Ilon ja surun kirjastoja

Tästä rivistä muistan paljonkin tarinoita.

James Joycen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta luin pitkälti eräänä lauantaina käydessäni savonlinnalaisessa hotellissa lounaalla. Miksi kävin siellä enkä kirjastokäynnin jälkeen Kotipizzassa? Sitä en muista.

Odysseuksen viimeisen lauseen – noin 80 sivua – luin bussimatkalla Joensuusta Savonlinnaan.

Ensimmäisen kerran kohtasin Pasi Ilmari Jääskeläisen tarinoita Tampereen Science Fiction Seuran Portti-lehdessä. Se oli numero 4/1999, jonka äiti oli jostain syystä tuonut kirjastosta. Siinä oli Jääskeläisen novelli ”Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa”. En muista, mitä ajattelin tarinasta silloin, mutta sittemmin kävi selväksi, millainen luova voima Jääskeläinen oli. Hänelle ei ollut ainakaan minun vajavaisessa ymmärryksessäni oikeastaan vertailukohtia. Ei ollutkaan ihme, että Tampereen Science Fiction Seura kokosi hänen menestykkäät novellinsa Missä junat kääntyvät -kokoelmaan, jonka tarinat muodostivat myös suurimman osan Taivaalta pudonneen eläintarhan sisällöstä.

Hmm. Nyt vasta huomaan, että kirjat ovat hyllyssä hieman väärässä järjestyksessä.

Hänen romaaninsa jättivät aina kaipaamaan jotain. Ne olivat kiinnostavia, selvästi muuta kuin tyypillinen suomalainen romaanikirjallisuus – tosin tämäkin tyypillisyys on varmasti ollut muutoksessa. Tuntui kuitenkin, että samaan ideoiden hengästyttävyyteen ei päässyt kuin novelleissa. Se ei ole mikään ihme: taitava kirjoittaja kutoo novellin sen keskeisen ajatuksen tai vaikka kohtauksen ympärille ja osaa sekä lopettaa että aloittaa tarinan ajoissa. Romaani on vähän erilainen otus.

Uskon kuitenkin, että Kuurupiilon anatomiassa Jääskeläinen pääsi siihen, mitä olin aina toivonut.

Franz Kafkaa luin vasta lukiossa, vaikka nimi oli tietenkin tuttu jo ennen sitä. Äidinkielen opettaja oli sitä mieltä, että kun olin lukenut jonkin oudon jutun aikaisemmin – luulen, että se oli Viktor Pelevinin Generation P – ja siksi minulle voisi sysätä osan yhteistyötä Suomalaisen kirjakaupan paikallisen myymälän kanssa. Jos oikein muistan, nuoret saivat kirjan, jos kirjoittivat siitä jonkin lapun kirjan markkiointimateriaaliksi. Sain Kafkan jonkin kokoelman. Se lienee minulla yhä, mutta se ei ole enää hyllyssä, sillä kokoelman koko sisältö on kuitenkin Kootuissa kertomuksissa.

Tämä liittyy elämäntarinaani myös siten, että pian ylioppilaskirjoituksissa analysoin Kafkan ”Metsästäkä Gracchuksen” ihan menestykkäästi. Se oli tuttu saamastani kokoelmasta.

Loppurivistä sanottakoon, että Kukkia Algernonille pitäisi lukea joskus uudelleen. Tiganan kanssa niin tuskin käy.