä. Eihän sen tietenkään tarvitse kertoa, ja hyvää kerrontaahan Ravelstein on, vaikka asia minua mietityttääkin.
Jos haluaisin lukea Allan Bloomista – en ole halunnut – varmaan lukisin hänestä suoraan enkä Saul Bellowin, hänen kehittämänsä kertojahenkilön ja Abe Ravelsteinin kautta.
Mutta jos en olisi koskaan kuullut kenestäkään Allan Bloomista, tarina kertojahenkilön ja Abe Ravelsteinin ystävyydestä ja viimeksi mainitun omaehtoisesta persoonasta olisi silti aivan omillaan seisova tarina juuri ystävyydestä ja persoonasta.
Mutta kun olen kuullut Allan Bloomista, asetelmassa on jotain häiritsevää.
Tämän rivin muistettavimmat tarinat liittyvät Frank Herbertin Dyyni-sarjaan ja antikvariaatteihin.
Asuessani Savonlinnassa kävin paikallisessa antikvariaatissa. Vaihtuvuus ainakaan tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa ei ollut suurta. Niinpä yllätyin, kun hyllyllä oli Frank Herbertin Dyyni, jota on joskus trilogiaksikin sanottu – vaikka se on yksi romaani, joka on suomennettaessa jattu kolmeen niteeseen.
Minulla oli ne niteet jo hyllyssäni. Katsoin kuitenkin hinnat ensimmäisiltä sisäsivuilta. Kirjat maksoivat paljon vähemmän kuin olin omistani maksanut, ja olisin voinut ostaa nämä ilman sen kummampaa harkintaa.
Kerroin antikvariatistille, että hän saisi näistä enemmäkin. Luultavasti ostin jotain, koska olin tiskillä kertoakseni arvioni.
Kun myöhemmin kävin, hän kertoi saaneensa niistä korotetun hinnan. Luulen, että sekä ostaja että myyjä pitivät kauppaa hyvänä.
Sittemmin olin Kouvolassa jonkin hankkeen suunnittelun takia. Julkisten kulkuvälineiden vuoksi olin joutunut lähtemään aamuvarhain ja palaverien jälkeen minulla oli luppoaikaa. Väsyneenä nuokuin puistonpenkillä ja torilla oli käynnissä jokin uskonnollissävyinen festivaali.
Lähdin vaeltamaan muuten satunnaiseen suuntaan mutta kauemmaksi melusta. Saavuin antikvariaatille, jonka nimeä en muista ja jota en seuraavalla Kouvolan-reissullani enää löytänyt. Siinä ei ole mitään mystistä – olen vain tosi huono hahmottamaan tiloja ja reittejä.
Siellä oli Frank Herbertin Dyynin messias. Ostin sen.
Hmm. Tämä olisi ollut parempi tarina, jos antikvariaatissa olisi ollut jotain mystistä. Toisaalta: olihan tässä johdatus, koska lähin sananjulistusta pakoo ja löysin – niin, messiaan.
Manuel Rivasin Timpurinkynässä taitaa olla aikatasoja, mutta ainakin tarinan timpurinkynä läpäisee ne kaikki.
Timpurinkynä ei varsinaisesti ole tarina timpurinkynästä. Sillä on historia, se vaihtaa omistajaa, ja sen matkan voi kuvitella jatkuvan senkin jälkeen, kun tarina on päättynyt. En kuitenkaan usko, että sen kantajien ketju on mikään tarina itsessään.
Timpurinkynän tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Sota on voimakas tausta kirjan tapahtumille. Väitän, että se taustaksi se jääkin – välttämättömäksi toki, mutta etualalla ovat päähenkilöiden ajatukset ja tunteet, jotka muodossa tai toisessa esiintyvät muuallakin kuin sodissa.
Pelko, syyllisyys, kaipaus – ainakin niistä on tämä tarina tehty. Niin ovat tietenkin monet muutkin tarinat, mutta sisällissodan taustoittamiin tapahtumiin ne sopivat oikein mainiosti. Ne kaikki viestivät ristiriidoista, ja ristiriidat ovat polttoainetta sisällissodissakin.
Ja jos Tony Churt pystyy sepittämään taululle historian, minä taatusti pystyn sepittämään sille tulevaisuuden.
Tämä lause on Michael Fraynin Päistikkaa-romaanin sivulta 116 mutta se kuvaa tarinan keskeistä ideaa: jos sattumalta löytyneellä taululla olisi mielenkiintoinen tarina, se voisi olla todella arvokas. Tämän tarinan yhtäältä selvittäminen – tai suorastaan keksiminen – ja toisaalta taulun mahdollisen arvon piilottelu kunnes se on vaihtanut omistajaa ovat Päistikkaan eteenpäin vievät voimat.
Tämän mahdollisesti arvokkaan taulun tarinaan liittyvät sekä sen oman historian käänteet, oletetun tekijänsä elämäntarina ja seikkailut sekä tekoaikansa historialliset myllerrykset. Nämä kaikki – sekä spekulaatiot että historialliset tosiasiat – ovat osa kudelmaa, jonka ansiosta taulu voisi olla rahallisesti arvokas.
Niin, kenen tahansa ja missä tahansa maalaama vanhakaan taulu ei välttämättä olisi.
Jonkin esineen rahallinen arvohan on jossain mielessä fiktiota. Myös rahan arvo on jollakin tavalla kuvitteellista – tai ainakin sopimuksenvaraista. Samoin esimerkiksi taulun arvo syntyy, kun tehdään sopimus kaupasta, ja ainakin tässä tarinassa sepitteen uskotaan vaikuttavan tuohon sopimukseen.
Päistikkaa on tempoileva – ja myönnettäköön – ihan hauska tarina siitä, mitä ahneus voi saada aikaan. Jos taulu olisi selvinnyt romaanin loppuun saakka, se olisi tarinan maailmassa voinut olla arvokas jo sen takia, millaiselta farssilta sen löytyminen ja tarinan selvittäminen vaikutti. Tämä tarina olisi jättänyt varjoonsa sen alkuperäisen historian. Mutta tietenkään tällaisessa tarinassa taulu ei voi selviytyä, vaan sen on tuhouduttava – ja näin muodostuu romaanille tarpeellinen tarina.
Rivi silkkaa Harrisonia! Harrison tosin ei ole sama koko rivin läpi. Sen aloittaa Harry Harrison ja päättää M. John Harrison. Muitakin kirjailijoita esiintyy, koska he ovat kirjoittaneet Bill – Linnunradan sankari -sarjaa, jonka jäseniin Harry Harrison on kuitenkin merkitty ensimmäiseksi kirjoittajaksi.
Harry Harrison eli vuosina 1925–2012, eli ehti nähdä tieteis- ja fantasiakirjallisuuden lajityyppien muutosta ja kehitystä ja vaikuttaa siihen itsekin. En tiedä, julkaistiinko häneltä novelleja ennen ensiromaania. Se oli vuonna 1960 ilmestynyt Deathworld, joka myös käännettiin suomeksi Kuoleman planeetaksi ja on rivin alussa. En ole lukenut sitä. Ehkä on sopivaa, että Harry Harrisonin tuorein suomennos on novellikokoelma Selviytyjien planeetta. Sillä ei kai ole yhteyttä Kuoleman planeettaan. En ole lukenut tätä kokoelmaakaan.
Harry Harrisonilta on suomennettu osia monesta sarjasta. Kuoleman planeetta on sarjansa ensimmäinen osa, samoin Bill – linnunradan sankari, Ruostumaton teräsrotta ja Eedenistä länteen. En ole varma, olenko lukenut keskimmäistä. Bill-sarjaa olen lukenut liikaa. Eeden-sarja puolestaan on Harrisonia kunnianhimoisimmasta ja kiinnostavimmasta päästä. Kaikki kolme kirjaa olen lukenut, vaikka blogimerkintä taisi syntyä vain ensimmäisestä.
Harry Harrisonin varhaisemmasta tuotannosta Tilaa! Tilaa! on mutkan kautta tunnettu. Kaikki varmaan tietävät, että Soylent Green on tehty ihmisistä. Harvempi tietää, että Soylent Green -elokuva on melko vapaa sovitus Tilaa! Tilaa! -romaanista. Harva tietää, että kannibalismi on osa tuota sovitusta eikä alkuteoksessa lainkaan. Olen tuon romaanin lukenut.
Minun on vähän vaikea uskoa, että tulisin Harry Harrisonia enää lukemaan. Kenties tartun Selviytyjien planeettaan halutessani novelleja. Mutta tuskin Bill tai Ruostumaton teräsrotta saavat enää huomiotani.
Entä M. John Harrison? Pitkään hän oli minulle vain yhden teoksen kirjoittaja Book Studion scifi-sarjassa. Sitten Like alkoi suomentaa hänen tuoreempaa tuotantoaan. Se alkoi Valolla vuonna 2004, ja se tuntui olevan jonkinlainen voitokas paluu spekulatiivisen fiktion äärelle. Valo, Nova Swing ja Tyhjyys ovatkin erinomainen jotakuinkin toisiinsa liittyvä kolmikko. Muistan jokaisen kohdalla oman innostukseni. Olen kunkin näistä lukenut kaksi kertaa. Suosittelen vähintään kertaa kaikille – tai kokeilkaa ainakin Valoa.
Linnunradan sankari Billin seikkailuista muistan hajanaisia tunnelmia ja sen, ettei niiden lukeminen uudestaan tai eteenpäin kiinnosta. M. John Harrisonin teoksista Eilisen mystinen sydän ja Elonmerkit muistan samalla tavalla vain tunnelmia. Niihin tunnelmiin kuitenkin muistaa uponneensa ja voisi myös kuvitella vielä palaavansa. Bill-tarinoista ymmärsi liikaakin – Eilisen mystisestä sydämestä ei välttämättä paljonkaan.
Torgny Lindgren loi romaanissaan Kimalaisen mettä jokseenkin omalakiselta pienoismaailmalta tuntuvan miljöön. Nyt sain luettavakseni hänen novellikokoelma Oikea Maisema, ja samankaltaista taiturimaisuutta siinäkin on. Eivät ne ole omia universumeitaan kuten Peter Høegin tarinat. Nämä saattavat välillä hennosti viitata toisiinsa – mutta toki niissä annetaan ymmärtää, että maailmaa voi olla kertomusten ulkopuolellakin.
En tiedä, kuinka paljon suuri osa Oikean Maiseman viehätystä liittyy tarinoiden tapahtumiin. Ehkä idea ja tunnelmat tenhoavat enemmän.
On puu nimeltä Una, joka parantaa ja jonka kertomuksen lopussa todetaan, että
Valitettavasti tästä omalaatuisesta elämäntavasta johtui, että kaikki polut ja tiet muuhun maailmaan ovat kasvaneet umpeen ja kadonneet, yksipuolisen elinkeinoelämänsä takia kylä on täydellisesti irtaantunut sivilisaatiosta. Me emme löydä sitä.
Tarina ikään kuin sulkeutuu mennessään kohti päätössanojaan. Se todellakin loppuu eikä takaisin voi päästä.
Puista puhutaan myös Lillebergin Eliksestä, joka oli vahva – pituutta oli kuusi jalkaa ja seitsemän tuumaa, painoa viisitoista leiviskää. Hän raivasi kymmenen tynnyrinalaa peltoa yhdessä kesässä.
Ei, minulla ei ole aavistustakaan, mitä nämä mitat tarkoittava – mutta tenhoa niissä on.
Elis hakkasi koko Klåvavuoren paljaaksi.
Lootin vaimon tarinakin kerrotaan uudelleen. Se kerrotaan niin, että Lootin vaimon tietämyksestä kumpuaa vihannesten viljely.
Alfred Krummes jää tilalleen neutraalille vyöhykkeelle Saksan jakautuessa. Hänestä tulee kuuluisuus, vaikka hän vain lähinnä elää elämäänsä. Lopulta hänelle ja vain hänelle esiintyy sirkus, ja hän yrittää paeta.
Kun hän ehti viimeisen kapean ojan luo, hän taipui takakenoon ja ponnisti terveellä vasemmalla jalallaan, ja silloin sotilaat sanoivat toisilleen: Hän ottaa vauhtia! Hän aikoo loikata!
Jos John Irvingin Neljättä kättä olisi paisutettu pari sataa sivua päähenkilön vanhempien ja isovanhempien tarinoilla, sisäoppilaitoksella ja painilla, en voisi olla pitämättä sitä Irvingin kirjojen parodiana. Nytkin se on hilkulla – mietin oikeasti ensimmäisen sadan sivun aikana, kirjoittaako Irving jonkinlaisellaoman tyylinsä irvikuvalla.
Neljännen käden tarina on kerrottu paljon lyhyemmällä sivumäärällä kuin useimmat Irvingin teoksista. Silti se sisältää tarpeettoman tuntuisia episodeja – ja lopuksi perustelemattoman tuntuisen päähenkilön kypsymisen – ja seksuaalisuuden, joka tihkuu riveiltä ja rivien väleistä ja ylipäätään vähän joka raosta.
Mitä väliä tarinan kannalta on sillä, kuinka suuret rinnat jollakulla assistentilla on tai kuinka paksu on päähenkilön käsikirurgin penis? Itse asiassa kymmenet käsikirurgiin käytetyt sivut ovat itse tarinan kannalta tarpeettomia. Mikäli tämä olisi ensimmäinen tarina, jonka Irving kyllästää seksillä ja seksismillä, tyylikeinoa saattaisi pitää olennaisena – suorastaan elimellisenä – osana tarinaa esimerkiksi päähenkilölle ominaisen maailman tarkastelemisen tavan kautta.
Nyt tarina on kuitenkin tylsiä, toisiinsa vaihtelevalla tavalla liittyviä puolillaan elinten ja halujen kuvauksia olevia palasia. Jos Neljäs käsi olisi pidempi, sen osaset voisivat lopulta kuroutua paremmin yhteen. Nyt joudun miettimään, mikä tässä olikaan tarina. Ei tämä kuitenkaan parodia taida olla.
Ainakin kaksi asiaa Günter Grassista: en muista, miksi aloin lukea häntä, ja en varmaan koskaan tule lukemaan Peltirumpua.
Koiranvuosia ja Kampela ovat hämmästyttävän hienoja teoksia. Niiden aikalaisena ja samaa tematiikkaa käsittelevänä myös Peltirumpu on luultavasti hieno teos.
Sitä ei kuitenkaan julkaistu Keltaisessa kirjastossa, joten en tiedä, ehdinkö lukea sitä elämäni aikana.
Grassin lukemisessa eräs savonlinnalainen antikvariaatti oli avainasemassa. Poimin sieltä monta hänen teostaan, ja olin valmis poimimaan myös Vonnegutia. Valitettavasti Hemingwayta oli enemmän tarjolla, ja jostain syystä hän kuului myös hankittavien listalle.
Tällä hyllyllä Grass on luonnollisesti Tammen kirjailija. Kaikki muut teokset ovat eri kustantajilta, ja niitä tarkastellessa luo silmäyksen suomalaisen tieteiskirjallisuuskustantamisen eri aikakausiin.
Colin Greenlandin teoksen Harmin tiellä julkaisi Loki-kirjat. Sen kirjoja ilmestyi vuosien 1991 ja 2007 välillä. Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden – tai laajemmn spekulatiivisen fiktion – käännöskentällä Suomessa Loki-kirjat ja Like olivat uusia kustantajia, jotka jatkoivat tieteiskirjallisuussarjojaan sen jälkeen, kun isommat kustantajat olivat niistä enimmäkseen luopuneet. Loki-kirjoilla ja Likellä oli ehkä myös jonkin verran modernimpi imago: jostain syystä tuntuu vaikealta ajatella, että esimerkiksi Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjaa olisi voinut ilmestyä WSOY:n tai Jalavan tieteiskirjallisuussarjoissa, vaikka vuosilukujen valossa se olisi ollut mahdollista.
Seuraavaksi hyllyssä on Ursan julkaisema Harri Haarikon toimittama Tähtipuu – 33 kotimaista tieteisnovellia. Ajatelkaapa 1980-lukua: tähtitieteellisellä yhdistyksellä oli oma tieteiskirjallisuussarja! Tähtipuu on poikkeus Ursan sarjan tyypillisistä käännösromaaneista, mutta yhtä kaikki yhdistyksen merkitys on ollut erittäin suuri.
Joku oli muuten tuonut liki Ursan koko sarjan tuohon savonlinnalaiseen antikvariaattiin, ja poimin sieltä suuren määrän teoksia mukaani, vaikka se tarkoitti kaksoiskappaleiden kertymistä.
Joe Haldemanin Loputtoman sodan julkaisi Book Studio. Kustantajan Galaxy Scifi -sarja tuntui pokkarimuodon takia vähän halvalta, mutta kun sitä nyt tarkastelee, huomaa kunnianhimoisia valintoja: esimerkiksi Ian Watsonin Yhteyksiä, Samuel R. Delanyn Nova ja M. John Harrison Pastellikaupunki olivat mainioita valintoja. Myöhemmän vaiheen Heinleinin teokset ja Alfred Besterin Synergisti eivät tunnu samalla tavalla perustelluilta. Book Studion sarja kesti juuri ja juuri 2000-luvulle.
H.R. Hallin Viimeisellä hetkellä ei varsinaisesti kai kuulunut Jalavan scifi-sarjaan, joten sivuutetaan teos tässä.
Jukka Halmeen toimittama Uuskummaa? ja Pekka Halosen Peuraheimo edustavat kustantajiltaan vielä Likeä ja Loki-kirjoja tuoreempia toimijoita. Ensimmäinen on Kirjavan kustantama, jälkimmäinen Vaskikirjojen. Kumpaakin kustantajaa, jotka ovat vahvasti henkilöityneet keskeisiin toimijoihinsa, täytyy onnitella rohkeudesta. Kirjava toki onnistui Tulen ja jään laululla, mutta Vaskikirjojen toiminta lienee ollut enemmän kulttuurityötä kuin liiketoimintaa.
Joka tapauksessa Vaskikirjat on tärkeä osa suomalaista spekulatiivisen fiktion kustantamisen historiaa. Onneksi saan täyttää kirjahyllyäni myös sillä.
Don DeLillon Esittäjä muistuttaa tunnelmaltaan jossain määrin Torgny Lindgrenin Kimalaisen mettä -pienoisromaania. Kummankin miljöössä on lähinnä muista eristäytynyt ihminen ja merkittävä osa tapahtumista on päähenkilön sisäisessä maailmassa. Molemmissa elementtinä on myös tietty omalakisuus: ne irtaantuvat jonkin verran mutta eivät kokonaan arkitodellisuudesta, joten mukana on koko ajan tarkkaavaisuutta vaativa vieraus.
Esittäjän tarina on kuvattavissa periaatteessa yksinkertaisesti: päähenkilö on performanssitaiteilija, jonka aviomies tekee itsemurhan, ja tämän jälkeen päähenkilön surutyön keskelle ilmestyy salaperäinen ja hieman epämääräinen olento, jonka päähenkilö nimeää herra Tuttleksi ja joka kertoo oudolla tavalla asioita, joita hänen ei pitäisi voida tietää. Lopulta päähenkilö ottaa herra Tuttlen olemuksen osaksi performanssiaan.
Hän katsoi Tuttlea, sarjakuvapäätä ja -vartaloa, leuatonta tikku-ukkoa joka kuitenkin osasi herättää Reyn eloon ilmassa, joka hyökyi sen keuhkoista äänielimiin – ilmasta äänteitä, äänteistä sanoja, ja sanoista mies kun sanat muovautuivat tarkasti sen huulilla ja kielellä.
Hän kuiskasi: ”Mitä sinä teet?”
”Minä teen. Sitä kyllä tätä. Sano muutamia sanoja.”
Puhutko joskus? Katso minua. Puhuitko sinä joskus Reyn kanssa? Sillä tavalla kuin me puhumme nyt.”
”Me puhumme nyt.”
On tietysti niinkin, että muukalaisen näkökulmasta päähenkilön hengitys- ja joogaharjoituksen sekä oman kehonsa muuntelu toisenlaiseksi voi olla jotakin toismaailmasta. Näin lukijakin on tavallaan maailmojen välissä.
On vaikea sanoa, mistä tarinassa on kyse, ja se on osa tarinan hienoutta.
