Keltainen kirjasto #198: Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa

Olin luultavasti lukenut useimmat Italo Calvinon kirjoittamat keltaiset kirjat jo ennen kuin aloitin urakkani sarjan parissa. Olin yllättynyt, kun huomasin etten ole Marcovaldoa vielä lukenut – vaikka se on ollut kirjahyllyssä pitkään.

Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa on novellikokoelma, jossa keskushenkilönä on muuan työmies Marcovaldo. Ihastuttavaa kokoelmassa on se, että Marcovaldo perheineen ja töineen on vain väline saada ideat ja tunnelmat lukijalle. Kokoelmassa ei ole sen läpi etenevää tarinaa, ja novellien sisälläkin tarinan eteneminen on vähämerkityksistä. Tärkeintä ovat ideat.

Joskus lopetukset antavat tapahtumille uuden merkityksen. Välillä aloitus on tärkein. Marcovaldossa monen novellin aloitus luo lukijan mieleen kokonaisen mahdollisen tarinan:

Oli aika jolloin yksinkertaisimmissakin ruuissa oli uhkaa, petosta ja juonta (”Missä joki on sinisempi”).

Kello kuusi illalla kaupunki joutui kuluttajien käsiin (”Marcovaldo valintamyymälässä”).

Kissojen kaupunki ja ihmisten kaupunki ovat toistensa sisällä mutta ne eivät ole yksi ja sama kaupunki (”Itsepäisten kissojen puutarha”).

Kirjailijan ei tarvitse sen jälkeen enää tehdä paljon.

Välillä aloitus johdattaa johonkin vähemmän maagiseen mutta silti hyvin merkityksellisen tuntuiseen tarinaan.

Sille, jolla on epäviihtyisä koti, elokuva on mieluisin turvapaikka kylminä iltoina ”(Väärä pysäkki”).

Talvi meni ja jätti jälkeensä reumaattiset kivut (”Ampiaishoito”).

Ilo, jonka tuottaa tuo eväpakiksi sanottu pyöreä ja litteä astia, on kaikkea se että siinä on kierettävä kansi (”Eväspakki”).

Näissä on kuin annos Markus Kajoa: lukija alkaa odottaa, että kohta oivallusten ja havaintojen kautta nähdään arjessa jotain uutta.

Ei tarvita mitään etenevää tarinaa – tarvitaan idea ja sille kulkuväline!

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Yhdeksäskolmatta runo: Kalevalan Casanova ja demografinen arvoitus

Runo 29 ei ehkä rytmity aivan niin hyvin kuin aikaisemmat Lemminkäis-jakson runot – ja siihen olisi voinut rakentaa tehokkaamman cliffhangerin lopettamalla sen aikaisemmin. Mutta edelleen tarina etenee – toisin kuin hääjaksossa.

Lemminkäinen pakenee siis saareen, ja neidot toivottavat hänet tervetulleeksi. Rivien välistä voidaan lukea, että erilaisia tarpeita miehille on.

Kenpä vuotti veljeänsä,
toivoi taattonsa tulevan;
sepä vasta varsin vuotti,
joka vuotti sulhoansa.

Mutta vähän täytyy ihmetellä saaren demografiaa: sarkajako on tehty, eli pelloille tai niityille ei voi jäädä majoittumaan, ja kartanoita on kuitenkin tyhjillään vaikka tuhannen miehen asua. Mikä mullistus siellä on tapahtunut? Odotetaanko miehiä joukolla takaisin? Runon myöhempien käänteiden perusteella saarella kyllä miesväkeäkin on.

Voi tietysti olla, että neidot liioittelevat halutessaan Lemminkäisen jäävän heidän luokseen. Se ei olisi ihme hänen loitsimistaidonnäytteensä jälkeen. Mies laulaa ensin pihlajat pihoille, ja sitten oksille metallia sylkeviä lintuja (”kun käki kukahtelevi, / kulta suusta kuohahtavi, / vaski leuoilta valuvi”).

Vähän painajaismaista itse asiassa.

Yhtä kaikki Lemminkäinen pääsee hommiin, joista lienee nimensä saanut.

Tuhat tunsi morsianta,
saa'an leskiä lepäsi.
Kaht' ei ollut kymmenessä,
kolmea koko sa'assa
piikoa pitämätöintä,
leskeä lepäämätöntä.

Tehdään pieni laskuharjoitus. Jos Lemminkäinen pääsi telmimään 98 prosentin kanssa sekä naimattomista, naiduista ja leskistä, ja ei-leskiä oli tuhat ja leskiä sata, niin saarella olisi vähintään naimaikäistä naisväestöä noin 1122 henkeä. Sitä voi olla enemmänkin, jos Lemminkäinen vetää rajan lemmenleikkikaveriensa iälle. Näin hän ei kuitenkaan välttämättä tee, koska Lemminkäinen oli vielä aikeissa lähteä ”lepyttelemään” muuatta ”vanhaa impi rukkaa”.

Onnettomuuksien, sotien ja vastaavien vuoksi miesväestöä lienee jonkin verran naisia vähemmän – aivan hatusta heitettynä arvauksena olkoon vaikka 1000. Tämä saari oli siis koti yli kahdelletuhannelle ihmiselle, koska lapsiakin varmasti jonkin verran oli – siis sen ikäisiä, että Lemminkäinen ei kuitenkaan koskisi.

Tunnetaanko Suomen historiassa monia saaria, jotka vastaisivat väestöltään näitä laskelmia?

On sanomattakin selvää, että tällaisten elostelujen jälkeen Lemminkäisen henki on vaarassa. Kirveitä teroitellaan. Pursi on poltettu, mutta hän tekee nopeasti uuden, vähän vaatimattomamman. Hamesankari pääsee pakoon, mutta myrsky tekee selvää jälkeä paatista, ja Lemminkäinen ajautuu niemelle emännän ja tyttärien mökkiin.

Siellä hän saa emännältä voita, sianlihaa, olutta – ja uuden veneen! Suoraan ei sanota millä avuilla, mutta arvaan kyllä.

Lemminkäinen veneilee kotiin, joka on poltettu. Äiti löytyy kyllä salapirtistä, mutta ilmeisesti Kyllikki ei ole enää hahmo tässä tarinassa. Ihmettelin sitä jo edellisessä runossa. Hylkäsikö Lemminkäinen vaimonsa tämän lähtiessä kylille vai mitä oikein tapahtui? Muutaman säkeen siitä olisi voinut lukea. Nyt vaikuttaa jatkumovirheeltä.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen vuosi 2021 ja 2022

Korona ei onneksi näy blogissa millään tavalla. Kirjastot olivat riittävän auki ja itse viruksesta tai siihen liittyvistä asioista ei onneksi tarvitse tällä alustalla avautua.

Vuosi 2021 oli ehkä blogin tavallisin vuosi – siinä mielessä, että formaatti alkaa olla aika vakaa. Keltainen kirjasto ja Kalevala haukkaavat siitä valtaosan. Välissä on satunnaisia merkintöjä muista lukemistani kirjoista. Erittäin tervetullut lisä on puolison Helmet-lukuhaasteen dokumentointi, joka jatkuu myös tulevana vuonna. Blogin runko on siis vuonna 2022 varsin samanlainen kuin vuonna 2021 – mutta näyttää siltä, että vuodelle 2023 täytyy kehittää jotakin päättyvän Kalevala-sarjan tilalle.

Parin teeman toivoisin esiintyvän blogissa enemmän. Kun olin lukenut ensimmäiset sata Keltaisen kirjaston teosta, pysähdyin parissa merkinnässä tarkastelemaan siihenastista matkaa. Samaa tarvittaisiin nyt, kun toinen sata täyttyy alkuvuodesta. Se olisi tarpeellista myös siksi, että toisella satasella on ollut useita kirjoja, jotka olen lukenut jo aikaisemmin ja joihin en sen vuoksi ole tarttunut uudestaan. Jonkin huomion nekin varmaan ansaitsisivat.

Toinen teema, josta pitäisi kirjoittaa enemmän, on roolipelaaminen. Vuosi 2021 oli pelaamisen suhteen aktiivisempi kuin useimmat edeltävät vuodet – silti ei ainoatakaan blogikirjoitusta niistä. Vuonna 2022 saattaa kuitenkin olla kierrossa neljä eri roolipeliä, joten kirjoitettavaa luulisi tulevan.

Näillä ajatuksilla jo alkaneeseen vuoteen!

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #197: Moskatin suku

Totesin joskus, että varsinkin Keltaisen kirjaston alkutaival on kovasti sidoksissa maailmansotiin. Maailmansodat – varsinkin jälkimmäinen – ovat puolestaan sidoksissa juutalaisten vaiheisiin. He kuuluvat toisen maailmansodan tarinaan erottamattomalla tavalla. Toisen maailmansodan kauhuihin keskittyminen voi kuitenkin hämärtää sitä tosiseikkaa, ettei heillä ollut aivan helppoa ennen sitäkään ja että vaikeudet eivät ole varsinaisesti lakanneet.

Isaac Bashevis Singerin romaani Moskatin suku kuljettaa henkilöitään ja liki koko läntistä maailmaa 1800-luvun lopulta toisen maailmansodan syttymishetkiin. Ainakin tämä lukija näkee kaiken kuin ennalta: tapahtuipa Moskatin suvulle ennen sitä mitä tahansa, niin lopputulemaa värjää se tosiasia, että toinen maailmansota tapahtui sen jälkeen, kun tämä tarina päättyy.

Jännitteet ovat moninaiset: nuoremmat sukupolvet eivät näe Tooraa samalla tavalla kuin edeltäjänsä, juutalaisen kansan toivotusta kohtalosta on monenlaisia näkemyksiä, ja jotkut sulautuvat ympäröivään kulttuuriin – sikäli kuin pystyvät. Jollakin tavalla Moskatin suvun tarinat ovat tarinoita juutalaisen kansan olemisen tavasta.

Entä jos romaani päättyisi onnellisesti? Kuinka se lukisi tietäessään, mitä toisessa maailmansodassa tapahtui?

Ja entä jos romaani päättyisi surullisesti? Olisiko se mitään verrattuna siihen, minkä tosimaailmassa tietää tapahtuneen?

Mutta entä jos romaani päättyykin lauseisiin, jotka voivat pyöräyttää kaiken ympäri ja saada edeltävät ja tulevat tarinat näyttämään aivan toisenlaisilta kuin lukukokemuksessa siihen saakka – siis ennen aivan viimeisiä lauseita? Se moninkertaistaa Moskatin suvun tarinat ja häkellyttävästi saa myös tarkastelemaan Israelin ja Palestiinan kevään 2020 taisteluja toisella tavalla.

”Minun voimani ovat lopusssa”, hän sanoi anteeksipyytävästi. Hän empi hetken ja sanoi sitten puolaksi: ”Messias tulee pian.”

Asa Heshel katsoi häntä ihmettyneenä. ”Mitä tarkoitat?”

”Kuolema on Messias. Se on oikea totuus.”

(suom. Jukka Kemppinen)
Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste osa 9: Syksyn kirjat

Vaikka en olekaan ehtinyt lukemisistani kirjoittaa, se ei onneksi tarkoita, ettenkö olisi ehtinyt lukea. Syys- ja lokakuun aikana luin 13 teosta. Teoksista yksi oli sähköinen, loput olivat fyysisiä kirjoja.

Syyskuussa luin kaksi paljon kehuttua ja suositeltua historiallista romaania: Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa. Whitehead ottaa teoksessaan enemmän taiteellisia vapauksia, sillä teoksessa kuvataan orjien pakomatkaa fyysistä rautatietä pitkin, kun taas todellisuudessa kyse on ollut enemmänkin verkostosta. Koska tarina kuitenkin keskittyy enimmäkseen ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, virhe on helppo sivuuttaa. Puuvillatehtaan varjossa oli ehdottomasti minulle yksi vuoden lukuelämyksistä: sopiva yhdistelmä historiallista ajankuvausta ja romantiikkaa.

YLE alkoi näyttää uudelleen suosittua Downton Abbey-sarjaa, ja tällä kertaa päätin itsekin katsoa sarjan. En ihmettele yhtään miksi sarja on niin kehuttu, sillä kaikki osa-alueet toimivat erinomaisesti. Sarjaan liittyen luin kaksi Jessica Fellowesin (sarjan käsikirjoittaja Julian Fellowesin veljentytär) teosta, jotka kertovat sarjan kuvaamisesta sekä siitä, millaista elämä tuontapaisessa kartanossa olisi ollut: Downton Abbey: kartanon vuosi ja Downton Abbey: Muistojen aika. Kumpikin teos toi lisäsyvyyttä sarjaan hieman eri näkökulmista.

Syyskuun oheislukemisina luin kaksi kokoelmaa: joensuulaisen Helka Sivosen opettajaelämään keskittyvän Kaunotee -tarinakokoelman ja Cecilia Ahernin Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia -novellikokoelman. Kumpikin teos keskittyy yhden aiheen ympärille: Sivosen tarinat kuvaavat opettajuuden näkökulmia erilaisissa kouluissa ja eri aikoina, Ahern puolesta keskittyy naisiin ja on ottanut lähtökohdakseen erilaiset kielikuvat, joiden pohjalta naisten elämää kuvataan.

Lokakuun aloitin lukemalla Antti Holman Kaikki elämästä(ni). En ole mikään hirveä Holma-fani, eikä kirja kirjailijasta, joka yrittää kirjoittaa kirjaa ja siinä sivussa kertoo elämästään, oikein napannut. Holman rinnalla luin Danielle Steelin Osoitteena Charles Street 44, joka oli pääosin hyvänmielen hömppää, mutta sekaan mahtui myös rankemmankin aiheen käsittelyä.

Luin lokakuussa myös kolme nuortenromaania: Heidi Silvanin Tyhmästi tehty, Nicola Yoonin Aurinko on tähti ja Jenny Hanin Aina ja ikuisesti, Lara Jean. Tyhmästi tehty on jännityskirja, joka kertoo tyttöporukasta joka ajautuu julmaan tekoon. Aihe on karmiva, mutta valitettavasti ajankohtainen. Aurinko on tähti on perinteisempi nuortenromaani, jossa tyttö ja poika kohtaavat ja rakastuvat – molemmat sattuvat vain olemaan siirtolaisia ja tytön perhettä ollaan karkoittamassa Yhdysvalloista. Kirjasta on tehty myös elokuva, ja nimen tuttuus sai minut tarttumaan kirjaan. Aina ja ikuisesti, Lara Jean on nuortensarjan päätösteos, mutta toimi hyvin myös itsenäisesti luettuna.

Junassa istuessa tulin lukeneeksi vuoden toisen e-kirjan: Tuomas Kyrön Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja. Vaikken juuri voikaan samaistua kirjan päähenkilöön, Kyrön kirjoitustyyli on niin letkeää ja todenmukaista, että luen mielelläni Mielensäpahoittajan edesottamuksista. Tällä kertaa käsittelyssä ovat vanhan talon remontti ja vanhan miehen selkävaivat, ja perinteiseen tapaan mukana on kirjava kaarti erilaisia sivuhahmoja.

Viimeinen lokakuussa loppuun lukemani kirja oli uusintapainos Martta Piilin muistelmista. Kohtalona Siperia: neljätoista vuotta pakkotyövankina kertoo siitä, kuinka Karjalassa asunut Martta joutui talvisodan alkaessa pakkotyövangiksi Siperiaan ja hänen pyrkimyksestään päästä Suomeen. Kirja on koruton kuvaus siitä, millaisissa oloissa ja millaisen mielivallan alla vangit olivat ja miten vaikeaa tarvittavien dokumenttien saaminen oli vielä silloinkin kun teoriassa lupa kotimatkaan oli saatu.

Kategoriat: elokuvat ja televisio, jännityskirjallisuus, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #195: Soihtu korvassa

Kirjoitin Elias Canettin edellisestä omaelämäkerrallisesta romaanista seuraavaa:

Teoksessa on tapahtumia, mutta onko siinä tarinaa? Siinä tapahtuu asioita ja päähenkilö kokee ne tavallaan. Onko jotakin sitomassa tapahtumat yhteen – muu kuin se, että ne tapahtuivat tietylle henkilölle?

Tämä taitaa olla yleisimpikin askarrutukseni elämäkerrallisten romaanien äärellä. Elämät eivät useinkaan ole kummoisia tarinoita. Ne täytyy kertoa tai kirjoittaa sellaisiksi.

Soihtu korvassa jatkaa Elias Canettin tarinaa. Se ei ole erityisen kiinnostava: siinä tapahtuu asioita, jotka luultavasti olivat tyypillisiä päähenkilön kulttuuritaustasta tuleville ihmisille 1900-luvun alussa.

Romaanin alussa on kuitenkin todella mielenkiintoinen osuus, jossa Rainer-niminen koulupoika kertomansa kyselee nuorelta Eliakselta asioita veljensä puolesta.

”Elias, veljeni kysyy, miksi te olette käyttäneet kristittyjen verta passah-juhlassa?”

Kun Elias rauhallisesti selittää, että näin ole ei, tuo Rainer yhtä rauhallisesti seuraavana päivänä uuden viestin veljeltään.

”Ette ehkä nykyisin. Se on liian tunnettua. Mutta aikaisemmin, miksi juutalaiset ovat teurastaneet kristittyjä lapsia passah-juhlassa?

Rainer muistuttaa veljensä kautta Eliasta muun muassa myös kaivojen myrkyttämisestä ja sotakarkuruudesta.

Niin – Rainer ei muka väitä mitään, vaan ”esittää vain kysymyksiä”. Tähän varmaan sopii laina Saarnaajaa useammastakin kuin yhdestä syystä: ei mitään uutta auringon alla.

(Romaanin lainausten käännös: Kyllikki Villa)

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kahdeksaskolmatta runo: Lemminkäinen ja hänen maaginen sukunsa

Hyvä rytmitys ja toiminnantäyteisyys jatkuvat. Lemminkäisen pitää paeta syystäkin vihastunutta Pohjolan väkeä. Miten hän sen tekee? Loitsintakin jatkuu: hän muuttuu kotkaksi ja ottaa hatkat! Tämänhetkisten näyttöjen perusteella Lemminkäinen on Väinämöistä taitavampi taikoja. Lisäksi hänen äitinsä tuntuu omaavan jonkinlaisia taikavoimia myös ja tietää paljon asioita, joten Lemminkäisen suku on tuonut tarinaan tuntuvasti lisää magiaa.

Tämä vaikutelma vain vahvistuu, kun Lemminkäisen äiti miettii pojalleen vaihtoehtoja tämän palattua ja kerrottua mitä tapahtui. Voisi mennä männyksi mäelle, koivuksi norolle, tai sitten ryhtyä marjaksi tai haueksikin. Tuoni kuitenkin veisi eri syistä, kuten veisi sudeksi muuttuneen Lemminkäisenkin. Eli taikavoimia olisi, mutta käytännössä tarinan jännite ei olisi kuitenkaan niillä ratkaistavissa.

Kaikki tietävät, että seuraa pako saarelle neitojen luo. Nyt on kuitenkin toimittajalle käynyt pieni moka: jatkumosta on Lemminkäis-jaksossa huolehdittu aika hyvin, mutta minne Kyllikki on pantu? Ei kai hänen roolinsa ole jo lopussa?

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #194: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Novellikokoelmat ovat vähän haastavia tässä blogisarjassa. Nostaako esille jotain ainutlaatuista monista tarinoista, kohdistaa valokeila tiettyyn tarinaan vai hakea tarkasteluun jotain kaikille tarinoille yhteistä?

Täytyy myöntää, että Thomas Mannin kokoelmasta Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia muistan aika vähän tarinoita. Ei mennyt kovin kauan, niin ne kaikki sekoittuivat päässäni osiksi tietynlaisen tunnelman kudelmaa.

Tuota kudelmaa voisi kuvata voimakkaiden sisäisten tuntemusten ja maltillisten ulkoisten tapahtumien yhdistelmäksi. Novellien miljöö on useimmiten porvarillinen – siis aikansa suhteellisen hyväosaiset ihmiset viettävät aikaa keskenään. Vaikka oltaisiin parantolassa, kaikkea värittää maltillisuus.

Vai onko kyse siitä, että sisäiset kokemukset on kuvattu niin voimakkaina ja vivahteikkaasti, että hahmojen ulkopuolella ja hahmoille voi tapahtua mitä tahansa ja silti se tuntuu vähäeleiseltä ja hillityltä. Niminovellin päähenkilö menehtyy lopuksi – ja se tuntuu pikkuasialta verrattuna niihin ajatuksiin, joita kauniin pojan näkeminen ja seuraaminen hänen mieleensä virittää. Myös novellin ”Petetty” päähenkilö kuolee yllättävän ja ankaran sairauden jälkeen, mutta sitä edeltävä rakkaudesta – vai himosta – huumaantuminen tuntuu kovin paljon intensiivisemmältä kokemukselta kuin tuskallinenkaan kuolema.

Kokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia kuolema Venetsiassa on sivuseikka. Paljon tärkeämpiä ovat ennen kuolemaa koetut tunteet ja ajatukset. Ne ovat varsinainen tarina – vaikka ne eivät mihinkän johtaisikaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Harrison: Eedenistä länteen

Entä jos asteroidi ei olisi törmäyksellään vaikuttanut Maapallon historiaan 65 miljoonaa vuotta sitten? Entä jos tämä olisi mahdollistanut kahden hyvin älyllisen lajin kehittymisen Maapallolle samaan aikaan mutta sen eri kolkkiin?

Edellä on Harry Harrisonin Eedenistä länteen -romaanin lähtökohta. Ihmiset ovat – kuten meidänkin Maapallomme tarinassa – apinoiden kanssa jaetusta kantaisästä lähtöisin. Samaan aikaan toisaalla ovat matelijoista kehittyneet jilanet. Ihmiset ovat metsästäjä-keräilijöitä, jilanet puolestaan järjestäytyvät hyvin hierarkkisiksi naarasjohtoisiksi yhteisöiksi ja hallitsevat ympäröivää luontoa bioteknologian keinoin.

Sekä ihmisten että jilaneiden ominaisuudet ovat tietenkin sidoksissa lajien evoluutiohistoriaan. Ihmiset ovat generalisteja siinä missä jilanet tarvitsevat lämpimän ympäristön.

Mutta meillä ei olisi romaanin tarinaa, jos ihmiset ja jilanet vain elelisivät erillään. Tarvitaan konflikti. Tietenkin se syntyy kahden lajin kohtaamisesta. Ryhmä ihmisiä kohtaa ryhmän jilaneja ja kaksi ihmisestä jää henkiin ja vangiksi. Heistä vain toinen selviytyy aikuisuuteen – romaanin ja koko sen aloittaman trilogian päähenkilö Kerrick.

Eedenistä länteen sisältää parikin tarinaa: tarinan Maapallon historia, joka poikkeaa omastamme, sekä Kerrickin tarina, joka on tietenkin sidoksissa edelliseen. Varsin tiivistetysti Kerrickin tarina on se, että hän kasvaa osin jilaneksi ja osin ihmiseksi – hän muun muassa kykenee lopulta kommunikoiman tavalla tai toisella kummankin lajin edustajien kanssa.

Tarinan konflikti on kuitenkin ensisijaisesti konflikti lajien välillä ja vain toissijaisesti Kerrickin sisällä. Siksi tarina vie sotaan ja teurastukseen: lopussa tuhotaan jilaneiden kaupunki tulelle, jota matelijat eivät kosteiden olojen asukkeina tunne mutta joka ihmisten on täytynyt pärjätäkseen kehittää.

Ainakaan trilogian avaus ei ollut tarina rauhasta, rakkaudesta ja yhteisymmärryksestä.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto 193: Oman elämänsä sankari

John Irving kirjoittaa tarinoidensa henkilöille varsin seikkaperäisiä henkilöhistorioita – ja usein lähtee heidän vanhemmistaan. Oman elämänsä sankarissa aborttilääkäri Wilbur Larch puolestaan kirjoittaa orpopoika Homer Wellsin elämän valmiiksi etukäteen, vaikka Homer luulee elävänsä omaa elämäänsä.

Väitän, että Oman elämänsä sankarin tarina on täynnä esimerkkejä siitä, miten elämänsä elämisestä on vaikea päättää. Elämäntarina ei ole omissa käsissä. Wilburin orpokodissa elämä alkaa orpona tai päättyy raskauden keskeyttämiseen. Mutta sitä ennenkään ihmiset eivät välttämättä ole saaneet päättää tarinastaan itse: moni raskaus on alkanut vastoin kantajan tahtoa. On kiinni myös onnesta, minne lapsi adoptoidaan – ja vaikka moni vaihtoehto olisikin yhtä hyvä, erilaisissa perheissä saa kuitenkin ohjattavakseen erilaisia elämänkulkuja.

Päähenkilö Homer ei varmastikaan valinnut sitä, että päätyisi rakastumaan ystäväänsä Candyyn ja tekemään tämän kanssa salatun lapsen. Aivan yhtä vähän Candyn aviomies Wally valitsi halvaantumistaan sodassa, vaikka valitsikin innokkaasti sotaan lähtemisen. Homerin ja Candyn lapsi varttuu koko kolmikon kasvattamana liki kaikkien uskoessa, että hän on Homerin ja Candyn orpokodista adoptoima poika – mitä hän elämäntarinassaan valitsee, kun lähtökohta on tämä?

Lopulta Homerin täytyy asettua orpokotiin jatkamaan Wilber Larchin työtä, vaikka hän tätä loppuratkaisua vastaan pitkään kamppailikin. Vanha lääkärikään ei muuten voinut lopussa päättää elämästään: addiktina hän kuoli tahattomaan eetterin yliannostukseen. Kaikesta tästä huolimatta tarinassa menee jonkinlainen myönteinen pohjavire: vaikka elämäntarinansa tapahtumista ei aina voikaan päättää, voi kukin päänsä sisällä kertoa tarinaa ja sen merkityksiä uusiksi. Näin pystyy asettumaan osaksi tarinaa, jonka käänteitä ei olisi itse valinnut.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti