Keltainen kirjasto #350: Piin elämä

Piin eli Piscine Molitor Patelin tarina on… no, tarinallinen. Alkusanat ovat kirjailijalta, joka ei ole romaanin kirjoittanut Yann Martel, vaan Piin elämän kirjuri. Pii kertoo ensin hänelle uskomattoman tarinansa, ja tiedostaa sen tarinaluonteen pyytäessään jakamaan sen sataan lukuun. Kerrottu tarina on epätodennäköinen ja suorastaan uskomaton. Kirjuri kertoo hänen kertoneen sen erikseen myös tarinan lähtökohtaa eli laivan uppoamista tutkiville japanilaisille viranomaisille. Heille hän joutuu kertomaan myös toisen ja symbolisemman tarinan, kun he eivät usko ensimmäistä.

En kertonut, mistä Piin tarinassa oli kyse – kuinka ollakaan. Siitä tehdyn elokuvasovituksen vuoksi arvelin itse tietäväni ja mahdollisten lukijoidenikin tuntevan perusasetelman: haaksirikkoinen joutuu pitkäksi aikaa pelastusveneeseen tiikerin kanssa. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kulttuurisen osmoosin ansiosta mielikuvia oli jo valmiina.

Piin tarinassa on myös elementtejä, jotka eivät ole ilmeisiä vain kerronnasta ja tapahtumista itsestään. Tiikerin nimi ”Richard Parker” on intekstuaalinen viittaus moneen suuntaan. Eittämättä runsaasti muitakin kerroksia on. Tarinan näennäinen uskomattomuus on siis vain eräs sen osista.

Pelkään kuitenkin, että olen liian yksinkertainen lukija ymmärtääkseni tarinan syvällisyyttä. Wikipedian mukaan Piin elämä on filosofinen romaani. Barack Obama totesi kirjeessään kirjailijalle, että kyseessä on ihana kirja ja hienostunut jumaltodistus.

Häh?

Ehkä tässä on kerroksia ja allegoriaa ja symboliikkaa ja jokin hieno argumentti, joka rakentuu tarinan ja ilmausten myötä näiden liki neljänsadan sivun aikana – jokin sellainen, jota en voi ymmärtää kuin hyvin huolellisella lukemisella. Ehkä Piin elämän voi lukea hienoa ja kiinnostavana, hyvin mielikuvituksellisena tarinana, mutta minun on tosi vaikea lukea siitä sen filosofisempaa sisältöä – tai varmaan sen ilmaisemiseen olisi riittänyt vähempikin määrä sivuja, jos se siellä oli.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #349: Pylssy

Infolaatikko Torgny Lindgrenin romaanissa kertoo seuraavaa:

Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin ”bulscha” kreikan sanasta ”balsamon”, alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys.

Myös kirjan ulkopuoliset lähteet pitkälti vahvistavat tämän. Ennen kuin olin tutustunut niihin – eli jo Pylssyn luettuani – epäilin, onko moinen ruokalaji kirjailijan itsensä keksimä eikä oikeastaan ruokalaji ensinkään vaan tarinan vaatima symboli jollekin paljon perustavammalle.

Tämä tulkinta syntyy helposti. Pylssy on kuin mystinen kokemus, jota kertomuksen päähenkilöt tavoittelevat. Siinä on aina yhteisiä osia, ja sitä voi älyllisellä tasolla kuvata – eli antaa reseptin – mutta kokemuksessa on aina jokin muu elementti, joka jää listausten ulkopuolelle. Sen voi vain kokea.

Pylssyn raamit kuljettavat helposti lukemaan tarinaa omalakisena kokonaisuutenaan. Romaanihan alkaa siitä, että paikallislehden toimittajaa kielletään enää kirjoittamasta, koska hänen tekstinsä paljastuvat sepitteeksi. Sama kirjoittaja palaa yli satavuotiaana jatkamaan uutistaan, joka on Pylssyn tekstiä. Tietenkään romaanimittainen teksti ei voi olla uutinen. Se eo noudata uutistyyliä ja kaiken lisäksi tuo kirjailijan – tai jonkun hänen muunnelmansa – tarinaan.

Miksi siis ei voisi ajatella, että pylssykin olisi tämän omalakisen maailman sitä meistä erottava ominaisuus – jotain, minkä juuri tämä tarina tarvitsee ollakseen itsensä?

(Lainauksen käännös Liisa Ryömä.)

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: KIL–KUS

Kuva kirjahyllystä Volter Kilpi – Ellen Kushner
Volter Kilpi – Ellen Kushner

Kuinka paljon tällä hyllyllä on tarinoita? Volter Kilven Alastalon salissa -romaanissa tapahtuu kai tuskin mitään. Rudyard Kiplingin Pedon merkki ja muita kauhuja on toki täynnä novelleja. Mutta mitä ovat S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset? No, sen nimi on osuva. Gérard Kleinin Sodan valtiaat on romaani, jossa eittämättä tapahtuu asioita. Jäinen vaeltaja kokoaa samoihin kansiin varhaisia suomalaisia tieteiskertomuksia, ja Aleksis Kourosin Harmattan, Kulkija ja Unisieppari on omanlaisensa tunnelmallinen kertomus.

Entä Leena Krohnin hyllyyni valikoitunut tuotanto? Tainaronin alaotsikko on ”Postia toisessta kaupungista”. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia kuvataan esseenovellien kokoelmaksi. Pereat Mundus on saanut alaotsikokseen ”Romaani, eräänlainen”. Mitä puut tekevät elokuussa sisältää filosofisia pienoiskertomuksia. Mehiläispaviljongin mehiläispaviljonki on ”kertomusten talo”, jonka asukkaat ovat ”vaihtuvan todellisuuden kerhon” jäseniä. Onkohan Leena Krohn tarinoiden lajityyppi itsessään?

Ja onhan täällä myös Ellen Kushnerin Thomas Riiminiekka, kansantarinaan perustuva lyhyt fantasiaromaani.

Ehkäpä tästä hahmottuukin jokin yhtäläisyys. Hylly on enimmäkseen pienten omalaatuisten tarinoiden hylly.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #348: Vakoojat

Entä jos tarinaan uppoaa ja se muuttuu toiseksi kesken kaiken? Michael Fraynin romaanissa Vakoojat kerrotaan tarina, jossa lapsuuden mielikuvitusleikki kietoutuu leikin ulkopuoliseen elämään tavalla, jolla on lopulta vakavat seuraukset.

Tämä lapsuuden mielikuvitusleikki on yhteistä tarinankerrontaa. Tämä todetaan varsin suoraan romaanin alkupuolella. Yhteinen tarinankerronta – tällä kertaa se, että kaveruksista toinen toteaa, että hänen äitinsä on saksalainen vakooja – tekee heistä itsestään vakoojia, ja heidän salapoliisityönsä uhkaa lähipiirin mielenrauhaa.

Mielikuvitus – tarinankerronta – johtaa tekoihin. Teoilla on seurauksia, jotka antavat tarinankerronnalle lisää aineksia. Mielikuvitus ei voi kuitenkaan kokonaan ohittaa sitä, mikä tapahtuu leikin ulkopuolella, ja siksi yhteinen tarinankerronta on uhattuna. Pojan äiti ei ole vakooja, ja leikki vie kohti havaintoja, jotka tietenkin viittaavat johonkin lähtökohtaisesti todennäköisempään mutta samalla tavalla epätoivottuun asiaintilaan.

Vakoojien tarinaan tuo oman kerroksensa sekin, että tarinaa kertoo muistoinaan ja pohdintoinaan. Tällöin lukija tietää, että tarinan todellisuudessa mielikuvitusleikki on päättynyt ja että kertoja elää sen seurausten kanssa. Kertoja ei kuitenkaan ole enää ihan varma, mitä kaikkea leikistä uskoi kulloinkin todeksi. Silloin lukijakaan ei voi tietää, mitä on tarinan maailmassa todella tapahtunut.

Mutta muistot ovat totta samalla tavalla kuin mielikuvitusleikki. Molemmilla on seurauksensa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #347: Luola

Lukiessaan kirjoja, niin kuin romaaneja, joita niitäkin on monenlaisia, lukija varmasti kohtaa erilaisia tyylejä, joista osasta pitää paljon, osasta ei niinkään, ja sellaisia joihin suhtautuu vailla sen suurempaa intohimoa, mikä on ymmärrettävää, sillä ovathan useimpien kirjailijoiden tarinoilleen valitsemat tyylit varsin samankaltaisia keskenään, ja ne lähinnä antavat tarinoiden tulla kerrotuksi ilman, että kerronnalla on siinä muuta roolia. Mutta sivullinen voi kysyä, Miksi tämä pohdiskelu tyyleistä, vaikka kyllähän sinä silloin tällöin niistä kirjoitat, No sen vuoksi että luen taas Saramagoa, Niin, Saramagoa, sehän saattaa kirvoittaa tyylipohdintoja, mutta onko sinulla siitä mitään uutta sanottavaa, Enpä tiedä, uskoisin että olen jo tyhjiin ihmetellyt hänen valintansa, Mikä se siis on, Se kun sama jaaritteleva kirjoitustapa melkein seuraamiskelvoton tapa merkitä dialogi, Mutta siitä hänet ainakin tunnistaa, Niin tunnistaa mutta en tiedä onko se hyvä juttu, vastasi lukija. Sivullinen pudistaa päätään ja jatkaa, Ehkä kyse on vain tottumuksesta, ja kuka voi sanoa että persoonaton tyyli on tunnistettavaa parempi, Eihän se automaattisesti olekaan, mutta minusta tyylin pitäisi palvella tarinaa, Millä tavalla se ei palvele, Tekemällä sen seuraamisesta vaivalloisempaa, Mutta eihän romaanin tarvitse helppo olla, Mutta voi se olla vaikea väärällä tavalla. Lukija ja ulkopuolinen eivät voi ehkä koskaan päästä täyteen yhteisymmärrykseen, ja on kai Saramagon tyylissä jotain hienoa oltava, koska kirjailija on niin arvostettu, mutta eiväthän kaikki ymmärrä arvoa sellaisessakaan asioissa, jossa se on selvä muille, joten miksipä sitten harvinaislaatuisen hienoja asioita kaikki ymmärtäisivät, eihän tässä kuitenkaan keisarin uusista vaatteista voi olla kysymys.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: JOY–KEY

Kuva kirjahyllystä James Joyce – Daniel Keyes
James Joyce – Daniel Keyes

Tästä rivistä muistan paljonkin tarinoita.

James Joycen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta luin pitkälti eräänä lauantaina käydessäni savonlinnalaisessa hotellissa lounaalla. Miksi kävin siellä enkä kirjastokäynnin jälkeen Kotipizzassa? Sitä en muista.

Odysseuksen viimeisen lauseen – noin 80 sivua – luin bussimatkalla Joensuusta Savonlinnaan.

Ensimmäisen kerran kohtasin Pasi Ilmari Jääskeläisen tarinoita Tampereen Science Fiction Seuran Portti-lehdessä. Se oli numero 4/1999, jonka äiti oli jostain syystä tuonut kirjastosta. Siinä oli Jääskeläisen novelli ”Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa”. En muista, mitä ajattelin tarinasta silloin, mutta sittemmin kävi selväksi, millainen luova voima Jääskeläinen oli. Hänelle ei ollut ainakaan minun vajavaisessa ymmärryksessäni oikeastaan vertailukohtia. Ei ollutkaan ihme, että Tampereen Science Fiction Seura kokosi hänen menestykkäät novellinsa Missä junat kääntyvät -kokoelmaan, jonka tarinat muodostivat myös suurimman osan Taivaalta pudonneen eläintarhan sisällöstä.

Hmm. Nyt vasta huomaan, että kirjat ovat hyllyssä hieman väärässä järjestyksessä.

Hänen romaaninsa jättivät aina kaipaamaan jotain. Ne olivat kiinnostavia, selvästi muuta kuin tyypillinen suomalainen romaanikirjallisuus – tosin tämäkin tyypillisyys on varmasti ollut muutoksessa. Tuntui kuitenkin, että samaan ideoiden hengästyttävyyteen ei päässyt kuin novelleissa. Se ei ole mikään ihme: taitava kirjoittaja kutoo novellin sen keskeisen ajatuksen tai vaikka kohtauksen ympärille ja osaa sekä lopettaa että aloittaa tarinan ajoissa. Romaani on vähän erilainen otus.

Uskon kuitenkin, että Kuurupiilon anatomiassa Jääskeläinen pääsi siihen, mitä olin aina toivonut.

Franz Kafkaa luin vasta lukiossa, vaikka nimi oli tietenkin tuttu jo ennen sitä. Äidinkielen opettaja oli sitä mieltä, että kun olin lukenut jonkin oudon jutun aikaisemmin – luulen, että se oli Viktor Pelevinin Generation P – ja siksi minulle voisi sysätä osan yhteistyötä Suomalaisen kirjakaupan paikallisen myymälän kanssa. Jos oikein muistan, nuoret saivat kirjan, jos kirjoittivat siitä jonkin lapun kirjan markkiointimateriaaliksi. Sain Kafkan jonkin kokoelman. Se lienee minulla yhä, mutta se ei ole enää hyllyssä, sillä kokoelman koko sisältö on kuitenkin Kootuissa kertomuksissa.

Tämä liittyy elämäntarinaani myös siten, että pian ylioppilaskirjoituksissa analysoin Kafkan ”Metsästäkä Gracchuksen” ihan menestykkäästi. Se oli tuttu saamastani kokoelmasta.

Loppurivistä sanottakoon, että Kukkia Algernonille pitäisi lukea joskus uudelleen. Tiganan kanssa niin tuskin käy.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #346: Me orvot

Aina ei tiedä, millaisena tarinaa tulisi lähestyä. Onko kyseessä realistinen draama, jännityskertomus, komedia tai jotain absurdia? Joskus tämä on hyvä asia – esimerkiksi Stefano Bennin Baol tai Kurt Vonnegutin parhaat teokset joko yllättävät lukijan tarinansa luonteella tai pitävät tämän koko ajan henkisillä varpaillaan.

On myös tarinoita, joissa häiritsee se, ettei niihin oikein löydä sopivaa suhtautumistapaa. Silloin saattaa epäillä, että ei vain itse ymmärrä.

Kazuo Ishiguron Me orvot häiritsee minua tällä väärällä tavalla.

Liki puolet siitä on sinällään ymmärettävää mutta ei välttämättä kovin kiinnostavaa vuorottelua päähenkilön nykytilanteen ja lapsuusmuistojen välillä. Hänen vanhempansa olivat brittäisen yrityksen työntekijöitä Shanghaissa 1900-luvun alussa, kun tuontioopium oli romuttaa sikäläisen kiinalaisyhteisön. Vanhemmat katosivat ainakin näennäisesti jälki jättämättä. Päähenkilöstä tuli sittemmin Lontoon seurapiireissä suosittu etsivä.

Hän kuitenkin palaa vielä selvittämään vanhempiensa katoamisen arvoituksen.

Mutta miksi hän uskoo, että he ovat yhä samassa talossa, jossa myöhempi johtolanka vihjasi heidän olleen kolmekymmentä vuotta sitten? Se ei vain tunnu uskottavalta. Ehkä en vain itse ymmärrä.

Shanghaissa soditaan, kun päähenkilö palaa sinne. Hän tapaa yhdessä kohtauksessa lapsuudenystävänsä – ja sitten jättää tämän. Tässä on unenomainen vivahde, eikä tarina taaskaan tunnu aivan todelta. Ystävän tapaaminen ei kuitenkaan vaikuta johtavan mihinkään, ja hänen tilallaan olisi voinut olla kuka tahansa tuntematonkin. Lapsuusmuistoissa oli tarjottu episodi, johon olisi tässä voinut palata. Nyt jään miettimään, että en ymmärrä.

Kun vanhempien katoamisen arvoitus selviää, se ei johdu etsivätyöstä vaan toisen hahmon pitkästä selityksestä. Katoamista ei olisi voinut ratkaista missään kohdassa tarinassa kerrotuin vihjein. Tähän ei voi siis suhtautua salapoliisikertomuksenakaan, vaikka päähenkilö on nimenomaan salapoliisi.

En ymmärrä. Ehkä teema on ulkopuolisuus, vieraus, muistojen ja havaintojen epäluotettavuus… mutta tarina jätti tämän lukijan ulkopuoliseksi toisin kuin olisi toivonut.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #345: Austerlitz

W. G. Sebaldin Austerlitz tuntuu heti erikoiselta – jo ennen kuin lukukokemus on kunnolla alkanut. Sen paperi on toisenlaista kuin mihin on tottunut.

Paperivalinta johtui ehkä siitä, että Austerlizissa on kuvia. Ne ovat epäselviä, tummia, kuin vaatimattomalla tekniikalla painettuja. Nekin tuntuvat vähän vierailta ja oudoilta, eikä erikoista olekaan enää vain paperi ja se, että Keltaisen kirjaston jäsenessä on kuvia.

Austerlitzissa herra Austerlitz kertoo selvittämänsä omaa elämäntarinaansa kertojahenkilölle. Aluksi heidän kohtaamisensa vaikuttavat sattumanvaraisilta ja satunnaisuudessaan epäuskottavilta. Myöhemmin ne saavat suunnitelmallisuuden tunnun.

Austerlitzin myös hänelle itselleen selviävä elämäntarina on kerrottu enimmäkseen varsin maltillisesti. Tunnerekisteri on vaimea, vaikka siihen liittyy muun muassa orpous ja juutalaisten joukkotuhonta.

Austerlitzia kiinnostaä arkkitehtuuri. Rakennusten kuvailu ja kuvat niistä kulkevat rinnakkain teollisesta kansanmurhasta tehtyjen huomioiden kautta. Tarina muovaa siitäkin osan nykymaailman infrastruktuuria. Kerronnan eleettömyydessä on tässä suhteessa jotakin paljon häiritsevämpää kuin synkät kuvat ja paperilaatu.

On mahdollista, että herra Austerlitzin tarina on sinänsä tavallinen eli että hänenlaisiaan on ollut enemmänkin. Saa se tietenkin miettimään Euroopankin tarinaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: ISO–JET

Kuva kirjahyllystä Risto Isomäki – K. W. Jeter
Risto Isomäki – K. W. Jeter

Risto Isomäeltä julkaistiin peräti kolme teosta Kirjayhtymän tieteiskirjallisuussarjassa. Se oli aikoinaan minulle yllättävä havainto. Novellikokoelma Kristalliruusu ja romaanit Gilgamešin tappio ja Pimeän pilven ritarit kuitenkin – muistaakseni – tuovat lukukokemuksensa muassa sellaista ihmeen tuntua, joka oikeuttaa niiden sijainnin Kirjayhtymän sarjan enimmäkseen länsimaisen tieteiskirjallisuuden edustajien ja merkkiteosten rinnalla.

Tämä kolmikko ilmestyi vuosien 1991 ja 1996 välillä. Niiden jälkeen vuonna 2000 ilmestynyt Herääminen oli, vaikka en sitä silloin tiennytkään, askel avaruuteen ja kaukaisempaan tulevaisuuteen kurottavasta tieteiskirjallisuudesta kohti nykypäivässä ja välittömämmissä katastrofeissa askartelevia teknotrillereitä. Heräämisen jälkeen en ole ollut erityisen innoissani Isomäen teoksista, vaikka ne kieltämättä kertovat tärkeämmistä asioista. Ehkä ne ovat minulle liian arkipäiväisiä, tai ehkä haluan suojautua tulevan apokalypsin ajattelulta.

Mutta kappas: Isomäeltä on vuonna 2024 ilmestynyt Pimeää jäätä, joka on jatko-osa Pimeän pilven ritareille. Ehkäpä vielä tartun siihen.

Tarttumisesta puheen ollen: N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia on luettu ja raportoitu blogissa, mutta sen ja Isomäen ohella on tullut tartuttua aika puutteellisesti tämän hyllyn jäseniin. Miksi ei Ivan Jefremovin Lohikäärmeen sydän, miksi ei K. W. Jeterin Sielusta sieluun, miksi ei P. C. Jersildiltä mitään? Selvästi tarttumisen tarvetta olisi.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #344: Viha, ystävyys, rakkaus

Luettuani Alice Munron novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus tarpeeksi pitkälle minusta tuntui, että sen voisi tiivistää niinkin, että ”Viha, ystävyys, rakkaus on tarinoita suhteista”.

Ryhdyin miettimään, että tuntuu tutulta. Olenko voinut käyttää tuon ilmaisun – tarinoita suhteista – jo jostakin muusta hänen kokoelmastaan?

Silmäilin läpi aikaisemmat merkintäni Alice Munrosta, ja löytykin jotain samankaltaista:

Alice Munron novellikokoelman tarinoita sen sijaan voi sanoa suhteiden kirjallisuudeksi – tosin on niissä toki ideoitakin. Kuitenkin sen sijaan, että niissä oli yksi kantava idea, jonka ympärillä tarina pyörii, kyse on suhteiden ja samalla henkilöhistorioiden verkostosta. Tuntuu, kuin tarinat olisivat alkaneet jo kauan ennen kuin lukija pääsee niiden ensimmäiselle sivulle: ihmisillä on omat historiansa ja yhteiset historiansa, ja uudet henkilöt tuovat mukaan uuden kertaluokan monimutkaisuutta.

Nämähän eivät ole mitenkään erityisen herttaisen romanttisia tarinoita – kyse ei siis ole sellaisista ihmissuhdetarinoista. Silti keskiössä voi olla jotain rakkauden kaltaista, kuten kokoelman aloittavassa niminovellissa, jonka koko otsikko kuuluu ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät”. Siinähän naimisiin – aika sitoutuneeseen ihmissuhteeseen siis – päädytään ikään kuin pilan tai leikin seurauksena.

Entäpä ”Queenie”? Sisarhahmo on kadonnut aikoja sitten, mutta hän on silti yhä puheissa ja ajatuksissa. Suhde ei ole koskaan päättynyt.

Häkellyttävä mutta eleettömällä tavalla on teoksen päättävä ”Karhu tuli vuoren takaa”. Etenevä muistisairaus muuttaa nykypäivää ja tulevaisuutta – samalla tietenkin kertomuksen pariskunnan suhdetta – mutta samallahan heiodän yhteinen menneisyystensä katoaa.

Tylsää toistaa itseään, mutta tosiaan: tarinoita suhteista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti