Neljäskolmatta runo: Ohjeita sulhaselle eli kuinka panna vaimo töihin ja piestä oikein

Tämäkään runo ei oikeastaan edistä tarinaa – tai toivon niin. Jos tällä pätkällä on olennainen osa juonessa, niin perheväkivallan varjo kulkee horisontissa.

Morsianta on Kalevalan tähänastisissa hääpuheissa kehotettu työteliäisyyteen, vaatimattomuuteen ja kiitollisuuteen. Sulhanenkin saa osansa neuvoista. Morsiamesta täytyy tämän suvulle olla kiitollinen. Sen lisäksi täytyy tukea morsiamen ahkerointia kunnon työkaluilla – hyvä viikate, hyvät kangaspuut – ja pitää nainen kurissa siten maltillisesti, että ensin yrittää puheella ja jos pieksääkin, niin sillä tavalla ettei jälkiä jää ja kylillä ei puhuta.

Eli tässä on kai sitten ohjeet perinteiseen kalevalaiseen perheväkivaltaan.

Myönnän, että kaikki ilmaisut eivät ole minulle selviä. Tällaisia ohjeita kuitenkin annetaan vaimon koulimiseen:

"neuvo neittä vuotehella
opeta oven takana
vuosikausi kummassaki,
yksi vuosi suusanalla,
toinen silmän iskennällä,
kolmas on jalan polulla!"

Pitääkö ensin yrittää puheella, sitten mulkoilla vihaisesti ja lopulta polkea jalkaa? Joku paremmin ymmärtävä voi kommentoida.

Sitten jos ei ”siitä huoli / eikä tuostane totelle” voi käyttää järjestyksessä ruokoa, vitsaa ja lopulta koivun oksaa. Tämän jälkeen neuvotaan sopivat lyömiskohdat, ettei ”kuppi kulmalle tulisi, / sinimarja silmän päälle.”

Häälaulajan hengähtäessä ukko uunin päältä kertoo, että hänen naistaan eivät miellyttäneet lihat, kalat tai mitkään, eikä kotitöitäkään kai vaimo tehnyt. Asiat alkoivat parantua, kun hän otti käyttöön koivut, katajat ja pajut.

Morsian itkee vielä kerran – eipä ihme – ja sitten lähdetään Ilmarisen talolle. Toivotaan etteivät nämä väkivaltaohjeet petaa tulevaa tarinaa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #184: Pelastunut kieli

Minulla on ilmeisen jännitteinen suhde elämäkertoihin. Jos ne on kirjoitettu selvästi tietoteoksiksi, niin luen niitä mielenkiinnolla. Gösta Sundqvistin elämäkerta lienee tästä hyvä esimerkki. Jos elämäkerta on verhoiltu romaaniksi tai romaanissa keskeistä ovat elämäkerralliset ainekset, en yleensä jaksa niitä samalla tavalla. Ernest Hemingway on varmaan saanut kärsiä tästä – sikäli kuin minun suhtautumisensa hänen töihinsä häntä itseään liikuttaa nyt tai hänen ollessaan elossa.

Elias Canettin Pelastunut kieli on romaanimuotoinen elämäkerta kirjoittajansa lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Se ei ole erityisen kiinnostava, ellei pidä yksittäisiä elämäntarinoita itsessään kiinnostavina. Teoksessa on tapahtumia, mutta onko siinä tarinaa? Siinä tapahtuu asioita ja päähenkilö kokee ne tavallaan. Onko jotakin sitomassa tapahtumat yhteen – muu kuin se, että ne tapahtuivat tietylle henkilölle?

Tarinattomuutta korostaa myös rakenne. Kun Pelastunut kieli on ilmeisesti kolmeosaisen eläkertasarjan aloitus, se päättyy kronologisen jaon mukaan väärässä kohdassa – huipennus alkaa, sitten romaani loppuu. Toki elämäkerrassa voi näin käydä, mutta onko se välttämättä tarinalle eduksi?

Suhteeni eläkertoihin on siis jännitteinen. Tätä ristiriitaisuutta ilmentää myös se, että mielenkiintoisimmat kohdat Pelastuneessa kielessä liittävät sen toistaiseksi ainoaan tuntemaani Canettin muuhun romaaniin eli Sokeisiin. Sen päähenkilö – niin kuin oikeastaan yksikään hahmo – ei ollut erityisen miellyttävä, ja Canettin äiti maalaa pojalleen varsin samankuuloista elämänuraa tämän ilmoittaessa, että haluaa oppia kaikkea:

”Oppia kaikkea! Oppia kaikkea! Sehän on mahdotonta. Ihmisen on lakattava opettelemasta ja ruvettava tekemään jotakin. Siksi sinun on lähdettävä pois täältä.”

”Mutta mitä minä voin tehdä ennen kuin olen käynyt kouluni loppuun?”

”Sinä et tule koskaan tekemään mitään! Sitä et saa koulunkäyntiäsi ikinä päätökseen, sitten sinä haluat opiskella. Tiedätkö minkä takia haluat opiskella? Jotta voisit aina vain oppia lisää. Hirviö sinusta sillä tavalla tulee eikä ihminen. Ei oppiminen ole itsetarkoitus. Ihminen oppii suoriutuakseen sitten toisten joukossa.”

(suom. Kyllikki Villa)

Jokseenkin hirviö Sokeiden päähenkilöstä tulikin. Elias Canettista en tiedä vielä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #183: Aké – lapsuusvuodet

Olen ylistänyt Ray Bradburyn tapaa kuvata maailmaa ja lapsuutta taianomaiseksi.

Voiko minulle tulla samanlaista kokemusta lapsuuden ja kasvamisten kuvauksesta nigerialaisessa Akén kylässä? Ray Bradburyn kertomukset – tai ainakin niiden tunnelmat – ovat hänen omasta lapsuudestaan, ja Wole Soyinka ammentaa myös varhaisista vuosistaan.

Onko Bradburyn 1900-luvun Amerikka minulle oikeasti yhteen sen tutumpi kuin Soyinkan liki saman ajanjakson Nigeria? Tulkitsenko taianomaisuuden eri tavalla oikeasti tai luulotellusti vahvemman kulttuurisen yhteyden vuoksi?

Kai tiedän, että Bradburyn tarinoiden lapset eivät ”oikeasti oikeasti” usko aikakoneisiin – mutta mitä minun tulisi ajatella Soyinkan kertomista dialogeista, joissa esiintyvät esimerkiksi Orò (Egbá-maan jumaluus) ja àbíkú (pieniä lapsia vievä henki)? Missä määrin on kyse taikauskosta, missä määrin mielikuvitusleikeistä, missä määrin asioita jotka ovat melkein mutta eivät ihan – ja silti riittävän – totta? Vieras miljöö ja kerronta lapsen kokemusmaailman kautta – jolloin kaikki on tälle itselleenkin vähän jäsentymätöntä – lisää taianomaisuuden tuntua. Jään kuitenkin epäilemään, kuinka paljon siitä on asiaa tuntemattoman lukijan omaa eksotisointia.

Olisi aika ylimielistä ajatella, että akélaiseen mielenmaisemaan pystyisi kovin samaistumaan tämän tarinan avulla. Haluaisin kuitenkin uskoa, että rinnan muun aikansa ja paikkansa kirjallisuuden kanssa se voisi välittää jotakin paitsi erityisiä niin myös yleisinhimillisiä merkityksiä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kolmaskolmatta runo: Morsiamen odotukset asetetaan aika alas

Kaksi huomiota: Lönnrot näki hääjakson hirmuisen hyväksi paikaksi säilöä kaikenlaista vastaantullutta kansanperinnettä. Lisäksi morsiamia näköjään haluttiin ennen pelotella ja itkettää mahdollisimman paljon.

Kalevalan 23. runo edistää tarinaa vain, jos morsian myöhemmin helpottuu, kun uuteen kotiin muuttaminen ei olekaan niin kamalaa kuin ensin maalailtiin, tai jos ”vanha kulkuakka” onkin joku tärkeä tyyppi valeasussa. Jälkimmäinen ei varmastikaan tapahdu, mutta ensin mainittu olisi vielä mahdollisuuksien rajoissa.

Puolet runosta on morsiamen ohjeistusta taloustöihin ja kuuliaisuuteen. Toinen puoli on elämänkokemuksilla pelottelua.

Taloustöihin neuvot antaa Osmotar, joka ilmeisesti on jonkinasteinen jumaluus – erikoisalana kai olut. Pakko myöntää, että onhan siinä hohtoa, että jonkin jumalolennon saa häihinsä paikalle. Mutta samalla kytee epäilys, että ihan jumalaa ei olisi tarvinnut kertomaan pöydänjalkojen putsauksesta. Olisi taas ollut kustannustoimittajan homma ottaa kantaa siihen, millaista yliluonnollisuuden ja maagisuuden tasoa haetaan. Yhtäkkiä vain sinänsä realistisiin häihin tulee jumalatar pitämään puhetta.

Toisen puolen runosta käyttää koditon vanha nainen oman tarinansa kertomiseen. Se tiivistyy niin, ettei alku ollut helppo, mies oli väkivaltainen, eikä karkaamisenkaan myötä elämä kovasti keventynyt. Epäilen, että tällä ei ole tarinan kannalta merkitystä, mutta toivon olevani väärässä.

Toivottavasti seuraava runo vie jo tarinaa eteenpäin.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 5: Huhtikuun kirjat

Huhtikuun ensimmäinen luettu teos oli Pauliina Suden Yksityisetsivä, jossa Susi on haastatellut suomalaisia yksityisetsiviä. Kirja koostuu siis useamman henkilön kertomuksista, mutta se on hyvin koostettu ja kiinnostavaa luettavaa. Yksityisetsivän rinnalla luin Helena Steenin Paikka hyvässä perheessä -romaanin, joka oli kaltaiselleni historiallisten romaanien ystävälle nappivalinta: tarina kertoo nuoresta tytöstä, joka lähetetään Englantiin kotiapulaiseksi.

Steenin kirjan jälkeen jatkoi luokkayhteiskuntakuvauksia lukemalla Julian Fellowesin Snobit. Kirja kuvasi osuvasti luokkayhteiskunnan sisäänlämpiävyyttä ja eksentrisyyttä, mutta valitettavasti lukija jää hieman ulkopuoliseksi, mikä voi osaltaan johtua siitä, että tarinan pääkertoja on hieman sivussa tapahtumista.

Onnistuin saamaan käsiini Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, josta olin kuullut paljon kehuja. Kirja lunasti odotukset: kerronta oli sujuvaa ja tarina tempaisi mukaansa. Toinen huhtikuussa lukemani juutalaisvainoja käsittelevä teos oli Renian päiväkirja. Teosta on verrattu Anne Frankin päiväkirjaan, sillä molempien kirjoittaja on nuori juutalaistyttö.

Viimeinen huhtikuussa lukemani teos oli Paula Norosen Tarja Kulho: Räkkärimarketin kassa. Luulen että tämä toimisi paremmin äänikirjana, vaikka se olikin melko nopealukuinen, kevyt tarina.

Huhtikuu oli kaiken kaikkiaan lukemisten kannalta melko hidas kuukausi, sillä sekä Snobit että Renian päiväkirja veivät sivumääriinsä nähden paljon aikaa. Luettavien kirjojen pino on taas päässyt kasvamaan joten lähikuukausiksi on jonkin verran kirittävää.

Kategoriat: elämäkerrat, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #182: Erottamattomat

Bruce Chatwinin ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa on romaani Erottamattomat. Se kertoo kaksosista – se kertoo itse asiassa koko heidän elämänsä. Mutta mistä heidän elämänsä tarina kertoo? Se ei minulle selviä.

Mikäli ajoitan tarinan oikein, se alkaa 1800-luvun lopulta ja päättyy jonnekin 1900-luvun jälkimmäiselle puolikkaalle. Se on kieltämättä hurja muutoksen ajanjakso ainakin länsimaissa: talouskasvu, teollisuus- ja palvelutuotannon suhteen muutos, sodat muokkasivat kaikki maailmaa verrattain lyhyessä ajassa.

Tämä näkyy kaksostenkin elämäntarinassa. Maailmansodat liittävät heidän kotikylänsä ulkomaailmaan eri tavalla kuin ne ovat aikaisemmin siinä olleet kiinni. Tekniikan kehitys näkyy siinä, että tarinan alkupuolella arastellaan koneellista maataloutta mutta lopussa toinen veljeksistä pääsee toteuttamaan yhden haaveensa ohjaamalla lentokonetta.

Mutta kertooko Erottamattomat tästä muutoksesta? En oikein tiedä.

Veljekset ovat identtiset kaksoset, mutta kokemukset muovaavat heistä osin erilaisia. Lopulta he eivät ole yksi ihminen kahdessa kehossa, vaikka alussa voikin siltä vaikuttaa eikä heidän lopussakaan oikeastaan tarvitse paljon keskustella. Wikipedian mukaan Richard Utz katsoo, että Erottamattomia voi lukea myös kirjoittajansa omaelämäkerrallisena utopiana, jossa veljekset edustavat Chatwinin biseksuaalisia subjektipositioita.

Se pitänee paikkansa. Se kuitenkin vaatii kirjoittajan tarinan lukemista romaanin rinnalla – tai ainakin sen tuntemista. Itselläni on tapana asettaa kirjoittajan elämä tarina syrjään, kun luen hänen kirjoittamiaan tarinoita. Näin tämä Utzin lukutapa jää minulta tavoittamatta, enkä siten voi lukea kaksosten tarinaa Chatwinista kertovaksi.

Eli en tiedä, mistä Erottamattomien tarina kertoo, vaikka tapahtumat on toki kuvattu hyvin selkeästi. Tekeekö se tarinasta huonomman? Ei. En vain tiedä, mistä tapahtumien kokonaisuus kertoo.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kahdeskolmatta runo: Morsianta itketetään

Runo numero 22 ei sekään edistä tarinaa mainittavasti. Ehkä se voisi rakentaa Pohjolan tyttären hahmoa, jos Kalevala olisi henkilöitään syväluotaava runoelma. Epäilen, että morsian ei kuitenkaan tule kohtaamaan pelkojaan niitä reflektoiden ja kasva kohti täydempää mutta silti pohjimmiltaan ristiriitaista olemista aikansa maailmassa.

Pohjimmiltaan tämä runo on samanlaista kansanperinteen säilömistä kuin edellinenkin. Tässä se kuitenkin sopii kehyskertomukseen vähän paremmin.

Suurin osa runoa on morsiamen emotionaalista manipulointia. Maailaillaan kauhukuvia: tutusta kodista joutuu aivan vieraaseen taloon eikä rauhaa ole. Morsianta likimain pilkataan siitä, ettei tämä osannut nuorempana aavistaa mitä vielä joutuisi kokemaan.

"Kova on koulu käyäksesi,
piina pitkä ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna,
varustettuna vankirauat,
ei ketänä muuta vasten,
vasten on vaivaista sinua."

Ja sitten pelotellaan anopilla, apella ja sulhasen sisaruksella.

Näin siis liittoa rakentamaan. Hieno homma. Vai liekö ihan realistinen varoitus?

Niin tai näin, ei morsiamen introspektiivisistä kyvyistä muodostu kovinkaan korkeaa käsitystä, kun hän kohta ihmettelee, ”mikä lienehe minulle / iskennä tämän ikävän / tämän huolen holvannunna.” Ehkä se on tuo edeltävä kolmisensataa säettä pelottelua.

Ehkä kuitenkin totta toinen puoli, niin kuin sanotaan. Morsiamen annetaan ymmärtää, että äitiään, isäänsä ja sisaruksiaan tämä ei varmaan näkisi ennen kuin palaa kotiinsa käymään jonkun kuollessa. Voihan tämä tietenkin pitää paikkansa: jos naitiin kauas, ei menty monenakaan viikonloppuna rentoutumaan porukoille ja syömään jääkaappia tyhjäksi. Parempi itkeä nyt ne mitä täytyy.

Morsiamen ja hänen sulhonsa kannalta olisi kuitenkin hyvä jos morsian saisi vähän kiinni mielenliikeistään. Mutta eipä tämä hänen kasvutarinansa taida olla.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #181: Toivo

André Malraux’n Toivo saa miljöönsä sodasta kuten hänen Keltaisessa kirjastossa aiemmin julkaistu teoksensa Sielujen kapina. Kirjoitin Sielujen kapinasta näin:

Henkilöt eivät ole vain historian tarinan statisteja, ikään kuin välttämätön paha, vaan teoksen tarina on juuri heidän tarinansa. Omassa tarinassaan aatteellistakin kommunistia loukkaa se, että hänen rakastettunsa ”antautuu” toiselle toverille, vaikka sellaiset siteet tuli jättää. Omassa tarinassaan pommimies hermoilee eikä vallankumous tai historia näyttäydy vääjäämättömänä kehityskulkuna kuin Andrićin kuvaama arkkiherttuan murha. Omissa tarinoissaan kapinalliset pelkäävät kuolemaa, silpoutuvat räjähdyksissä, palavat tulessa ja kuolevat syanidiin.

Toivon henkilöistä minulla ei sen sijaan ole aavistustakaan enää. Ei ollut oikeastaan myöskään lukiessani. Minulla on hämärä mielikuva, että tarina olisi kerran tai kaksi vaihtunut vähän eri paikkaan ja eri henkilöiden kautta kerrotuksi, mutta mitenkään varma siitä en ole.

Näin ollen – ainakaan minulle – Toivo ei ollut juuri näiden henkilöiden tarina. Siitä tuli tarina Espanjan sisällissodasta. Henkilöiden kokemat tunteet eivät olleet heidän yksityisiään, vaan minun lukukokemuksessani ne jotenkin roikkuivat kaiken yllä. Ne kuvasivat jotain, joka oli Espanjan sisällissodan kokemuksina olemassa – jonkun kokemuksina.

Tällaisistakin tunnelmista ja tuntemuksista on mahdollista saada tarina. Kyse on muutoksesta ja sen sisäisestä logiikasta. Lukijalle välittyvät tunnelmat muuttuvat, kun sodan tapahtumat etenevät. Tämä muutos ei välttämättä tapahdu kenenkään tietyn tarinan henkilön sisällä vaan heidän välillään – ja silti muutos luo tarinaa.

Tällöin ei myöskään ole mitään väliä sillä, mitä sodassa tapahtui. Muun välittyminen on tärkeämpää.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 4: Maaliskuun kirjat

Maaliskuussa kirjoja tuli luettua kappalemäärältään vähemmän kuin helmikuussa, mutta kiitos kahden yli 600-sivuisen järkäleen, luettuja sivuja kertyi huomattavasti enemmän. Maaliskuun ensimmäinen luettu teos oli irlantilaisen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta. Olen aiemmin lukenut Rileyn Lucinda Edmondsin nimellä julkaistuja teoksia ja pidin niistä. Seitsemän sisarta on moniosaisen sarjan avausosa, sarjassa kuvataan adoptiosisaruksia, jotka isänsä kuoleman jälkeen saavat kukin mahdollisuuden selvittää oman syntyperänsä. . Luin maaliskuussa myös sarjan toisen osan Myrskyn sisar, jossa seurataan sisarussarjan toiseksi vanhinta sisarta ja hänen taustansa selvittämistä. Rileyn kerronta on sujuvaa ja kuvaukset paikoista hyvin yksityiskohtaisia, mutta kirjoissa olisi ehkä ollut hiukan tiivistämisen varaa, sillä molemmat teokset ovat aikamoisia tiiliskiviä.

Kirjastosta mukaani sattui Cristina Cabonin Kuka sinä olet, Clarice?, jossa on kaksi rinnakkain kulkevaa juonta: nykypäivän Italiassa kirjansitoja löytää harvinaiseen teokseen kätketyn viestin, ja ryhtyy sen avulla selvittämään 1800-luvulla eläneen naiskirjanpainajan kohtaloa, joka kerrotaan omana juonikuvionaan. Cabonin rinnalla luin pari kotimaista uutuuskirjaa: Helena Kaartisen Arvioitu lentoaika kertoo uransa loppupuolella olevan lentoemännän työstä ja kipuilusta eläkkeelle siirtymisen jälkeen, Annamari Marttisen Häiriömerkintä puolestaa kuvaa sitä, miten helposti ihmisen elämäntilanteen muutos voi suistaa talouden raiteiltaan ja mihin kaikkeen ihminen on valmis kulisseja ylläpitääkseen.

Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt: oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat ei kuulosta järin viihdyttävältä lukemiselta, mutta minusta kirja oli mielenkiintoinen ja kuvasi hyvin sitä, mitä kaikkea patologi voi saada selville ruumista tutkimalla. Shepherdin rinnalla lukaisin Teija Huuskon nuorille suunnatun balettiaiheisen sarjan toisen osan Kohti valintakokeita, Alina, joka tuo minulle mieleen nuorena lukemani Jean Estorilin Anne-sarjan, molemmissa seurataan balettia rakastavan nuoren tytön kasvua ja kehitystä.

Dean Nicholsonin Nalan maailma on kirja, jonka saamista käsiini olen odottanut innolla. Luen mielelläni tosiatapahtumiin perustuvia eläinkirjoja, mutta minua riepoo suuresti se, että usein kirja halutaan päättää sympaattisen, rakastetun eläinhahmon kuolemaan, mikä saa minut poikkeuksetta surulliseksi. Nalan tarina kertoo kissasta, jonka Dean löysi pyöräillessään halki Euroopan ja jonka hän adoptoi. Deanin ja Nalan tarina jatkuu yhä Instagramissa, joten kirjan päättymispisteenä on koronaviruksen aiheuttama muutos Deanin maailmanympärysmatkasuunnitelmiin.

Maaliskuun ”Netflix-sarjakirja” on John Douglasin ja Mark Olshakerin kirjoittaman Mindhunter-teoksen ensimmäinen osa FBI ja sarjamurhaajan mieli. Kirjassa käydään läpi sitä, miten psykologista profilointia kehitettiin FBIssä mm. haastattelemalla vankilaan tuomittuja sarjamurhaajia.

Viimeinen maaliskuussa loppuun lukemani kirja oli Katja Ståhlin Kavioliitossa: hevoshullun kirja. En seuraa moniakaan blogeja säännöllisesti, mutta löysin Ståhlin Kavioliitossa-blogin nelisen vuotta sitten palatessani ratsastuksen pariin ja olen ollut uskollinen lukija siitä lähtien. Blogissa käsitellään harrastajaratsastuksen haasteita, ihmetellään hevosten sielunelämää ja mieleenliikkeitä ja iloitaan onnistumisen kokemuksista, ja kirja täydentää blogia käymällä läpi Katjan koko ratsastusuran ja lisäämällä yksityiskohtia blogissa käsiteltyihin tapahtumiin, valokuvia unohtamatta. Yritin lukea kirjaa säästellen, mutta siitä huolimatta se tuli ahmittua alusta loppuun yhdessä illassa. Arvosana 5/5, menee haasteessa kohtaan 15: kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Haastevuodesta on nyt takana ensimmäinen neljännes ja tilastojen valossa haaste etenee varsin sujuvasti. Kirjoja on luettu 37 kappaletta ja sivuja 11598, haastekohdista on täyttynyt 28/50, joskin järjestelemällä uskoisin että muutama lisäkohtakin täyttyy. Luetista teoksista kaunokirjallisuutta on ollut hieman yli puolet (57 %), yllättävämpää on kotimaisten kirjailijoiden (41 %) ja naiskirjailijoiden (78 %) suuri määrä.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #179: Dekaanin joulukuu

Saul Bellowin romaanin Dekaanin joulukuu kansilehden tekstin viimeisessä kappaleessa kerrotaan näin:

Dekaanin joulukuu on kirja meidän ajastamme ja siitä mitä tapahtuu ihmiselle joka haluaa löytää uusia keinoja ja uuden kielen joilla välittää ajatuksiaan ja kokemuksiaan muille, kirja siitä miten tällainen itsensä alttiiksi paneminen vaikuttaa hänen omaan minäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kohtaloonsa.

Alkuteos on ilmestynyt 1982 ja käännös 1983 – joka on minunkin syntymävuoteni – ja minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää, mikä Dekaanin joulukuun tarina on. Ajoiko aika tarinan vai onko se liian kaukaisesta ajasta minulle? Se ehkä esittää kysymyksiä, jotka eivät minun kokemusmaailmassani kietoudu yhteen tai sovi tarinaksi.

Kirjan päähenkilö on Romaniassa, itselleen vierassa ympäristössä, seuraamassa vaimonsa kanssa tämän äidin viimeisiä päiviä. Odotetusti anoppi menehtyy, ja sitä ennen on taisteltu kommunistisen ja korruptoituneen yhteiskunnan byrokratian kanssa. Menehtyminen ei millään tavalla ole teoksen kohokohta tai merkittävä käänne – se vain tapahtuu, kuten pitikin.

Päähenkilö miettii myös kotikaupunkinsa Chicagon luonnetta, rotukysymyksiin kietoutuvaa rikosta ja globaalin lyijymyrkytyksen mahdollisuutta. Muitakin asioita hän pohtii, ja lopulta irtisanoutuu virastaan. Minä en vain ymmärrä, miksi hän tekee mitään näistä. Mikä tässä tekee tarinan?

Kansilehden ensimmäisessä kappaleessa todetaan:

Ja täällä, ummikkona ja ulkomaalaisena, pakollisessa toimettomuudessa hän käy mielessään läpi kotikaupunkiin jääneitä asioita.

Varmaan toimettomuuteen voisi rakentaa tarinan. Ei se yksin kuitenkaan tarinasta käy.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti