Ymmärtääkseen todella Christa Wolfin Medeia-romaani – alaotsikoltaan ”Kertomus kuudelle äänelle” – pitäisi varmaan lukea myös Euripideen Medeia-näytelmä tai antiikin tarustoa, johon se perustuu.
Tällä en tarkoita sitä, että Wolfin Medeian tarina ei riittäisi tällaisena. Se on kokonainen alkuineen, loppuineen ja konflikteineen siinä välissä. Samaan aikaan se on kuitenkin jo silkalla olemassaolollaan kutsu intertekstuaaliseen tarkasteluun. Kuinka Wolfin Medeian tarina eroaa Euripideen näytelmän tarinoista ja antiikin legendoista, joista näytelmäkin eroaa?
Alaotsikko ”Kertomus kuudelle äänelle” lienee vihje. Tarina tosiaan antaa äänen kertojille – paitsi Medeialle itselleen niin myös hänen miehelleen Jasonille ja neljälle muulle hahmolle. Tässä ei ole kaikkitietävää kertojaa eikä khorosta yksiäänisesti kuvaamassa tapahtumia – mutta ei myöskään yhtä hahmoa antamassa vain oman näkökulmansa.
Näin Wolfin Medeiasta tulee aika tasapainoinen kertomus, vaikka se on sarja osittain päällekkäin lomittuvia kertomuksia. Siitä ei tule vainotun – tai ehkä syyllisenkin, ken tietää, – Medeian puolustuspuhe. Se ei ole myöskään hänen hahmonsa teilaus, vaikka rinnakkaiset äänet tekevät omiakin näkökulmiaan ymmärrettäviksi.
Olisinpa lukenut muitakin medeioita, ne ovat osa tätäkin tarinaa.
Viimeksi Jean Rouaudin äärellä arvelin olevani sukutrilogian päätösosassa. Enpä ollutkaan, sillä Lahjojanne varten on tarinan neljäs osa. Onkohan näitä lisääkin?
Lyhyessä romaanissa Lahjojanne varten keskiössä on vuorostaan kirjoittajan äiti.
Toisaalta hänen elämänsä keskiössä – tai kirjoittajan siitä laatiman tarinan keskiössä – on hänen miehensä eli kirjoittajan isän kuolema. Kärjistäen voisi sanoa, että keskushenkilö menetti miehensä ja piti sen jälkeen viimeiseen saakka kiinni kaupastaan. Onko kyse siitä, että kerrotussa tarinassa – omassaankin – tämä nainen on miehen kuoleman tarinan sivujuonne?
Tämä on tietenkin lukijan tulkinta kirjoittajan tulkinnasta.
Mietin jo sukutarinan alussa, onko siinä mitään minulle, täsmällisemmin: ”Saatan lukiessa miettiä, että miksi tämä on kirjoitettu, miksi minun tulisi tietää tällaisesta.” Nyt ajattelen, että Lahjojanne varten on ilmeisen tärkeä osa tarinaa ja ansaitsee siksi tulla kerrotuksi. Samalla täytyy myöntää, että alkuperäinen kysymykseni ei ole vieläkään hävinnyt minnekään.
Miksi tämä sukutarina on ylipäätään kerrottu? Kertooko tämä jotakin erityistä ranskalaisille? Onko tärkein anti sen runollisessa ja tavallaan junnaavassa kerronnassa? Eivät kai nämä elämänkohtalot ole kiinnostavia vain niiden oletetun todenkaltaisuuden vuoksi?
Vuosi 2024 oli blogin yhdeksäs vuosi. Häkellyttävää. En tiedä, onko häkellyttävämpää se, että blogi selvisi ensimmäisestä parista vuodesta – luulisi että tämän jälkeen alkuinnostus useimmiten on käytetty – vai että tasaista tahtia on menty jo yhdeksän vuotta. Tämä kirjoitus on siis 463. merkintä.
Kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin saavutan Keltaisen kirjaston lukemisessa juuri ilmestyvät teokset?
Tätä kirjoittaessa olen lukenut teoksen 323 ja tämän ilmestyessä varmaankin pari lisää. Oletetaan, että vuoden merkinnöistä kaksi kolmasosaa koskee jotakin Keltaisen kirjaston teosta. Se tarkoittaa noin kolmeakymmentä keltaista kirjaa vuodessa. Tätä kirjoittaessa niitä on ilmestynyt 561, mikäli kirjakauppanettisivun kätköistä löytyvä listaus on ajantasainen.
(Sivuhuomio: Ei varmistakaan minun murheeni ansiosta mutta yhtä kaikki Tammi pitää taas yllä Keltaisen kirjaston listauksta. Vanha nettiosoite ohjaa kirjakaupan Keltaisen kirjaston osioon. Hyvä näinkin.)
Jos jatkan teoksesta 323 ja oleteaan, että en ole lukenut merkittävää määrää tulevia osia ennakkoon, numero 561 on luettu noin kahdeksan vuoden kuluttua eli loppuvuodesta 2033. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö Keltainen kirjasto jatkaisi ilmestymistä noina vuosina. Olettamalla kymmenen kirjan vuositahdin saadaan siis 80 kirjaa lisää luettavaksi matkalla tuoreimpaan. Jos näitä lukee saman noin 30 vuodessa, luku-urakka on reaaliajassa joskus 2036.
Niin kauas on toki vaikea ennakoida, mutta jatkui urakkani sinne saakka tai ei, sillä ei ole kovin suurta merkitystä Kaikkeahan voi matkan varrella sattua, enkä voi olla huomaamatta, että tuonne mennessä ehtii tulla täyteen 50 ikävuotta. Voiko siinä olla liikaa Keltaista kirjastoa muun lukemisen kustannuksella?
Syystä tai toisesta vuosi 2025 ei ollut blogin helpoimpia. Julkaisutahti säilyi, mutta säilyikö luku- ja kirjoittamistahti? Osa merkinnöistä oli tunteja tai pari päivää myöhässä, ja välillä joutui ammentamaan myös hätävarastoista, kun suunniteltu tahti, jossa kahta merkintää Keltaisesta kirjastosta seurasi Kirjahyllyllä -sarjan merkintä, ei aina toteutunutkaan. En tiedä, kuinka paljon se johtui muun elämän kiireistä ja kuinka paljon joistakin kovin pitkistä keltaisista kirjoista. Erään massiivisen teoksen blogimerkintä oli ilmestynyt toista kuukautta ennen kuin sain sen oikeasti luettua loppuun. Toisaalta loppukilometrit eivät muuttaneet vaikutelmiani.
Kohti vuotta 2026 ja blogin kymmenettä vuotta: suurin toiveeni on, että saisin vuonna 2026 luettua ja kirjoitettua vähän puskuria – huolestuminen perjantain iltakuuden lähestymisestä ei paranna lukukokemusta.
Kirjahyllyn kohdassa, jossa kirjailijan sukunimen alkukirjain vaihtuu c-kirjaimesta -kirjaimeen, on kissoille jätetty käytävä läpikulkua varten. Tietenkään ne eivät juuri käytä sitä.
Sattuneesta syystä juuri tällä hyllyllä on vähän kirjoja. Onko näillä kirjoilla erityisiä tarinoita?
Minun kokemusmaailmassani Jonathan Carrollin teosten suomentaminen oli osa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen maagisen realismin aaltoa. Ehkä niin olikin. Nyt kuitenkin huomaan, että Carroll on tehnyt tuloaan aikaisemmin: Tampereen scifi-seuran Portti-lehdessä on julkaistu yksi hänen novellinsa vuonna 1991 , ja toinen eroottisten kauhunovellien kokoelmassa Värisyttävä kosketus seuraavana vuonna.
Tämä tarjoaakin hyvän aasinsillan hyllyssä majailevaan Ellen Datlow’n toimittamaan Ensimmäinen kerta -kokoelmaan. Sen alaotsikkohan on ”Erottisia scifi-novelleja” – ainakin etukannessa. Sisäkannessa se on ”muukalaisseksiä”.
Alkuteoksen nimi ”Alien Sex” luultavasti kuvaa sisältöä paremmin kuin kumpikaan tarjotuista käännetyistä alaotsikoista. Jos tieteiskirjallisuuteen kuuluu väistämättä jonkinmoinen etäännyttämisen komponentti, sen on vaikea olla varsinaista eroottista kirjallisuutta genren kiihottavassa merkityksessä. Etäännyttäminen tekee siitä pikemminkin vähän outoa, vierasta – saa parhaimmillaan tai pahimmillaan, lukijan tavoitteista riippuen, tarkastelemaan teemaa eri tavalla kuin ennen.
Ilman tätä elementtiä kyse saattaa ollakin pornosta avaruusasemalavasteissa. Ei siinäkään lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, ja saattaa olla, että moni on tarttunut Ensimmäiseen kertaan sitä ajatellen. En tunne Värisyttävän kosketuksen sisältöä, mutta jos se on hyvää kauhua – eikä välttämättä hyvää erotiikkaa – se voi olla vielä häiritsevämpi.
L. Sprague de Campin ja Fletcher Prattin Käärmeaita on tämän blogin kannalta mielenkiintoinen teos, että sen nimessä ja tarinassa on Lemminkäisen Pohjolan-tappelureissullaan kohtaama maaginen este. Muutoin se ei ole erityisen hyvin mieleen jäävä. Palaisin mieluummin Naurujen maahan tai Valkoisiin omeniin kuin siihen – tai Ensimmäiseen kertaan.
Jos noudattaisin maneereitani, aloittaisin näin: ”Günter Grassin Minun vuosisatani on tarina 1900-luvusta.”
En kuitenkaan aloita niin, koska lause ei mielestäni pidä paikkaansa. Tekee mieleni väittää, että Minun vuosisatani ei ole tarina ensinkään.
Teos koostuu sadasta luvusta – tavallaan – yhdestä jokaiselle vuodelle alkaen vuodessa 1900. Ne ovat lukuja vain tavallaan, koska ajattelen lukuja romaanissa saman tarinan osina. Tässä kokoelmassa ei ole yhtenäistä juonta, ellei koko 1900-luku ajattele yhtenä tarinana, mutta silloin tarina ymmärretään varsin väljästi. Tarinahan ei ole vain tapahtumien kokoelma.
Ovatko Minun vuosisatani luvut sitten omia tarinoitaan, eli onko teos enemmän novellikokoelma kuin romaani? Luvut eivät ole kokonaisia tarinoita, vaan ne ovat oikeastaan palasia mahdollisista tarinoista. Harvoin niissä on alkua, keskikohtaa ja loppua.
Välillä – etenkin loppua kohti – fragmenttien keskushenkilönä on Grass itse, ja joskus palasten välillä on jatkuvuutta. Joidenkin vuosien tapahtumat on muita selvemmin etäännytetty vuosistaan kertomalla niistä myöhemmistä vuosikymmenistä käsin. Ensimmäisen maailmansodan vuodet ovat tällaisia.
Kokonaisuudesta muodostuu melko sirpalainen. Voi toki olla, sirpaleisuus on jokseenkin todellisuutta vastaava kuvaus 1900-luvusta.
Minun vuosisatani ei siis ole tarina 1900-luvusta eikä oikeastaan myöskään tarinoita 1900-luvusta. Silti se voi olla omista lähtökohdistaan mielenkiintoinen kuvausta joistakin asioista, jotka 1900-luvun muodostivat.
Onko Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä tarina sekä henkilöistään sen sisällä että kansakunnasta sen ulkona – siis meidän tosimaailmassamme?
En tiedä, kuinka Singer suhtautui juutalaisiin tai heidän erilaisiin ryhmittymiinsä. En pidä kirjoittajan aikeiden tuntemista välttämättömä minkään tarinan kannalta, vaikka se onkin yksi mahdollinen tulokulma. Vaikka Singerin mielenmaisemaa ei tuntisikaan, hänen kirjoittamiensa hahmojen voi tulkita kertovan näkemyksistä ja ristiriidoista, joita yhteisöissä kirjoittamisajankohtana tavattiin.
Varjoja Hudsonin yllä on täynnä henkilöitä, jotka katuvat valintojaan, kokevat olevansa väärissä paikoissa, ovat kauhistuneita ympäristöstään – niin yhteiskunnasta, yhteisöstään kuin lapsistaankin. He kokevat, että sekä heidän tarinansa että usein koko juutalaisen kansakunnan tarina on mennyt väärin. Yksilö ei yllä ihanteisiinsa ja vieroittaa lapsensakin niistä, ja samalla tämä kuvaa yhteisöäkin. Natsien tekoja ei vähätellä, mutta kriittinen katse tuntuu kohdistuvan usein myös juutalaisiin itseensä – ei itsensä kansanmurhaajina mutta kulttuuristaan luopuvina.
Romaanin tapahtumia voi peilata tosimaailman tapahtumiin. Tarinan tapahtuessa Israelin valtiota ei ollut vielä perustettu, mutta tarinan ulkopuolella se oli ollut olemassa jo vuosikymmeniä. On mielenkiintoinen ajatusleikki, millaisia juuri näiden hahmojen tarinat olisivat olleet, jos se olisi sijoittunut vaikkapa viiden vuoden päähän nyt valitusta ajankohdasta. Olisiko Israelin olemassaolo sellaisena kuin se oli 1950-luvulla antanut henkilöillä eri perspektiivin omaan sekä kansansa menneisyyteen ja tulevaisuuteen?Kerrotut ja koetut elämäntarinathan muuttuvat myös sen mukaan, kuinka kullakin hetkellä elämässä näyttää käyneen.
Useilla Varjoja Hudsonin yllä -romaanin henkilöillä siinä näytti tarinan tapahtuma-aikana käyneen toisin kuin toivoi.
Arthur C. Clarken rivi jatkuu, mutta mitä myöhäistuotannosta voisi sanoa? Tilasin lukioaikana 3001: The Final Odyssey -romaanin Amazonista – ehkä samassa lähetyksessä kuin William Gibsonin Idorun, mutta en muista siitä muutoin mitään. Silloin paketin odottelu ehkä vähän jännittikin. Jalavan muinaismuistosarjassaan vuonna 2010 julkaisema Jumalan moukari lienee tuorein suomennettu romaani, ja sen ilmestymistä ihmettelin kovin. Jumalan moukarin pitäisi tuntua vähän kiusalliselta sekä Clarkelle että Jalavalle, sikäli köykäinen esitys on kyseessä.
Eniten tässä rivissä kuitenkin on mietityttänyt Ernest Clinen Ready Player One. Sehän oli ilmestymisvuonnaan 2011 ja sen jälkeenkin myyntimenestys. Elokuvaoikeudetkin menivät kaupaksi ennen romaanin julkaisemista.
Itsekin luin kirjan innokkaana sen ilmestyttyä suomeksi. Toki se on liian pitkä, muttan jokin sen häpeämättömässä nostalgisuudessa vetosi. Edeltävällä vuosikymmenellä internetin nurkkia olivat vallanneet aikuisiksi kasvaneet pojat, jotka muistelivat menneisyytensä populaarikulttuuria kyynisen lempeästi hassutellen: Angry Video Game Nerd, Nostalgia Critic… mitä näitä nyt olikaan.
Ready Player One tuntui ensin lempeältä, ihastuttavan tosissaan etenkin 1980-luvun populaari- ja videopelikulttuurista ammentavalta seikkailulta. Myöhemmin aloin miettiä, oliko siinä kaikki – tai että oliko tarinasta välittyvä viesti peräti jotenkin… väärin.
Useimmiten tarinan ”opetus” on tietenkin enemmän tai vähemmän lukijan tulkinta, mutta joidenkin tarinoiden on muita helpompi tulkita välittävän tietyn viestin. Ready Player One ei ole hillittömän alleviivaava viestissään, mutta tarkoituksella tai vahingossa se on minusta helppo lukea niin, että ”sinäkin olet maailman paras ja tärkein ihminen ihan vain siksi, että satut tunnistamaan nämä populaarikulttuuriviittaukset”.
Tarinan päähenkilöhän on tällainen maailman paras ja tärkein ihminen, koska on uppoutunut tarinan maailmass kaukaisuuteen menneisyyteen eli 1980-lukuun ja sen kolikkopeleihin ja elokuviin. Hänen ei tarinassa tarvitse oikeastaan oppia mitään uutta: hänen täytyy vain käyttää tietojaan oikein pelastaakseen maailman tai rikastuakseen. Päähenkilön rooli on ikään kuin hänen synnyinoikeutensa, tai ainakin lunastettu syventymällä triviaan.
Suoraan sanottuna se on kuin kyyninen käsihoito seksityöntekijältä, joka kuiskailee asiakkaalle juuri niitä kehuja, joita tämä haluaa kuulla.
Ei siis aitoja haasteita, ei kasvua ihmisenä tai sankarina, vaan ylistys maailmalta – ”olit sittenkin oikeassa koko ajan” – ja toiseksi palkinnoksi hillitön omaisuus.
Hmm. Elikö kirjailija itse asiassa tätä hetken, kun teos oli menestys? Mielenkiintoinen metataso hänen tarinansa kokonaisuudessa.
Lopuksi: jos lukisin Eoin Colferin jatkon Linnunradan käsikirjalle, pitäisi varmaan lukea alkuperäinen sarja uudestaan. Onko siinä kesäsarjan idea?
Paul Austerin pienoisromaani Timbuktu on olevineen koiran näkökulmasta kerrottu tarina menetyksistä ja toiveista.
Ihmisen – henkilön – näkökulma on tietenkin meille ihmisinä luonteva ja intuitiivinen. Oletamme, että kokemusmaailmamme on muiden ihmisen kanssa riittävän samanlainen jonkinmoiseen samaistumiseen ja ymmärtämiseen. Vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa.
Ihmisinä kerromme ihmistarinoita.
Filosofi Thomas Nagel kirjoitti vuonna 1974 eli 25 vuotta ennen Timbuktun ilmestymistä artikkelin ”What is it like to be a bat?” Tietenkään se ei kerro siitä, millaista on oll lepakko. Mistäpä edes filosofi sitä tietäisi? Käsittääkseni artikkelissa argumentoidaann sen puolesta, että tietoisuudessa on väistämättä jokin ei-fysikaalinen komponentti. Ei voi olla tietoisuutta ilman subjektiivista kokemusta, ja se on väistämättä yksityinen kokemus.
Olen melko varma, että emme voi todella tietää, millaista on olla lepakko. Luulen, että emme voisi kovin hyvin ymmärtää lepakkotarinoita.
Voimmeko ymmärtää Timbuktua ja onko se koiratarina?
Tekee mieli väittää, että jos se olisi oikeasti tarina, jonka koira kertoisi, emme voisi ymmärtää sitä. Koska voimme ymmärtää sitä, se ei ole koiratarina. Kyllä, tuo taitaa olla kehäpäätelmä.
Koiran näkökulmahan ei ole tässä tärkeä siksi, että se muka olisi autenttinen koiran kokemus. Se nyt vain on keino saada kerronta jonkin verran etäisemmäksi päähenkilöistä – tai -ihmisistä – ja siten tarjota ihmettelyn mahdollisuuksia.
Toki voisi kysyä sitäkin, että kun tämä on amerikkalaistarina, kuinka paljon siitä voi todealla ymmärtää olematta amerikkalainen. Lainataan tämän tekstin alkupuolelta: vaikka arvomaailmat, motiivit ja havainnot eroaisivat, voimme kai edes jollakin tavalla käsittää tuota vaihtelua sisäisissä maalmoissa – myös läheisten kulttuurien välillä.
Ei se kuitenkaan oikeasti kerro. Otsikko ei rajaa oikeastaan mitään pois. Se on kuitenkin hyvin kiehtova, koska se herättää ajatuksia. Kuka on Damasceno Monteiro? Voiko hän olla joku romaanin miljöön historiaan liittyvä todellinen ihminen? Erisnimen mukan olo luo kysymyksiä aivan eri tavalla kuin jokin yleisluontoisempi Metsään murhattu mies.
Damasceno Monteiron katkaistu pää on lyhyt, toteavalla tyylillä kerrottu ja ehkä sen vuoksi julma tarina. Damasceno Monteiron tarina päättyy hyvissä ajoin ennen kirjan ensimmäisiä sivuja: tätä tarinaahan ei voi kertoa, jos hänen päänsä on kiinni kehossa.
Uhraus on kuitenkin sen arvoinen – eihän häntä ole varsinaisesti koskaan ollut olemassa.
Mutta toisaalta tarinan antagonistien näkökulmasta muut ihmiset – siis tämän tarinan sisällä olemassa olevat ihmiset – eivät ole minkään arvoisia, jos he haittaavat roistojen rikollisia suunnitelmia. Silloin he ovat vain tieltä raivattavia esteitä. Damasceno Monteiro oli yksi sellainen.
Tarina siis alkaa, kun pää on jo irrotettu ruumiista. Vähitellen selviää, kuinka se tapahtui. Lukijat siis liittyvät tarinaan keskellä sitä. Selviää myös se, kuinka tekijät pääsevät käytännössä rangaistuksetta korruption ja välinpitämättömyyden vuoksi.
Tarina ei edes varsinaisesti pääty, vaan lukijat pudotetaan pois viimeisellä sivulla ja vääryys vain jatkuu. Uusi hahmo on valmis todistamaan rikollisia vastaan, mutta lukija aavistelee, että tällekin elämän jo kaltoin kohtelemalle ihmiselle käy huonosti.
Yhtä hyvin tarina olisi voinut alkaa vaikka hänen kuolemansa jälkeen ja kantaa eri nimeä.
Tällä hyllyllä on vain Arthur C. Clarken teoksia, eivätkä ne tietenkään tähän vielä lopu. Toivottavasti ne ovat oikeassa järjestyksessä – tarkoitus on aina panna ne alkuteosten ilmestymisjärjestykseen.
Mitä tarinoita näistä voisi kertoa? Jos on 1980-luvulla syntynyt harrastaja, Arthur C. Clarke on ollut aina. Toisaalta 1990-luvun lopulla, kun keräilyni oli määrällisesti kiihkeimmillään, Clarken parhaat päivät kirjoittajana olivat takanapäin. Hän oli ollut aina ja jo silloin hänen aikansa oli ohi. Tämän rivin lopussa on Gentry Leen kanssa kirjoitettu Kehto – ostettu Joensuun Siltakadun antikvariaatista, jos oikein muistan. Clarken teokset 1980-luvun lopulta saakka olivat pitkälti yhteistöitä, enkä tiedä kuinka suuri Clarken panos niihin todellisuudessa oli.
Mutta mitä oli ennen 1980-lukua? Lapsuuden loppu on vaikutta teos – tosin olen huolissani, että jos lukisin sen uudestaan, kiusaantuisin. Tietenkin 2001 avaruusseikkailu on sellainen, jonka on lukenut monta kertaa. Hyllyssä ei ole sen varhaisempaa laitosta, vaan se on varastoitu muualle. Sen muistan hankkineeni Helsingin kirjamessuilta sopivasti vuonna 2001. En muista, kuinka paljon se maksoi, mutta se oli lukiolaiselle paljon.
Kaukaisen Maan laulut on vuodelta 1986 eli selvästi myöhäistuotantoa, mutta minulla on siitä kohtalaisen lämpimät muistot. Sitä en enää muista, mitä tarinassa tapahtui, mutta muistan ihmetelleeni, että tämähän oli ihan hyvä.
Jotenkin tuntuu, että tiedän Clarken tarinoista enemmän kuin muistan.
