Helmet-lukuhaaste 2021, osa 5: Huhtikuun kirjat

Huhtikuun ensimmäinen luettu teos oli Pauliina Suden Yksityisetsivä, jossa Susi on haastatellut suomalaisia yksityisetsiviä. Kirja koostuu siis useamman henkilön kertomuksista, mutta se on hyvin koostettu ja kiinnostavaa luettavaa. Yksityisetsivän rinnalla luin Helena Steenin Paikka hyvässä perheessä -romaanin, joka oli kaltaiselleni historiallisten romaanien ystävälle nappivalinta: tarina kertoo nuoresta tytöstä, joka lähetetään Englantiin kotiapulaiseksi.

Steenin kirjan jälkeen jatkoi luokkayhteiskuntakuvauksia lukemalla Julian Fellowesin Snobit. Kirja kuvasi osuvasti luokkayhteiskunnan sisäänlämpiävyyttä ja eksentrisyyttä, mutta valitettavasti lukija jää hieman ulkopuoliseksi, mikä voi osaltaan johtua siitä, että tarinan pääkertoja on hieman sivussa tapahtumista.

Onnistuin saamaan käsiini Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, josta olin kuullut paljon kehuja. Kirja lunasti odotukset: kerronta oli sujuvaa ja tarina tempaisi mukaansa. Toinen huhtikuussa lukemani juutalaisvainoja käsittelevä teos oli Renian päiväkirja. Teosta on verrattu Anne Frankin päiväkirjaan, sillä molempien kirjoittaja on nuori juutalaistyttö.

Viimeinen huhtikuussa lukemani teos oli Paula Norosen Tarja Kulho: Räkkärimarketin kassa. Luulen että tämä toimisi paremmin äänikirjana, vaikka se olikin melko nopealukuinen, kevyt tarina.

Huhtikuu oli kaiken kaikkiaan lukemisten kannalta melko hidas kuukausi, sillä sekä Snobit että Renian päiväkirja veivät sivumääriinsä nähden paljon aikaa. Luettavien kirjojen pino on taas päässyt kasvamaan joten lähikuukausiksi on jonkin verran kirittävää.

Kategoriat: elämäkerrat, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #182: Erottamattomat

Bruce Chatwinin ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa on romaani Erottamattomat. Se kertoo kaksosista – se kertoo itse asiassa koko heidän elämänsä. Mutta mistä heidän elämänsä tarina kertoo? Se ei minulle selviä.

Mikäli ajoitan tarinan oikein, se alkaa 1800-luvun lopulta ja päättyy jonnekin 1900-luvun jälkimmäiselle puolikkaalle. Se on kieltämättä hurja muutoksen ajanjakso ainakin länsimaissa: talouskasvu, teollisuus- ja palvelutuotannon suhteen muutos, sodat muokkasivat kaikki maailmaa verrattain lyhyessä ajassa.

Tämä näkyy kaksostenkin elämäntarinassa. Maailmansodat liittävät heidän kotikylänsä ulkomaailmaan eri tavalla kuin ne ovat aikaisemmin siinä olleet kiinni. Tekniikan kehitys näkyy siinä, että tarinan alkupuolella arastellaan koneellista maataloutta mutta lopussa toinen veljeksistä pääsee toteuttamaan yhden haaveensa ohjaamalla lentokonetta.

Mutta kertooko Erottamattomat tästä muutoksesta? En oikein tiedä.

Veljekset ovat identtiset kaksoset, mutta kokemukset muovaavat heistä osin erilaisia. Lopulta he eivät ole yksi ihminen kahdessa kehossa, vaikka alussa voikin siltä vaikuttaa eikä heidän lopussakaan oikeastaan tarvitse paljon keskustella. Wikipedian mukaan Richard Utz katsoo, että Erottamattomia voi lukea myös kirjoittajansa omaelämäkerrallisena utopiana, jossa veljekset edustavat Chatwinin biseksuaalisia subjektipositioita.

Se pitänee paikkansa. Se kuitenkin vaatii kirjoittajan tarinan lukemista romaanin rinnalla – tai ainakin sen tuntemista. Itselläni on tapana asettaa kirjoittajan elämä tarina syrjään, kun luen hänen kirjoittamiaan tarinoita. Näin tämä Utzin lukutapa jää minulta tavoittamatta, enkä siten voi lukea kaksosten tarinaa Chatwinista kertovaksi.

Eli en tiedä, mistä Erottamattomien tarina kertoo, vaikka tapahtumat on toki kuvattu hyvin selkeästi. Tekeekö se tarinasta huonomman? Ei. En vain tiedä, mistä tapahtumien kokonaisuus kertoo.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kahdeskolmatta runo: Morsianta itketetään

Runo numero 22 ei sekään edistä tarinaa mainittavasti. Ehkä se voisi rakentaa Pohjolan tyttären hahmoa, jos Kalevala olisi henkilöitään syväluotaava runoelma. Epäilen, että morsian ei kuitenkaan tule kohtaamaan pelkojaan niitä reflektoiden ja kasva kohti täydempää mutta silti pohjimmiltaan ristiriitaista olemista aikansa maailmassa.

Pohjimmiltaan tämä runo on samanlaista kansanperinteen säilömistä kuin edellinenkin. Tässä se kuitenkin sopii kehyskertomukseen vähän paremmin.

Suurin osa runoa on morsiamen emotionaalista manipulointia. Maailaillaan kauhukuvia: tutusta kodista joutuu aivan vieraaseen taloon eikä rauhaa ole. Morsianta likimain pilkataan siitä, ettei tämä osannut nuorempana aavistaa mitä vielä joutuisi kokemaan.

"Kova on koulu käyäksesi,
piina pitkä ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna,
varustettuna vankirauat,
ei ketänä muuta vasten,
vasten on vaivaista sinua."

Ja sitten pelotellaan anopilla, apella ja sulhasen sisaruksella.

Näin siis liittoa rakentamaan. Hieno homma. Vai liekö ihan realistinen varoitus?

Niin tai näin, ei morsiamen introspektiivisistä kyvyistä muodostu kovinkaan korkeaa käsitystä, kun hän kohta ihmettelee, ”mikä lienehe minulle / iskennä tämän ikävän / tämän huolen holvannunna.” Ehkä se on tuo edeltävä kolmisensataa säettä pelottelua.

Ehkä kuitenkin totta toinen puoli, niin kuin sanotaan. Morsiamen annetaan ymmärtää, että äitiään, isäänsä ja sisaruksiaan tämä ei varmaan näkisi ennen kuin palaa kotiinsa käymään jonkun kuollessa. Voihan tämä tietenkin pitää paikkansa: jos naitiin kauas, ei menty monenakaan viikonloppuna rentoutumaan porukoille ja syömään jääkaappia tyhjäksi. Parempi itkeä nyt ne mitä täytyy.

Morsiamen ja hänen sulhonsa kannalta olisi kuitenkin hyvä jos morsian saisi vähän kiinni mielenliikeistään. Mutta eipä tämä hänen kasvutarinansa taida olla.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #181: Toivo

André Malraux’n Toivo saa miljöönsä sodasta kuten hänen Keltaisessa kirjastossa aiemmin julkaistu teoksensa Sielujen kapina. Kirjoitin Sielujen kapinasta näin:

Henkilöt eivät ole vain historian tarinan statisteja, ikään kuin välttämätön paha, vaan teoksen tarina on juuri heidän tarinansa. Omassa tarinassaan aatteellistakin kommunistia loukkaa se, että hänen rakastettunsa ”antautuu” toiselle toverille, vaikka sellaiset siteet tuli jättää. Omassa tarinassaan pommimies hermoilee eikä vallankumous tai historia näyttäydy vääjäämättömänä kehityskulkuna kuin Andrićin kuvaama arkkiherttuan murha. Omissa tarinoissaan kapinalliset pelkäävät kuolemaa, silpoutuvat räjähdyksissä, palavat tulessa ja kuolevat syanidiin.

Toivon henkilöistä minulla ei sen sijaan ole aavistustakaan enää. Ei ollut oikeastaan myöskään lukiessani. Minulla on hämärä mielikuva, että tarina olisi kerran tai kaksi vaihtunut vähän eri paikkaan ja eri henkilöiden kautta kerrotuksi, mutta mitenkään varma siitä en ole.

Näin ollen – ainakaan minulle – Toivo ei ollut juuri näiden henkilöiden tarina. Siitä tuli tarina Espanjan sisällissodasta. Henkilöiden kokemat tunteet eivät olleet heidän yksityisiään, vaan minun lukukokemuksessani ne jotenkin roikkuivat kaiken yllä. Ne kuvasivat jotain, joka oli Espanjan sisällissodan kokemuksina olemassa – jonkun kokemuksina.

Tällaisistakin tunnelmista ja tuntemuksista on mahdollista saada tarina. Kyse on muutoksesta ja sen sisäisestä logiikasta. Lukijalle välittyvät tunnelmat muuttuvat, kun sodan tapahtumat etenevät. Tämä muutos ei välttämättä tapahdu kenenkään tietyn tarinan henkilön sisällä vaan heidän välillään – ja silti muutos luo tarinaa.

Tällöin ei myöskään ole mitään väliä sillä, mitä sodassa tapahtui. Muun välittyminen on tärkeämpää.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 4: Maaliskuun kirjat

Maaliskuussa kirjoja tuli luettua kappalemäärältään vähemmän kuin helmikuussa, mutta kiitos kahden yli 600-sivuisen järkäleen, luettuja sivuja kertyi huomattavasti enemmän. Maaliskuun ensimmäinen luettu teos oli irlantilaisen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta. Olen aiemmin lukenut Rileyn Lucinda Edmondsin nimellä julkaistuja teoksia ja pidin niistä. Seitsemän sisarta on moniosaisen sarjan avausosa, sarjassa kuvataan adoptiosisaruksia, jotka isänsä kuoleman jälkeen saavat kukin mahdollisuuden selvittää oman syntyperänsä. . Luin maaliskuussa myös sarjan toisen osan Myrskyn sisar, jossa seurataan sisarussarjan toiseksi vanhinta sisarta ja hänen taustansa selvittämistä. Rileyn kerronta on sujuvaa ja kuvaukset paikoista hyvin yksityiskohtaisia, mutta kirjoissa olisi ehkä ollut hiukan tiivistämisen varaa, sillä molemmat teokset ovat aikamoisia tiiliskiviä.

Kirjastosta mukaani sattui Cristina Cabonin Kuka sinä olet, Clarice?, jossa on kaksi rinnakkain kulkevaa juonta: nykypäivän Italiassa kirjansitoja löytää harvinaiseen teokseen kätketyn viestin, ja ryhtyy sen avulla selvittämään 1800-luvulla eläneen naiskirjanpainajan kohtaloa, joka kerrotaan omana juonikuvionaan. Cabonin rinnalla luin pari kotimaista uutuuskirjaa: Helena Kaartisen Arvioitu lentoaika kertoo uransa loppupuolella olevan lentoemännän työstä ja kipuilusta eläkkeelle siirtymisen jälkeen, Annamari Marttisen Häiriömerkintä puolestaa kuvaa sitä, miten helposti ihmisen elämäntilanteen muutos voi suistaa talouden raiteiltaan ja mihin kaikkeen ihminen on valmis kulisseja ylläpitääkseen.

Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt: oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat ei kuulosta järin viihdyttävältä lukemiselta, mutta minusta kirja oli mielenkiintoinen ja kuvasi hyvin sitä, mitä kaikkea patologi voi saada selville ruumista tutkimalla. Shepherdin rinnalla lukaisin Teija Huuskon nuorille suunnatun balettiaiheisen sarjan toisen osan Kohti valintakokeita, Alina, joka tuo minulle mieleen nuorena lukemani Jean Estorilin Anne-sarjan, molemmissa seurataan balettia rakastavan nuoren tytön kasvua ja kehitystä.

Dean Nicholsonin Nalan maailma on kirja, jonka saamista käsiini olen odottanut innolla. Luen mielelläni tosiatapahtumiin perustuvia eläinkirjoja, mutta minua riepoo suuresti se, että usein kirja halutaan päättää sympaattisen, rakastetun eläinhahmon kuolemaan, mikä saa minut poikkeuksetta surulliseksi. Nalan tarina kertoo kissasta, jonka Dean löysi pyöräillessään halki Euroopan ja jonka hän adoptoi. Deanin ja Nalan tarina jatkuu yhä Instagramissa, joten kirjan päättymispisteenä on koronaviruksen aiheuttama muutos Deanin maailmanympärysmatkasuunnitelmiin.

Maaliskuun ”Netflix-sarjakirja” on John Douglasin ja Mark Olshakerin kirjoittaman Mindhunter-teoksen ensimmäinen osa FBI ja sarjamurhaajan mieli. Kirjassa käydään läpi sitä, miten psykologista profilointia kehitettiin FBIssä mm. haastattelemalla vankilaan tuomittuja sarjamurhaajia.

Viimeinen maaliskuussa loppuun lukemani kirja oli Katja Ståhlin Kavioliitossa: hevoshullun kirja. En seuraa moniakaan blogeja säännöllisesti, mutta löysin Ståhlin Kavioliitossa-blogin nelisen vuotta sitten palatessani ratsastuksen pariin ja olen ollut uskollinen lukija siitä lähtien. Blogissa käsitellään harrastajaratsastuksen haasteita, ihmetellään hevosten sielunelämää ja mieleenliikkeitä ja iloitaan onnistumisen kokemuksista, ja kirja täydentää blogia käymällä läpi Katjan koko ratsastusuran ja lisäämällä yksityiskohtia blogissa käsiteltyihin tapahtumiin, valokuvia unohtamatta. Yritin lukea kirjaa säästellen, mutta siitä huolimatta se tuli ahmittua alusta loppuun yhdessä illassa. Arvosana 5/5, menee haasteessa kohtaan 15: kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Haastevuodesta on nyt takana ensimmäinen neljännes ja tilastojen valossa haaste etenee varsin sujuvasti. Kirjoja on luettu 37 kappaletta ja sivuja 11598, haastekohdista on täyttynyt 28/50, joskin järjestelemällä uskoisin että muutama lisäkohtakin täyttyy. Luetista teoksista kaunokirjallisuutta on ollut hieman yli puolet (57 %), yllättävämpää on kotimaisten kirjailijoiden (41 %) ja naiskirjailijoiden (78 %) suuri määrä.

Kategoriat: lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #179: Dekaanin joulukuu

Saul Bellowin romaanin Dekaanin joulukuu kansilehden tekstin viimeisessä kappaleessa kerrotaan näin:

Dekaanin joulukuu on kirja meidän ajastamme ja siitä mitä tapahtuu ihmiselle joka haluaa löytää uusia keinoja ja uuden kielen joilla välittää ajatuksiaan ja kokemuksiaan muille, kirja siitä miten tällainen itsensä alttiiksi paneminen vaikuttaa hänen omaan minäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kohtaloonsa.

Alkuteos on ilmestynyt 1982 ja käännös 1983 – joka on minunkin syntymävuoteni – ja minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää, mikä Dekaanin joulukuun tarina on. Ajoiko aika tarinan vai onko se liian kaukaisesta ajasta minulle? Se ehkä esittää kysymyksiä, jotka eivät minun kokemusmaailmassani kietoudu yhteen tai sovi tarinaksi.

Kirjan päähenkilö on Romaniassa, itselleen vierassa ympäristössä, seuraamassa vaimonsa kanssa tämän äidin viimeisiä päiviä. Odotetusti anoppi menehtyy, ja sitä ennen on taisteltu kommunistisen ja korruptoituneen yhteiskunnan byrokratian kanssa. Menehtyminen ei millään tavalla ole teoksen kohokohta tai merkittävä käänne – se vain tapahtuu, kuten pitikin.

Päähenkilö miettii myös kotikaupunkinsa Chicagon luonnetta, rotukysymyksiin kietoutuvaa rikosta ja globaalin lyijymyrkytyksen mahdollisuutta. Muitakin asioita hän pohtii, ja lopulta irtisanoutuu virastaan. Minä en vain ymmärrä, miksi hän tekee mitään näistä. Mikä tässä tekee tarinan?

Kansilehden ensimmäisessä kappaleessa todetaan:

Ja täällä, ummikkona ja ulkomaalaisena, pakollisessa toimettomuudessa hän käy mielessään läpi kotikaupunkiin jääneitä asioita.

Varmaan toimettomuuteen voisi rakentaa tarinan. Ei se yksin kuitenkaan tarinasta käy.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Yhdeskolmatta runo: Kansanperinteen kokoamista

Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät taitavat olla lähinnä kehyskertomus, jonka varaan Lönnrot on voinut ripustaa kaikenlaista kansanperinnettä jälkipolville säilöttäväksi. Runosta numero 21 puolet on kuitattu ”Vävyntulovirrellä.” Jos virrestä poimitaan tarinan kannalta olennainen, niin se tiivistyisi siihen, että Ilmaria komeasti saapuu anoppilaan, joka on laitettu viimeisen päälle, ja vastaanotto on lämmin ja runsas.

Aika paljon säkeitä kuluu myös siihen, kun Väinämöinen maanitellaan laulelemaan juhlissa kiitoksensa isäntäväelle. Vaikka sitä ei erikseen ole miksikään kiitossanoiksi merkitty, niin luulen että tähänkin on jokin rutiinikiittely tallennettu turvaan esihistoriaan häviämiseltä. Kun on ensin ukko pankolta haukkunut nuoremmat sukupolvet (”valehia lasten laulut, / tyhjiä tytärten virret”) ja todettu ettei itsestäkään enää ääntä lähde, saadaan Väinämöinen estradille.

Tämän uunin päällä majailevan ukon sanat kuitenkin liittyvät omaan elämäntarinaani, ja se on itselleni – joskaan varmasti ei muille, tämän runon mielenkiintoisinta antia. Ne herättävät enimmäkseen hyviä muistoja:

”Ei ole tässä ennen kuultu,
ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata,
kuin mitä minä kujerrin,
lauleskelin lapsempana,
laulelin lahen vesillä,
kajahtelin kankahilla,
kukkuelin kuusikoilla,
sanelin salometsillä.”

”Ääni oli suuri ja sorea,
säveleni sangen kaunis:
se silloin jokena juoksi,
vesivirtana vilisi,
kulki kuin lyly lumella,
purjelaiva lainehilla.
Vaan en nyt sanoa saata,
tuot’ en tarkoin tunnekana.
mikä sorti suuren äänen,
äänen armahan alenti:
ei se nyt jokena juokse,
lainehina lallattele,
on kuin karhi kannostossa,
hangella havupetäjä,
reki rannan hiekkasilla,
vene kuivilla kivillä.”

Joskus olin siis töissä kuntoutusmaailmassa ja toiminnallista äänihäiriötä potevien asiakkaiden elämien äärellä. Silloin olivat nuo säkeet joskus esillä. Joskus nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus kietoutuvat toisiinsa sanoissa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #177: Pieni ilmestyskirja

Tässäpä on lohdutonta kerrontaa: Tadeusz Konwicki ja Pieni ilmestyskirja.

Se alkaa tosi dramaattisesti: ”Maailmanloppu tulee. Minun oma maailmanloppuni. Se lähestyy tai oikeammin hiipii minua kohti.” Kerronnassa maalataan ympäristöstä tunnelmiltaan apokalyptinen kuvaelma, joka tuo mieleeni Studio Julmahuvin Lasi-elokuvan mainoksen. Lohduttomuudessa toistuvat kylttien sanat ”me rakensimme sosialismin”.

Tarina pääsee kunnolla alkuun – eli kohti loppuaan ja päähenkilön maailmanloppua – kun puoluetoverit kertovat valinneensa päähenkilön tekemään polttoitsemurhan parlamenttitalon rappusilla. Muuttaako tämän lohduttoman tarinan absurdiksi, syventääkö se lohduttomuutta vai oliko tarina tunnelmaltaan absurdi jo alkulauseesta? Heti ei tiedä, millaista tarinaa on lukemassa. Joskus, kuten nyt, se on mukavaa.

Kohtaamiset ja keskustelut ruokkivat tunnetta maailman ja tarinan mielettömyydestä – elleivät vain ole itäeurooppalaista eleettömyttä, jollaista kuvittelen Aki Kaurismäen elokuvien olevan täynnä.

”Saanko nähdä paperinne?” sanoi kookkaampi poliisi.
Ojensin hänelle nuhruisen henkilökorttini, joka näin osoittautui tarpeelliseksi jo alkumatkasta. Mutta minne olin matkalla? Minua puistatti.
”Monesko päivä tänään on?” kysyin.
”Mitä te sillä tiedolla teette?” murahti lyhyempi poliisi epäluuloisena.
”On aina hyvä tietää.”
He katsahtivat toisiinsa. Kookkaampi sanoi painokkaasti: ”Heinäkuun kahdeskymmenestoinen.”
”Miten niin heinäkuun? Syksyhän on jo pitkällä. Sataa rakeita.”
Kookkaampi jätti vastaamatta ja ryhtyi kirjoittamaan ylös henkilötietojani.

(suom. Riitta Koivisto)

Koko tarina on oikeastaan sirpalemaisia toisiinsa löyhästi liittyviä kohtaamisia, kun päähenkilö matkaa itsemurhapaikalleen, siis oman maailmanloppunsa pisteeseen.

Jo tämän blogin ensimmäisessä kirjauksessa totesin näin: ”Minua ei liene koskaan kiinnostanut, mitä romaanin henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun teos on päättynyt – eihän heille tapahdu mitään, vaan he olivat olemassa tuota tarinaa varten.” Pieni ilmestyskirja toteuttaa tämän ajatuksen tarinassaan. Päähenkilön maailma – sekä subjektiivinen että tarinassa hänen ulkopuolellaan oleva – loppuu ja katoaa, kun kirjan kannet suljetaan. Jokainen tarina ja jokainen päähenkilö kulkee kohti maailmanloppuaan, mutta tässä tarinassa se juuri on pääasia eikä tahaton sivutuote.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste 2021, osa 3: Helmikuun kirjat

Helmikuussa lukutahti hidastui hieman, sillä luettua tuli vain 11 kirjaa. Koska haasteen ryhmässä käydään aktiivista keskustelua kirjoista, olin varannut paljon kirjoja kirjastosta ja nyt varaukset alkoivat purkautua, mikä toi lukemiseen ehkä tiettyä painetta: tavallisesti käytän kirjaston kirjojen uusintamahdollisuutta varsin innokkaasti.

Helmikuun ensimmäinen luettu kirja oli Kari Palinin Sörkka: kuritushuoneen päiväkirja, joka osui sopivasti haastekohtaan 1: kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa. Sen rinnalla luin Matt Haigin Keskiyön kirjastoa, jota oli kehuttu kovasti. Pidin kirjan lähtöasetelmasta, mutta kun päähenkilön vaihtoehtoelämiä oli esitelty muutama, petyin ehkä hieman siihen, miten negatiivinen pohjavire tarinassa oli. Annoin kirjalle kuitenkin arvosanaksi 4/5, sillä kerronta oli sujuvaa ja tarinalla oli ehdottomasti hetkensä.

Sayata Muratan Lähikaupan nainen oli nopealukuinen kertomus naisesta, jolle työ on elämän keskipiste, joten kirja menee oikeutetusti haastekohtaan 37: kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Seuraavaksi lukemani Enni Mustosen Pukija olisi myös sopinut tähän, sillä juoni pyöri paljon työn ympärillä, mutta sille löytyi paikka muualta. Mustonen on minulle uudehko tuttavuus, mutta historiallisten romaanien ystävänä pidän hänen teoksistaan erittäin paljon. Historiallisiin romaaneihin lukeutuu myös Julia Quinnin Bridgerton-romaanisarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus, joka oli ehdottomasti huikein lukemani romaani pitkään aikaan. Vaikka teos on pintapuolisella lukemisella hyvin perinteinen historiallinen yläluokasta kertova rakkausromaani, se sisältää myös satiiria sekä itse genreä että aikakautta kohtaan. Sääli että muiden osien suomennos on vasta tekeillä, olisin mielelläni jatkanut tarinaa heti. Jatko-osaa odotellessa on toisaalta aikaa katsoa kirjoihin pohjautuva Netflix-sarja, jota on myös kehuttu.

Leena Sorvalin Kolme kuukautta karanteenissa käsittelee poikkeusolojen alkuvaihetta ja yhdistää päiväkirjamerkintöjä uutisleikkeisiin. Kirja puhuttelee varmasti eri tavalla viiden tai kymmenen vuoden kuluttua kuin nyt, kun koronan aiheuttamat poikkeusolosuhteet ovat yhä arkea. Sorvalin jälkeen tartuin Felicia Feldtin Näkymätön tytär -teokseen, jossa kirjailija kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan monilapsisessa perheessä. Kirjan rakenne on hajanainen ja kerronta hyppii ajassa, mikä kuvaa hyvin muistojen epävakaata luonnetta mutta tekee kirjan lukemisesta hieman raskasta: tapahtumien kulku jää lukijalle epäselväksi, mikä voi toisaalta olla tarkoituskin.

Nora Roberts on yksi suosikkiviihdekirjailijoitani ja hänen esikoisromaaninsa Täysverinen irlantilainen julkaistiin yhteisniteenä aiemmin lukemani Heijastuksia-romaanin kanssa. Molemmat ovat hömppäviihdettä parhaimmillaan: juonissa tai hahmoissa ei juuri ole yllätyksellisyyttä, mutten sitä toisaalta genreen liiemmin kaipaakaan.

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta: potilas numero 43 kertoo osin mielisairauksien hoidon historiasta, osin yhden ihmisen elämästä laitoksissa. Kirja yhdistää tutkimuksissa löytyneitä tosiasioita ja fiktiivisiä tulkintoja, mutta lopputulos on sujuvaa luettavaa. Tämän rinnalla luin David Attenborough’n elämää käsittelevän Yksi elämä, yksi planeetta -teoksen, jossa käydään läpi paitsi legendan elämää ja uraa, myös ilmastonmuutosta, sen vaikutuksia ja sitä, miten asioihin voi vaikuttaa.

Helmikuun viimeinen luettu kirja oli Netflix-sarjaksikin käännetty Walter Tevisin Musta kuningatar. En osaa pelata shakkia, mutta siitä huolimatta kirja vei mukanaan. Vaikka Bethin tarinassa onkin omat tragediansa, kirja kuvaa myös sitä, kuinka hän ylittää vaikeudet ja pärjää naisena miehisessä maailmassa.

Kategoriat: elämäkerrat, elokuvat ja televisio, lukuhaaste, Uncategorized | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #176: Sokeat

Elias Canettin romaanissa Sokeat on kaksi keskeistä henkilöä, ja ehkä kaksi toissijaista. Jokainen kuitenkin tuntuu olevan sama henkilö siinä mielessä, että he tietävät kuinka elämä on elettävä.

Peter Kien on mailmankuulu sinologi, joka tietää kuinka elämä tulee elää. Hänen tarinansa on tavallaan valmis jo tarinan alussa: hänellä on vakaa arkensa, jossa liki jokainen muutos on askel huonompaan.

Therese on Kienin uusi taloudenhoitaja, joka on oppineisuudessaan isäntänsä vastakohta. Hän on kuitenkin aivan yhtä varma siitä, kuinka elämää on elettävä. Hänen tarinansa ei ole valmis vielä Sokeiden alussa, mutta kun hän Kienin ymmärtämättömyyttä pääsee tämän kanssa naimisiin ja alkaa hallita asuntoa, hänen elämänsä on periaatteessa uomissaan miehensä testamenttia lukuun ottamatta.

Kienin ja Theresen kohdatessa kohtaa siis kaksi tarinaa: valmis ja aivan vähää vaille valmis. Samassa taloudessa ei voi mitään sille että nuo tarinat eivät voi pysyä toivotunlaisina.

Kien ja Therese ovat molemmat melko luontaantyöntäviä hahmoja, mutta heidän tarinoitaan seuraa liki mielenkiinnolla, toisin kuin erästä holtitonta miestä.

Kaksi muuta keskeistä henkilöä ovat pikkurikollinen ja parittaja Fischerle, joka fantasioi yltäkylläisestä elämästä muiden nöyristelemänä, sekä Kienin talon portinvartijana toimiva entinen poliisi Pfaff, joka on käytännössä tappanut vaimonsa ja tyttärensä ja tietää kaikkien muiden tavoin, millainen elämä on ainoa elämisen arvoinen.

Sokeiden tarina syntyy käytännössä siitä, että näiden neljän maailmaan mahtumattoman aiotut elämäntarinat törmäävät toisiinsa ja kietoutuvat niin pahasti, ettei mikään niistä voi toteutua ja kaikki kärsivät. Heidän päässään itselleen kertomansa tarinat kohtaavat maailman, jota ei voi hallita, eivätkä he osaa enää suunnistaa siitä. Näin neljästä tarinasta ja hallitsemattomasta maailmasta saadaan yksi tarina Sokeiden kansien väliin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti