Kirjahyllyllä: BAL

Julkaistu: 21.3.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola
Kuva kirjahyllyltä J. G. Ballardin kohdalta.

Tällä hyllyllä on vain James Graham Ballardia. Hyllyä ei ole täytetty loppuun asti, koska en pidä siitä, että kirjailijan rivi täytyy katkaista – ja Ballardin jälkeen hyllyssäni on pitkä rivi Iain (M.) Banksia.

J.G. Ballard on yksi minulle merkityksellisempiä kirjailijoita. Siitä lienee kiittäminen myös Tähtivaeltaja-lehteä, mutta ei niistä tarinoista nyt sen enempää. Näiden teosten hankkimisestakaan ei ole sen kummoisempia tarinoita.

Iso osa Ballardin tuotannosta on jaettavissa neljän teoksen sarjoihin. Varhainen katastrofinelikko, jota tässä edustavat Uponnut maailma ja Kuivunut maailma, ei päässyt itselleni kovin läheiseksi. Vaikka kyse ei lopulta ole vain luonnonkatastrofeista vaan myös sisäisen maailman romahtamisesta, jokin kerronnan intensiteetissä tai tapahtumien kuvauksessa ei onnistu iskemään niin kuin myöhemmät teokset.

Seuraava katastrofinelikko The Atrocity Exhibition, Crash, Concrete Island ja Tornitalo onkin sitten sellainen sarja, että se voi olla osalle jo liikaa. Periaatteessa kolme jälkimmäistä ovat vain ensimmäisen valikoitujen teemojen syventämistä, mutta The Atrocity Exhibitionin intensiteetin jälkeen saattaa tarvitakin hieman rauhallisempaa sisäavaruuden ja yhteiskunnan yhtäaikaisen romahduksen tarkastelua.

Vaikka Ballard ei olisi kirjoittanut mitään muuta, hänen pitäisi olla länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa.

Ennen kolmatta katastrofinelikkoa Ballard näytti kertojantaitojaan muun muassa omaelämäkerrallisissa romaaneissa ja joissakin surrealistisemmissa teoksissa. Uran viimeinen nelikko Cocaine Night, Super-Cannes, Millennium People ja Kingdom Come palaa jossain määrin aikaisemman nelikon teemoihin, mutta maanläheisemmin ja sen vuoksi vähän uskottavammin ja sen vuoksi julmemmin.

Aikaisemmin Ballard kärjisti ja kuvasi symbolisesti nykyihmisen piilotettujen patologioiden ja yhteiskunnan sivistyksen ohuen pinnan leikkauspisteessä häämöttävää katastrofia, mutta viimeisessä nelikossa kyse on melkein vallitsevan tilanteen kuvauksesta.

Ja jos maailma menee edelleen suuntaan, johon se on mennyt, viimeinen katastrofinelikko kertoo pian vanhoista paremmista ajoista.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #300: Ainoa oikea

Julkaistu: 14.3.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tarinoissa on alku ja loppu. Välissä on käänteitä, ja jokin jännitekin täytyy olla. Tapahtumien pitäisi seurata toisiaan riittävän loogisesti – vähintään sen logiikan mukaan, joka tarinan maailmassa vallitsee.

Joskus tarinan loppuratkaisun – tai tarinan viimeisen käänteen – pitää pysyä salassa kunnes sen saavuttaa. Saul Bellowin Ainoa oikea ei ole tarina, jonka loppuratkaisua pitäisi piilotella viimeiseen saakka, mutta kun tarina on ohi, en voi ajatella kuin että se on kirjoitettu hyvin vahvasti loppukohtaus mielessä. Kerron sen päälinjat seuraavaksi.

Päähenkilö Harry Trellman kosii nuoruudenrakastettuaan Amy Wustrinia samalla kun Amyn edesmenneen miehen arkku siirretään pois Amyn isälle alun perin varatusta hautapaikasta hänelle soveliaampaan.

Koko tarinan pitäisi siis tavalla tai toisella johtaa tähän – ja riittävän loogisesti, riippumatta siitä onko loppuratkaisu lähtökohtaisesti uskottava.

Ainoan oikean lukemisen jälkeen minua jää askarruttamaan, missä määrin loppukohtausta edeltävät tapahtumat olivat tarpeelliset loppukohtaukseen pääsemiselle. Harryn ja Amyn suhde kautta vuosien sekä muistot ja pohdinnat siitä tietenkin vaaditaan kosintapäätökseen. Entä tarinaan muutoin sisältyvät koomisetkin kiemurat ja rakkaussuhteiden dramatiikka? En ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että suurin osa kuvatuista tapahtumista oli varsinkaan välttämättömiä mutta myöskään tarpeellisia lopun kannalta.

Tämä johtaa tarinaan, jossa enimmäkseen tapahtuu huvittavia tai traagisia asioita, jotka johtavat joiltakin osin absurdiin lopetukseen, joka kuitenkin olisi kuitenkin voinut olla seurausta melkein mistä tahansa muistakin tapahtumista. Jääkin kysymys: oliko loppukohtaukseen pääseminen tämän vaivan arvoista?

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #298: Isoäitini tarina

Julkaistu: 7.3.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tadeusz Konwickin Isoäitini tarina on hänen toinen teoksensa Keltaisessa kirjastossa. Ensimmäinen eli Pieni ilmestyskirja oli todella mielenkiintoinen kokemus. Siksi kävin mielenkiinnolla myös Isoäitini tarinan äärelle.

Mutta koska romaaneiksi kirjoitetut elämäkerrat ja mahdollisimman ”realistiset” teokset Tulisiko tämä todella olemaan kirjoittajan todellisen isoäidin tarina? Voisiko päähenkilönä olla jokin aivan kuvitteellinen hahmo? Niteen paksuus ei vihjannut mitään John Irvingin kirjoittaman henkilötutkielman kaltaista. Olisiko se jonkun toisen tarina kuten Alice B. Toklasin omaelämäkerta?

Kansipaperinsa ensimmäisen lauseen mukaan ”[t]ämä kirja kertoo Tadeusz Konwickin omasta isoäidistä, Helena Konwickasta, mutta se on täyttä fiktiota”. Viimeisen lauseen mukaan ”Konwicki etsii itseään isoäitinsä kautta ja samalla menneen ja nykyisen puolalaisuuden ristiriitaista olemusta”.

Mikä lisäarvo on siis sillä, että tämä on nimetty juuri tietyn oikeastikin eläneen henkilön tarinaksi – varsinkin kun niin kansipaperi kuin kirjailijakin sisäsivuilla kertovat, että tarina on ihan keksitty?

Ehkä tämä on siis Puolankin tarina, mutta olen päättänyt tarkastella tätä nimenomaan tämän isoäidin tarinana – kuka hän sitten olikaan oikeasti.

Isoäitini tarina käsittää ehkä viikon verran tapahtumia, eli kirjoittaja on rajannut kuvitteellisen isoäitinsä tarinan – vaiko isoäitinsä kuviteellisen tarinan – melko lyhyelle ajalle. Toki hänen menneisyyteensä kosijoitakin torjuneena naisena viitataan.

Käytännössä tämä isoäidin tarina kertoo hänen tuhoontuomitusta ja vähän vastentahtoisestakin rakkaus-tai seksisuhteesta, josta kirjoittajan isä lienee peräisin – ainakin tässä mielikuvitusmaailmassa.

Kirjoittajan kuvitteellisen isoäidin tarina on siis se, että kirjailija tehdään mahdolliseksi siittämällä toinen hänen vanhemmistaan. Tämä tekee isoäidistä jokseenkin… välineellisen ja murheineenkin vähemmän kuin ihmisenkin.

Mutta muuttaako asetelmaa se, että isoäiti on kuvitteellinen? Lopulta tuotos oli kuitenkin kirjailija, koska niin sisäsivuilla kerrotaan – eli kuvitteellinen isoäiti liittyy todelliseen maailmaan.

Hämmentävää. Tarinan päätyttyä minulle ei tosin ollut selvää, miksi tarina piti kertoa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: ASI–AYL

Julkaistu: 28.2.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola
Kuva kirjahyllystä: Asimovista Aylettiin.

Toisella hyllyllä on lähes pelkästään Isaac Asimovia. Muista kirjoista pelkästään Margaret Atwoodilla on tässä kaksi teosta.

Osaan näkyvistä Asimovin kirjoista liittyy tarina. Osa niistä on häkellyttävän hyväkuntoisia niinkin vanhoiksi niteiksi. Osa näistä hyväkuntoisista niteistä on myös ollut melko halpoja – enkä oikein ymmärrä miksi. Pari ostin savonlinnalaisesta antikvariaatista muutamalla kympillä. Vaikea uskoa, etteikö kauppias olisi tiennyt niistä mahdollisesti saatavaa rahaa. Ehkä Savonlinnassa ei ollut markkinoita eikä käytetyn tavaran myyjä harrastanut nettikauppaa.

Savonlinnassa taitaa olla nyt kaksi antikvariaattia. Sinne muuttaessani niitä oli kolme ja Infon käytettyjen kirjojen kellari.

Sittemmin lopettaneessa liikkeessä kävin Asimovin teoksista keskustelua sen tuoreemman yrittäjän kanssa. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi Asimovin kirjoja havitellaan ja niistä ollaan valmiit maksamaan koviakin hintoja – niissä kun ei suuria kirjallisia arvoja ole.

Jäin vähän miettimään kyseisen yrittäjän liiketoimintasuunnitelmaa.

Ei hän kuitenkaan ihan väärässä ole, ja liikkeen lopettamisessa suuri rooli lienee ollut myös sen hankalaan rakoon jättäneellä keskustan alueen remontilla. Kun tätä hyllyllistä katselee, niin Margaret Atwoodin ja Steve Aylettin teosten laatua – mitä se taas tarkoittaakaan – lähelle pääsee Asimovilta korkeintaan Itse jumalat. Se taas puolestaan ei vaikuta mitenkään teosten historialliseen merkittävyyteen ja kiinnostavuuteen.

Mutta tuskin kuitenkaan koskaan tulen lukemaan Asimovin myöhempiä teoksia.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #297: Mr Vertigo

Julkaistu: 21.2.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Jos tarina lähtee siitä, että salaperäinen muukalainen aikoo opettaa päähenkilön kävelemään ilmassa, suhtaudun lähtökohtaisesti myönteisesti.

Paul Austerin romaanissa Mr Vertigo tuntuu olevan aluksi jotakin todella amerikkalaista. Päähenkilö, nuori valkoinen poika Walt elää intiaaninaisen, mustan nuorukaisen ja hänet ohjattavakseen ottaneen unkarinjuutalaisen Yehudin kanssa. Kaksi viimeksi mainittua joutuvat lähtemään tien päälle Ku Klux -klaanin murhattua muut.

Walt oppii kävelemään ilmassa. Hän kiertää markkinoita Yehudin kanssa, ja he kulkevat kohti suurinta esitystään ja menestystä – eivätkä tietenkään vailla vastoinkäymisiä.

Mr Vertigon tarinassa valloittavinta on se, että ilmeisen fantastinen elementti – ilmassa käveleminen – on vain osa tarinaa ja pelkkä muisto sen puolivälin jälkeen. Elämäänhän mahtuu muutakin, ja parempi niin, kun suuret suunnitelmat eivät toteutuneetkaan. Walt hakee kostoa kulkurina, pätevöityy gangsterina ja pärjää laillisessakin liiketoiminnassa. Viimeiset vuosikymmenet käydään läpi muutamassa sivusssa.

Lopulta ei ole niin väliä, kävelikö hän ilmassa vai. Se on menneisyyttä niin kuin jollakulla toisella harrastus tai yritys, joka ei johtanutkaan menestykseen.

Onko juuri se sitä amerikkalaisuutta?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #296: Avarammille aloille

Julkaistu: 14.2.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Günter Grass, Avarammille aloille, ja yli 600 sivua. Olen joskus kirjoittanut pitkistä kirjoista. Oikeuttaako romaanin tarina sivumääränsä?

Toisaalta: kuka minä olen arvioimaan, mitä kukaan saa kirjoittaa?

Vakavasti: Avarammille aloille sisältää yhden ilmitarinan lähetistä, harrastelijatutkijasta ja -kirjailijasta, jota kutsutaan Fontyksi, ja hänen ”yötäpäiväävarjostaan” Tallhoferista yhdistyvässä Saksassa. Kummallakin on historiansa ja nykyhetkensä käänteet – ja jotain tulevaisuudessakin. Kumpaakin tietenkin askarruttavat Saksan tulevat käänteet ja sen historia – kummallakin miehellä on tarinansa ja se on sidoksissa Saksan tarinaan.

Mutta: Aavistelen, että ilmitarinan rinnalla menee toinen, symbolisempi tarina. Tässä tarinassa lienee kyse nimenomaan Saksan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti Tallhofer on parisataavuotias ja kotoisin jostakin muusta romaanista.

Taustalla kulkevan symbolisen tarinan seuraaminen on minulle mahdotonta. Mitä tarkoittaa se, että Fontylla oli toisen maailmansodan aikaan Ranskassa romanssi, jonka seurauksista yksi, eli aikaisemmin tuntematon lapsenlapsi ilmestyy elämään? Mitä tarkoittaa se, että juuri tämä Madeleine saa Fontyn sairausepisodin päättymään?

Luulen, että ymmärtääkseni tätä tarinaa paremmin, tarvitsisin liki sivu sivulta etenevän kommentaarin.

Tarinoissahan symboliikka voi esiintyä eri tavoin. Ajatellaan vaikkapa Grassin Kirjailijakokousta, jonka luin ennen kuin aloitin Keltaisen kirjaston urakkaa. En tajunnut siitä mitään. En nauttinut teoksesta lainkaan.

Sen sijaan Koiranvuosia oli mainio lukukertomus ”toden” ja ”fantasian” rajalla heiluessaan. Sama pätee aikaa moneen Grassin teokseen. Niissä symbolisempi taso on kuitenkin niin selkeästi pinnalla mutta ei läpitunkematon, että sen logiikkaan voi jotenkin kiinnittyä. Avarammille aloille jättää sen ainakin minulta piiloon: tiedän tai ainakin luulen, että se on siellä, mutta en saa siitä kiinni.

Lopuksi: olenko edes lukenut tätä tarinaa, kun ainakaan puolta siitä en osannut lukea?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Ursula K. Le Guin: Lentokenttien maailmat

Julkaistu: 7.2.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Onkohan Aku Ankan taskukirjoissa enää kehyskertomuksia? Ainakin aikaisemmilla vuosikymmenillä ne olivat esinäytös ja varsinaisten tarinoiden välissä olevia lyhyitä siirtymiä , jotka olivat usein vähän vaatimattomammin piirrettyjä. Ne tekivät taskukirjan tarinoista jokseenkin johdonmukaisemman kokonaisuuden. Se, oliko moinen tarpeen, on toki toinen juttu.

Taskukirjojen kehyskertomukset palasivat mieleeni lukiessani Ursula K. Le Guinin kokoelmaa Lentokenttien maailmat. Se ei ole mikä tahansa kokoelma Ursula Le Guinin kirjoittamia novelleja, vaan jonkin muun Le Guinin novellin lisääminen näiden tarinoiden joukkoon rikkoisi kokonaisuuden. Ne lentokenttien maailmat, joita tämä kokoelma sisältää, ovat nimittäin eri ulottuvuuksissa olevia maailmoja. Näihin kertoja ja muut ihmiset pääsevät siirtymään lentokenttien epämukavuudessa tietyillä toimenpiteillä eli ”esinäytöksessä” esitellyllä ”Sita Duplinin menetelmällä”.

Oikeastaan vain kehyskertomuksen olemassaolo luo tähän kokoelmaan tarinan. Saatan tässä vähän liioitella, mutta useimmat Lentokenttien maailmojen novellit eivät ole erityisen tarinallisia. Ne pikemminkin esittelevät tilanteen ja samalla esittelevät meidän olosuhteistamme rajusti poikkeavan maailman, jossa tuo tilanne vallitsee.

Ilman kehyskertomusta Lentokenttien maailmat olisi melkein vain kokoelma ideoita – kasa hieman laajennettuja muistiinpanoja. En sano tätä vähätelläkseni näiden ideoiden arvoa, sillä ne ovat enimmäkseen varsin kiehtovia. Le Guin olisi voinut kirjoittaa jokaisesta mielenkiintoisen romaanin tai itsenäisen novellin, jos aikaa ja voimia olisi riittänyt ja jos hän olisi halunnut.

Hänellä ei tietenkään ollut mitään velvollisuutta siihen. Ehkä muutama romaani näistä maailmoista tai kymmenkunta itsenäistä novellia näiden maailmojen ideoista olisi tarjonnut tätä kokoelmaa syvällisemmän ja oivalluttavamman kokonaisuuden. Kehyskertomuksen kirjoittaminen näihin ideoihin saattaa kuitenkin olla hyvä välimallin ratkaisu: se tarjoaa sekä tarinan että mahdollisimman suuren ideamäärän.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #295: Sydäneläin

Julkaistu: 31.1.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Herta Müllerin romaania Sydäneläin ei ole jaettu lukuihin. Kappaleiden välissä on joskus rivinvaihtoja, joissa voi pitää taukoa lukemisesta jatkaakseen seuraavana päivänä. Sydäneläin kannattaisi kuitenkin varmaan lukea kerralla alusta loppuun. Se ei olisi mitenkään vaikeaa, sillä mittaa on vain noin kaksisataa sivua.

Miksi tarina kannattaisi ottaa kerralla? Siksi, että se on tarina siitä, kuinka joukko ystävyksiä joutuu totalitaarisessa maassa valvonnan kohteeksi. Se on painostavaa ja salaperäisyydessään ainakin kokijalleen mielivaltaista. Silti sillä on ainakin tekijän näkökulmasta jokin mieli ja tarkoitus.

Tämä on vähän niin kuin luvuttomuus kirjassa ja rivinvaihdot kappaleiden välissä silloin tällöin. Jokin merkitys niillä kirjoittajilleen on – mutta lukija ei ole romaanin vanki samalla tavalla kuin opiskelija ja työläinen, vaan kykenee halutessaan panemaan niteen syrjään.

Sydäneläimen sisältö ja muoto olisivat siis yhtä silloin, kun lukijan olisi pakko – eli kun hän käytännössä pakottaisi itsensä – lukemaaan tarinan alusta loppuun saakka yhdellä istumalla. Hän ei pääsisi pakoon, vaan näkökulma vaihtuisi kun kirjailija on halunnut ja aika hyppisi eteenpäin silloin kun kirjailija on päättänyt, eikä lukija voisi missään vaiheessa pitää taukoa. Kaikki loppuu kun kirjailija haluaa – tosin totalitaarisen järjestelmän vanki ei voi koskaan olla varma, että häneen kohdistettu erityinen valvonta on päättynyt.

On tietenkin epäreilua rinnastaa kirjailija dikatuurin viranomaisiin – mutta sellainen olisi osa tarinan ja muodon saattamista yhteen.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #294: Itsenäisyyspäivä

Julkaistu: 24.1.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Richard Fordin romaanissa Itsenäisyyspäivä on ensimmäisen sadan sivun ajan etualalla hidastemponen talon ostaminen. Kaupat siirtyvät taustalle palatakseen myöhemmin huomion kohteeksi. Silti romaani ei ole tarina kiinteistönvälityksestä, vaan – niin, mistä?

Olen aikaisemmin kirjoittanut, kuinka Ford on lukemissani teoksissa löytänyt juuri tarinaan sopivan tyylin. Sama toteutuu Itsenäisyyspäivässä.

Periaatteessa Itsenäisyyspäivän tarinassa tapahtuu paljon, mutta enimmäkseen varsin matalalla intensiteetillä. Päähenkilö elää avioeron jälkeistä elämäänsä, myy taloja, on huolissaan pojastaan, pohtii rakastajatartaan ja yhteisyritystä erään elämä kolhiman miehen kanssa. On vaikea hahmottaa, mikä on keskeinen tarinalinja ja mikä keskeinen konflikti. Silti kokonaisuus ei ole sekava tai tylsä.

Lopulta tuntuu, että tarinan jännite on juuri siinä, että päähenkilö ajelehtii elämässään, joka ei ole erityisen hyvin tai erityisen huonostikaan. Erilaisia merkityksiä on tarjolla – itsenäisyyspäivä on taustalla ja matkan yksi määräänpää on baseball-museo – mutta mihin hän tarttuisi ja miksi?

Roihussa koko kerronta tuntui palavan kiihkeällä liekillä mutta jotain elämän merkityksellisyydestä jysähtää syvälle, kun päähenkilön poika loukkaantuu päähän iskeytyneestä pesäpallosta. Tämän jälkeen kaikki on vähän toisin. Jälkeenpäin vaikuttaa siltä, että tarinan vellominen välitilojen väljissä merkityksellisyyksissä tähtäsi siihen, että lopulta jokin tuntuisi joltakin – niin hahmojen kuin lukijankin mielessä.

Toisin sanoen Ford onnistui taas sitomaan tapahtumat ja kerronnan juuri sopivaksi tarinaksi.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: ABE–ANT

Julkaistu: 17.1.2025 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tässä Kirjahyllyllä-sarjassa esittelen – no – kirjahyllyäni. Mennään hylly kerrallaan, mutta ei ihan kirjasta kirjaan.

Kokoelmani alkaa tästä. Olen järjestänyt ensin kirjoittajat aakkosjärjestykseen ja kunkin kirjoittajan teokset ilmestymisvuoden mukaiseen järjestykseen sikäli kuin se on mahdollista. Kaikillahan ei ole itsestäänselvää alkuteosta tai ilmestymisvuotta.

Tässä järjestyksessä kokoelmani ensimmäinen teos on Kobo Abén Välijääkausi 4. Tätä blogimerkintää varten piti tarkastaa, onko kirja aakkostettu oikein – kumpi nimi on mainittu ensin. Muuten en ole tätä teosta tai sen kirjoittajaa juuri ajatellut vuosiin. En ole lukenut Välijääkausi 4:ää enkä usko että aivan pian tulenkaan lukemaan.

Sen sijaan Douglas Adamsin teokset on luettu. Tarkkasilmäiset näkevät hyllyssäni majailevien olevan enimmäkseen uusintapainoksia 2000-luvulta. Klassisen viisiosaisen trilogian ensimmäinen osa Linnunradan käsikirja liftareille on kuitenkin rivissä myös vuoden 1981 ensipainoksena. Se taitaa olla tällä hyllyllä ainoa kirja, johon liittyy jokin tarina. Sekin on kuitenkin melko lyhyesti kerrottu: Löysin sen aivan sattumalta ollessani Hämeenlinnassa koulutuksessa ja junaa odotellessa harhailin antikvariaattiin yllättymään. Nyttemmin yllätyin huomatessani, että se on myös osa John Booksin lyhyeksi jäänyttä tieteiskirjallisuussarjaa.

Aika iso osa kokoelmastani kuuluu tieteiskirjallisuussarjoihin. John Booksin sarjan lisäksi jo tältä riviltä löytyy moni sarjan edustettuna: teoksia Liken (Lino Aldanin Jääristi), Book Studion (Brian Aldissin Kasvihuone), Kirjayhtymän (Aldissin Pimeistä valovuosista Mannerheim-sinfoniaan), Ursan (tuskin näkyvä Hal Clementin Tau nolla) ja Jalavan (Piers Anthonyn Auringon lapsi) sarjoista. Näistä vain Liken sarja taitaa jollakin tavalla jatkua tai sitten Like Scifi -logo vain painetaan Alastair Reynoldsin kirjojen kanteen vanhasta tottumuksesta.

Tässä rivissä ei ole mitään erityisiä kätkettyjä helmiä. Yksi tästä joukosta kuitenkin puuttuu: se ei ilmestynyt missään sarjassa, mutta haluaisin Marko Ahosen romaanin Uusi paratiisi hänen novellikokoelmansa Ensimmäinen askel viereen. Ei sekään mikään merkkiteos ole, mutta pieni osa suomalaisen tieteiskirjallisuuden historiaa kuitenkin.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti