Keltainen kirjasto #175: 1934

Alberto Moravian 1934 on tarinoiden kannalta todella kiehtova.

Aluksi nimittäin näyttää siltä, että päähenkilö kehittelee kokonaan päässään epätoivoisen romanttisen tarinan kohtaamastaan naisesta, ja uskoo tämän tahtovan tehdä kaksoisitsemurhan rakastajansa – siis 1934:n päähenkilön – kanssa. Aluksi tämä tuntuu epäuskottavalta: onhan mies Moravian hahmoille tyypillisellä tavalla rehellisen työn puutteessa liian joutilas mies ja siten ehtii fantasioida vaikka mitä. Hänen tavoitteensa on saada epätoivon kokemuksesta ”normaali tila”, eikä se voi olla merkki juuri mistään kuin aika mukavasta elämästä.

Hetken kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänen päässään kehittelemänsä tarina on totta – ainakin olennaisilta osiltaan.

Mutta pian toiset alkavat kertoa tarinoita. Mies joutuu hämmennyksen valtaan, kun nainen lähteekin ja lomapaikalle saapuu tämän kaksoissisko heidän äitinsä kanssa. Sisarukset ovat luonteiltaan kovin erilaisia, ja jälkimmäinen sisko kertoo ensimmäisestä taas omanlaistaan tarinaa ja kietoo miehen eroottiseen tarinaan itsensä kanssa.

Tai sitten nämä sisarukset ovat sama henkilö. Oikeastaan riippumatta siitä, onko näin, on kuitenkin selvää, että kaikilla tässä tarinassa on kaksoiselämänsä ja niiden pitkälti yhteensovittamattomat tarinat.

Todella kiehtovaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 2: Tammikuun kirjat

Tammikuun lopulliseksi lukusaldoksi tuli 16 kirjaa, mikä ylitti odotukseni, olin olettanut että kuukausittainen lukusaldoni jää kymmenen kirjan kieppeille. Luettujen kirjojen määrään vaikutti osaltaan se, että kirjoista 5 oli alle 200-sivuisia, mikä nopeutti lukemista. Ensimmäiset 6 lukemaani teosta esittelinkin jo edellisessä blogikirjoituksessa ja käyn nyt läpi loput tammikuussa lukemani teokset.

Simukan Lukitut-teoksen jälkeen jatkoin toisella nuortenromaanilla, Juno Dawsonin Cleanilla, joka olikin ensimmäinen tänä vuonna englanniksi lukemani teos. Clean kertoo rikkaasta teinitytöstä, joka joutuu päihdevieroitukseen ja tapaa siellä muita riippuvuuksista kärsiviä. Juoni oli ehkä hieman kliseinen, mutta silti sujuva luettava. Cleanin rinnalla luin Laura Kososen kirjoittamaa Suomi synnytti: kätilöiden kertomaa -teosta, jossa käydään läpi Kätilöopiston ja suomalaisten synnytysten historiaa.

Yllätyin iloisesti löytäessäni kirjastokäynnillä Joanne Harrisin Mansikkavaras-kirjan. Harris on yksi suosikkikirjailijoitani ja Mansikkavaras on neljäs osa Pienen Suklaapuodin aloittamaa tarinaa. Kirja itsessään oli kuitenkin lievä pettymys: kerronta ei temmanut mukaansa aivan yhtä voimakkaasti kuin aiemmissa osissa. En tiedä olisiko auttanut jos olisin kertauksen vuoksi lukenut aiemmat osat pohjalle, sillä niiden lukemisesta on jo aikaa. Samalla kirjasto-käynnillä poimin mukaani Celeste Barberin omaelämäkerrallisen Tämä on haaste -teoksen, joka lupaili humoristista, naispositiivista kerrontaa mutta joka ei kuitenkaan täysin yltänyt samaan kuin esimerkiksi Lena Dunham.

Vuoden ensimmäinen täsmäluettu kirja oli Piper Kermanin Orange is the New Black: Vuosi vankilassa. En ole vieläkään nähnyt kirjaan pohjautuvaa Netflix-sarjaa, mutta luin kirjan melko pian sen ilmestyttyä ja pidin siitä jo silloin eikä uudelleenluku muuttanut mielipidettäni.

Nopelukuisiin kirjoihin kuuluivat myös Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia ja Irmeli Westermarckin Tassunjälkiä: Sinttu-staffin muistelmat. Härkösen kolumnit ovat osuvia ja usein humoristisia, Tassunjälkiä taas kertoo koiran näkökulmasta elämästä koiraperheessä, varsin hupaisaa luettavaa siis sekin.

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmä on hyvä paikka löytää kirjasuosituksia ja sitä kautta löysin Katie Lowen jumalten verta suonissamme -jännärin. Tämän teoksen kohdalla iski vuoden ensimmäinen lukujumi: juoni tuntui löysältä ja kerronta tuntui paikoin haahuilevan ympäriinsä. Lisäksi verellä mässäilyä oli ehkä hieman liikaa makuuni. Kirja ei ollut huono, se ei vain ollut tyyliseni.

Luen mielelläni matkakirjoja ja Kirsikka Myllyrinteen Happamat sitruunat oli omiaan keskitalveen. Myllyrinne kertoo muutostaan Kreetalle ja sopeutumisesta elämään saarella, jonka kieli ja tavat ovat aluksi hyvin vieraita.

Tammikuun viimeinen luettu kirja oli Deborah Feldmanin Unorthodox, joka on toiminut samannimisen Netflix-sarjan pohjana. Kirja oli todella kiinnostavaa luettavaa, vaikka välillä olikin vaikea muistaa, että tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle, sillä niin vanhahtavilta naisten käytöskoodit ja järjestetyt avioliitot kuulostivat. Kirja loi kuitenkin rehellisen ja elävän kuvan siitä, millaista on kasvaa vanhakantaisessa uskonnollisessa ympäristössä ja mitkä asiat voivat aikaansaada kimmokkeen irtaantua yhteisöstä.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #174: Tuntemattomalle jumalalle

John Steinbeckin romaani Tuntemattomalle jumalalle on tarinaltaan yhtä aikaa hirmuisen yksinkertainen ja vahva. Väittäisin jopa, että romaani on myös juuri sopivan mittainen. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sivumäärän kanssa. Tarinassa kerrotaan tarpeellinen eikä juuri mitään muuta.

Tarinan edetessä tarpeeton karsiutuu pois. Tarina oikeastaan on karsiutumista, vaikka sen alkupuoli on kasvua ja hedelmällisyyttä. Päähenkilö Joseph Wayne lähtee länteen viljaville maille. Hänen veljensä tulevat perässä, kun heidän isänsä kuolee. Yhdessä he saavat karjatilan menestymään, vaikka Joseph vaikuttaakin välttämättömältä kasvulle ja kukoistukselle.

Veljistä karsiutuu ensin pois Benjamin. Hän on juoppo ja tappelija. Sitten itsensä karsii muualle syvästi uskonnollinen Burton, joka näkee Josephin yhteyden maahan ja etenkin erääseen puuhun niin pakanallisena, ettei voi sitä sietää. Joseph hankkii vaimonkin – ja mikä tärkeintä myös lapsen – mutta on kuin se olisi välttämättömyys, joka ei häntä itseään niin liikuta. Se vain on tehtävä, jotta maan ja karjan kasvu jatkuisi. Joseph sanoo eräässä kohtauksessa veljelleen, että astuisi nautansa vaikka itse, jos se olisi tarpeen. Hänellä on selvästi tehtävä, joka ei ole täysin hänen päättämänsä.

Kuivuus karsii pois kaiken, ja vaimokin kuolee pudottuaan kiveltä. Tärkein eli lapsi on jo tehty. Karja kuolee, maa kuihtuu, sadetta ei tule.

Kuivuudessa Joseph viiltää ranteensa auki. Kun veri värjää sammaleen, alkaa sade. Hän karsii pois itsensäkin: hänellähän ei voi olla mitään edessään, kun maa ei enää elä ja tuota. Mutta surmasiko hän itsensä liian varhain? Jos hän olisi odottanut minuutin, olisiko hän nähnyt sateen ja voinut jatkaa eläämänsä?

Ei välttämättä. Hän liittyi kiertokulkuun – tai sen uuteen vaiheeseen, sillä niin vahvasti hän oli ollut kiertokulkua, karsiutumista ja sitten uutta kukoistusta, joka tapauksessa.

Hän makasi kyljellään ranne ojennettuna ja seurasi katseellaan ruuminsa pitkää mustaa harjannetta. Sitten hänen ruumiinsa kasvoi suunnattomaksi ja kävi aivan kevyeksi. Se kohosi taivaalle, ja siitä alkoi vihmoa sade. – Olisihan minun pitänyt tietää, hän kuiskasi. – Minä olen sade.

(suom. Marjatta Kapari)
Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdeksästoista runo: Lisää aiotun anopin vaatimuksia

Kalevalan yhdeksännessätoissa runossa Pohjolan emäntä jatkaa kohtuuttomuuttaan, mutta antaa lopulta tyttärensä Ilmariselle. Väinämöinen harmittelee.

Pohjolan tytär ja Ilmarinen haluaisivat toisensa, mutta tuleva anoppi vaatii tunnetusti liki mahdottomia: täytyy kyntää se kyinen pelto, sitten pyydystää sekä Tuonelan karhu että Manalan susi – kuulostaa aika paljolta! – ja lopuksi napata hillitön hauki.

Nämä uroteot onnistuvat. En ole juuri Kalevala-kommentaareja lukenut tai kultakauden kuvituksia tarkastellut, mutta yleeensä ei kai juurikaan painoteta morsiamen osaa tässä Ilmarisen urakassa: en älynnyt ollenkaan, että tämä neuvoillaan auttaa suurtekojen suorittamisessa.

Lisäksi: miksi en ole nähnyt valtavaa seinäreliefiä siitä, kun morsiamen ehdottomana ja Ilmarisen takoma valtava kotka taistelee Tuonen hauen kanssa? Kotkan ”kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta”! Siinä on meininkiä ja metallinen kitaranvingutus sopisi taustamusiikiksi.

Mutta silti tuleva anoppi arvelee että olisi tuon kalan voinut ehjempänäkin poimia. Joillekuille ei oikeasti kelpaa mikään. Tuolla asenteella ei ole ihme, jos ei ole saanut sydänystäviä.

Säemäärää on tämän jälkeen kasvatettu kosiorunoilla tai vastaavilla, ja lopulta Väinämöinen suree sitä kun ei tullut naitua nuoremmalla iällä. Sepä tuntuukin olevan koko hänen tarinaansa eteenpäin ajava voima.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #173: Kuikkajärvi

Tarinat etenevät ajassa. Mutta mikä pakko niiden on edetä alusta loppuun? Tai jos erotetaan esine ja sisältö, niin onko kirjan tarinan loppu samassa kohdassa, jossa kirja loppuu.

Voisi sanoa, että E.L. Doctorowin Kuikkajärvi etenee epäjärjestyksessä. Mutta eihän kirjoittaja varmastikaan tehnyt virhettä: etenemisen epäkronologisuus on epäjärjestystä vain, jos painossa on mokailtu tai jos mielessä jyllää jokin oletus siitä, että tarinoiden on oltava ”realistisia” ja epäkronologiset tarinat eivät voi sitä olla, koska ajan nuoli kulkee eteenpäin.

Tietenkin voi kysyä, mikä on epäkronologisuuden tarkoitus. Vaikeuttaahan se tarinan seuraamista. Mutta entä jos kirjoittaja ei pyri antamaan tarinaa vaan tunnelmia ja vaikutelmia? Entä jos tarkoitus on asettaa vastakkain henkilöhahmo ennen ja jälkeen muutosta ja virittää lukija ajattelemaan, että kuinka siinä näin tulee käymään? Syntyy jännite, tai monia jännitteitä, pitkin tarinaa.

Kuikkajärvessä tähän jännitteiden rakentamiseen liittyvät myös sivuhahmojen poukkoilevat tarinat. Paitsi että Doctorow saa lukijan katsomaan päähenkilöä eri vaiheissaan nopeilla leikkauksilla, hän käyttää sivuhahmoja ja heidän muutoksiaan vastaavan peilailun välineenä.

Kuikkajärvi toimisi varmaan myös kronologiseen järjestykseen leikattuna. Tarina kuitenkin muuttuisi – eivät sen tapahtumat mutta jokin sen merkityksessä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #172: Tervanukke

Joskus kirjassa kerrotaan paljon ja juurta jaksain. Joskus jotain jätetään kertomatta, ja joskus juuri se jokin tuntuu hirmuisen merkittävältä. Toni Morrisonin Tervanukke tuntuu jättävän jotain kertomatta, ja tämä jakso tekee sen tarinasta yllättävällä tavalla mielenkiintoisen. Tain sitten lukiessa tarkkaavaisuuteni vain katosi joksikin aikaa ja aiheutti tämän kokemuksen.

Tässä on kaksi päähenkilöä. Molemmat ovat mustaihoisia, mutta kovin eri lähtökohdista. Mies on tuomittu rikollinen ja karkumatkalla laivasta, jossa oli töissä. Hän on kokenut aika kovia. Nainen on nuori, koulutettu ja malli. Elämän vaikeudet ovat ainakin erilaisia kuin miehellä – ehkä joka tapauksessa vähäisemmät.

He tuntevat vetoa toisiinsa. Yhdistätkö he maailmansa?

Jotain tapahtuu ja pian mies on palaamassa tarinan alun maisemiin vaikka tappaakseen naisen. Heidän maailmansa ja taustansa olivat liian erilaiset – tai jotain muuta tapahtui.

Tässä joudun miettimään lipsuiko tarkkaavaisuuteni enkä vain huomannut, mitä tapahtui. Heillä oli yhteiseloa. Heillä oli intohimoa. Heillä oli ristiriitoja. Mutta jossain vaiheessa asiat menivät niin pahaksi, että vain kuvattu loppu oli mahdollinen. Mitä kaikkea se oli? Sen oli jotain heissä itsessään, jotain heidän välillään. Tavallaan näiden hahmojen tarinat ennen heidän kohtaamistaan pakottivat heidät tämän tarinan loppuun.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 1: vuoden aloitus

Lupasin vierailla blogissa kuukausittain, sillä päätin osallistua perinteikkääseen Helmet-lukuhaasteeseen ja raportoin täällä kuukauden mittaan lukemistani kirjoista haasteen kannalta. Koska vuosi ja haaste ovat vielä varsin alussa, tässä postauksessa on enemmän taustaa haasteesta ja itsestäni lukijana.

Helmet-lukuhaaste on Helmet-kirjastojen (Helsinki, Espoo, Vantaa) kuudetta kertaa järjestämä lukuhaaste, jossa annetaan 50 aihetta, joihin liittyviä kirjoja haasteeseen osallistuja voivat lukea/kuunnella. Haasteessa korostetaan että haasteen ja aiheiden tulkintatapa on vapaa: pääpaino on lukemisella. Haasteeseen liittyy myös aktiivinen Facebook-sivusto ja tarjolla on myös taulukkopohja, johon lukemiaan kirjoja voi listata.

En ole aiemmin osallistunut lukuhaasteeseen, koska ”pakkolukeminen” on minulle työlästä. Olen lapsesta saakka pitänyt lukemisesta, luen paljon ja lähes kaikkea, niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Aloitettuani kirjallisuuden opinnot huvikseen lukeminen väheni rajusti, sillä opintoihin kuului määrällisesti paljon lukemista, minkä lisäksi luettu piti sisäistää niin hyvin, että sitä pystyi analysoimaan. Vapaa-ajalla ei enää houkuttanut tarttua kirjaan, joten lukeminen jäi vähemmälle.

Viime vuosina olen taas saanut lukemisen innosta kiinni, vaikka välillä tulee luettua enemmän ja välillä lukeminen jää taka-alalle. Äänikirjoja olen kokeillut, mutten ole jäänyt niihin koukkuun: lähinnä olen kuunnellut niitä silloin, kun minulla on ollut nukahtamisvaikeuksia ja Irlannissa asuessani kuuntelin jonkin verran kirjoja töihin matkatessa. Minulla on myös Kindle, mutta sitä käytän enimmäkseen matkoilla: arkikäytössä suosin perinteisiä painettuja kirjoja. Luen sekä suomeksi että englanniksi sen mukaan, kummalla kielellä satun löytämään mieluisaa luettavaa.

Tammikuun 10. päivään mennessä tänä vuonna luettuja kirjoja on seurantataulukossani 6 kappaletta: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi; Mim Skinnerin Häkkilinnut, Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla; Colin Butcherin Molly ja minä; Tuija Lehtisen Tuhansien aamujen talo ja Salla Simukan Lukitut. Näistä kaksi ensimmäistä aloitin jo viime vuoden puolella, mutta loput on luettu kokonaan vuoden 2021 puolella.

Lukemistani kirjoista jokainen käy useisiin lukuhaasteen kohtiin enkä ole vielä päättänyt, minne minkäkin sijoitan. Olen ajatellut että uudelleenlukisin Piper Kermanin Orange is the new black -teoksen, jolloin voisin sijoittaa sen ja Häkkilinnut haasteen kohtaan Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta: molemmat teokset käsittelevät naisvankilaa, toinen vangin, toinen vankilan työntekijän näkökulmasta. Kreivin käsivarsilla on historiallinen rakkausromaani, jonka suurin puute oli henkilöhahmojen persoonattomuus. Tuija Lehtinen on yksi suosikkikirjailijoitani ja armeijamaailmaan sijoittuva Tuhansien aamujen talo on tuttua, taattua Lehtis-laatua. Simukan Lukitut oli nopealukuinen nuorille suunnattu dystopiaromaani, jonka perusidea pohjautuu Minority Report -elokuvaan, mutta joka onneksi löytää oman tulkintansa asiasta. Suosikkini tammikuun alun kirjoista oli ehkä Molly ja minä: Colin Butcher on yksityisetsivä, joka erikoistui kadonneisiin eläimiin ja koulutti Molly-spanielin etsimään kadonneita kissoja. Eläintenystävälle kirja on samaan aikaan jännittävä ja hauska mutta paikoin myös koskettava.

Vuoden lukutavoitteeni on 72 kirjaa eli 1,5 kirjaa viikossa eli vuosi on lähenyt hyvin käyntiin. Tarkoitukseni on lukea kirjoja, jotka kiinnostavat minua muutenkin ja toivoa, että haaste täyttyy ”itsestään”, mutta olen varautunut myös täsmälukemaan jotakin, jos jotkin haastekohdat osoittautuvat ongelmallisiksi. Yksi jo huomaamistani haasteen vaikutuksista on se, että lukuhaasteen Facebook-ryhmässä jaettujen lukuvinkkien ansiosta kirjavarausteni määrä on moninkertaistunut: tavallisesti olen varausjonossa 4-5 kirjaan kerrallaan, mutta tällä hetkellä varauksissani on 20 teosta. Toivon että lukuhaaste tutustuttaisi minuut uusiin kiinnostaviin kirjailijoihin, että luettavaa riittäisi jatkossakin.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #171: Rakkauden tuolla puolen

Tavallaan sekä mennyt että tulevaisuus ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Tietenkään ne eivät ole mukana kokonaan, mutta pala mennyttä ja tulevaa on aina vallitsevassa kokemuksessamme.

Ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa olemme matkalla jonnekin. Matkan hetkille antaa merkitystä tavoite, määränpää, joka on sekä maantieteellisesti että aikajanalla edessä. Matkatessamme muistamme myös edeltävän hetken, sen josta tulimme tähän nykyiseen.

Jos kirjoittaisi tajunnanvirtatekniikalla tutkaillen yhden hetken aikana vallitsevia mielensisältöjä ja niiden merkitysten verkkoja, ei ehkä tarvitsisi tarinaa ollenkaan. Yhden ihmisen kokemus menneisyyksineen ja aiottuneine tulevaisuuksineen voisi olla kokonaisen romaanin sisältö.

Tuo kaikki tuli mieleen lukiessa Martin Walserin lyhyttä romaania Rakkauden tuolla puolen. Siinä on tarina sikäli, että tapahtumat etenevät. Mutta tärkein tapahtuu kuitenkin päähenkilön vähän hämmentyneen mielen luotauksissa. Siellä kaikki tapahtuu ikään kuin yhtä aikaa: matkat, uhat, ilot. Ajallinen järjestys – varsinainen tarina – hämärtyy, kun se mikä saattaa tapahtua tulevaisuudessa pelottaa juuri nyt ja on läsnä edeltävine tapahtumaketjuineen. Koko tarina on yhdessä hetkessä.

Edustaako Walserin romaani siis tajunnanvirtansa vaikeaselkoisuudessa kaikkein totuudenmukaisinta kerrontaa?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen vuosi 2020

Huh huh. Aikamoinen vuosi.

Jälkeenpäin ajatellessa tuntuu tosi hyvältä, että sai väitellä tohtoriksi alkuvuodesta 2020. Pian oman väitökseni jälkeen väitöstilaisuudet saleissa yleisön edessä loppuivat. Tietenkin tohtoriksi olisi päässyt etänä – ja moni on päässytkin. Se on sama saavutus. Mutta jotain olisi varmaan jäänyt puuttumaan, jos oman väitöksen jälkeen olisi vain poistunut linjoilta, heittänyt frakin yläosan tuolille ja keittänyt itselleen teetä.

Korona-aika vaikutti blogiin. Kirjastoista oli hankalampi saada kirjoja luettavakseen. Itsehän en Keltaista kirjastoa erityisesti kerää, vaan olen julkisen palvelun varassa. Julkaisutahtiin se ei juuri vaikuttanut: olen pyrkinyt julkaisemaan peräkkäisen kaksi Keltaisen kirjaston merkintää ja sitten yhden merkinnän muusta aiheesta. Kaikenlaiset kiireet johtivat siihen, että suunniteltu Kalevala-painotus ei toteutunut keväällä, vaan jouduin purkamaan varastosta siellä lepääviä tekstejä. Kunnolla Kalevalasta kirjoittaminen pääsi jatkumaan vasta kesän ja Rauta-ajan myötä.

Rauta-aika oli kaksinkertainen muutos suunnitelmiin: aikaisemmin olen julkaissut heinäkuussa joka toinen viikko, mutta Rauta-ajan neljä jaksoa sopivat hyvin viikoittaisiksi julkaisuiksi. Sitten huomasin, että heinäkuussa onkin viisi perjantaita. No, onneksi Rauta-aika on julkaistu myös romaanimaisessa muodossa. Syyskaudella rytmi alkoi asettua kahteen keltaiseen kirjaan, joita seurasi Kalevala-merkintä. Sittemmin olen yrittänyt tahdittaa tekstejä niin, että toisistaan eroavia runojaksoja erottaisi jokin muusta aiheesta kertova merkintä.

Vähältä piti, että vuonna 2020 olisi jäänyt pelaamatta Cyberpunk 2020. Onneksi ei. Kun peliin palasi lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen, huomasi jonkin muuttuneen – itsessä ehkä parempaan suuntaan, ympäröivässä maailmassa sen sijaan yllättävänkin synkkään. Toivottavasti voi olla arvioimassa tilannetta taas parinkymmenen vuoden jälkeen.

Mutta ensin on vuosi 2021. Sille ei ole suurempaa suunnitelmaa. Kaksi Keltaisen kirjaston kirjaa, yksi Kalevala-merkintä tai muu välipala, ja kesällä jotain erityistä tai sitten ei. Eiköhän tällä pärjätä.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Cyberpunk 2020: Roolipeli synkästä lähimenneisyydestä

Vähältä piti, mutta saimme pelattua klassista vuonna 1990 ilmestynyttä Cyberpunk 2020 -roolipeliä vuonna 2020.

Olisinko pelannut sitä ensimmäisen kerran 1990-luvun lopulla ja sitten viimeisen kerran ennen äskeistä vuonna 2005? Se tosin oli lyhyt siirtymäseikkailu Cyberpunk V3.0-peliin, josta voi sanoa aika vähän mitään hyvää.

Mutta viisitoista vuotta kului hetkessä ja nyt ollaan siinä synkän tulevaisuuden joskus kaukaiselta tuntuneessa vuosiluvussa.

Mitä 2005-2020 pelimaailman historiassa tapahtui? Ensimmäinen yhtiösota 2005. Euroopan yhteisön ja Neuvostoliiton yhteismatka lähtee Marsiin 2009. Detroitin ruokamellakoissa 52 kuollutta 2010. Euroopan avaruusjärjestön massiivinen Kristallipalatsi valmistuu kiertoradalle 2011. Biorutto tappaa Chicagossa 1700 ihmistä 2012. Ensimmäinen varsinainen tekoäly 2013. Konsensuaalisen hallusinaation kyberavaruus 2014. Euroopan avaruusjärjestön alus kohti Jupiteria 2018.

Ei tuo niin synkältä kuulosta varallisuuserojen, koronaviruksen, ahdasmielisyyden, itsevaltiaiden ja taikauskon runnellessa maailmaa tässä todellisessa vuodessa 2020.

Millaista olikaan palata pelaamaan synkkään tulevaisuuteen, jossa seikkailuja ennen täyttivät juonittelu, selkäänpuukotus ja ruumiit? Olisivatko tarinat erilaisia nyt, kun peliporukka on iältään lähempänä neljääkymmentä eikä enää hädin tuskin parikymppisiä?

Pelinjohtajana tarinaa laatiessani hylkäsin suuret salaliitot ja kasvottomat viholliset kaiken yllä kaukana pelaajien hahmoista. Konfliktin alkuun panneilla vastustajilla oli vain askel tai pari etäisyyttä pelaajahahmoihin – ja mikä tärkeintä, konflikti ei saanut alkuaan mestarillisesta mahtimiesten juonesta, johon hahmo kompuroivat. Kyse oli siitä, että omassa kunnianhimossaan ja sokeudessaan vastustajat sotkivat paitsi oman tilanteensa niin myös muiden elämät.

Niin pienen kautta en ehkä olisi malttanut toimia teininä kirjoittaessani seikkailun tarinaa. Tuli olla suurta. Piti olla massiivisia operaatioita, maailmaa järisyttäviä toimijoita. Liekö se sitten kasvamista, kyynistymistä vai ymmärtämättömyyttä, mutta jotenkin nykyään tuntuu, että ihmiset enimmäkseen vain törmäilevät ja kompuroivat tekemisissään millä vallan tasolla hyvänsä ilman nerokkaita suunnitelmia. Valitettavasti pahansuopuuteen on helpompi uskoa kuin nerouteen.

Huomasin myös suhtautuvani pelaajien hahmojen tekemisiin eri tavalla kuin parikymppisenä. Vähän naivisti taisin toivoa, että tekisivät vuoden 2020 maailmasta parempaa paikkaa – edes omalta pieneltä osaltaan. He voisivat tavoitella muutakin kuin kostoa, muutakin kuin rahaa muiden kustannuksella.

Hassua. No, pelin uusi laitos eli Cyberpunk Red on ilmestynyt. Saapa nähdä olemmeko pelaamassa sitä sen lähimenneisyydessä vuonna 2045 ja tuntuuko siinä kuvattu yhtiösotienjälkeinen maailma rauhoittavalta utopialta kun katselee ympärilleen.

Kategoriat: roolipelit | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti