Seitsemäsneljättä runo: Oudot takomismenetelmät

Toinen Ilmaris-jakso alkaa! Se tosin koostuu vain kahdesta runosta, mutta alustaa tulevia tapahtumia.

Toimittaja muistaa taas jatkumon, kun Ilmarinen suree kuollutta vaimoaan. On ihan ymmärrettävää, että hän on poissa tolaltaan.

Itse en tiedä oikein mitään niin kutsutuista ”käytännön töistä” enkä menisi neuvomaan seppää pajassaan. Kuitenkin kun Ilmarinen alkaa tehdä itselleen ahjonsa äärellä vaimoa, menetelmä ja tulokset vaikuttava ensin juuri mieleltään järkkyneen kuvaukselta: tuleen heitetään jalometalleja ja ensin saadaan lammas, sitten varsa ja lopulta nainen. Me kuitenkin tiedämme, että tämä on Ilmarisen metodi – joskus tulee jousi, hieho tai aura, mutta ei koskaan ensi yrittämällä sitä mitä toivoi.

Yhtä kaikki tämä keinotekoinen nainen ei tyydytä Ilmarista ja hän päättää viedä sen Väinämöiselle. En oikein tiedä entisajoistakaan, mutta ilahtuisiko kukaan nykyään, jos hänelle toisi lahjaksi… hmm… keinotekoisen naisen, joka ei tuntunutkaan lahjan antajasta riittävän hyvältä?

Väinämöisen ainoa tehtävä tässä runossa on kertoa piirrettyjen tyylinen opetus kuulijoille:

”Elkätte pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kullaista kosiko
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Selvä.

Kategoria(t): Kalevala Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *