Kalevalan tarina ei muuttuisi miksikään, vaikka kokoelman viimeisen runon jättäisi pois. Toisaalta minusta on tämän luku- ja kommentointiurakan aikana alkanut tuntua muutenkin siltä, että olisin toimittanut kokoelman erilaiseksi tarinaksi kuin Lönnrot. Siitä kirjoittanen myöhemmin!
Kalevalan viimeisessä runossa vanhoja tuttuja on mukana vain yksi, Väinämöinen, ja hänkin tulee tarinaan vasta säkeessä 443 – tai myönnettäköön, että hänen nimensä mainitaan jo säkeessä 200. Enimmäkseen runo kertoo Marjatasta ja tämän yllätysraskaudesta vaivoineen tuomitsevassa ympäristössä. Uusia hahmoja ovat myös ruma Ruotus emäntineen ja ristijäksi haettu Vironkannaksen ukko. Tuntuu siltä, että esitellään uusia hahmoja ja lähtötilannetta kuin spin off -sarjan alustamiseksi. Useimmitenhan sellaiset pyrkimykset eivät kanna, eikä Marjatan ja poikansa tai Ruotusten seikkailuista ole sittemmin kuultu.
Runossa huomaa maailman muuttumisen – ja tarkoitan tässä nyt tarinan sisäisen maailman muutosta, joka rikkoo tarinan sisäistä johdonmukaisuutta. Kun Marjatta hukkaa lapsensa ja kyselee tämän perään eri luonnonilmiöiltä, hän saa vastauksia, jotka viittaavat erilaiseen kosmologiaan tai panteoniin – tai sen puuttumiseen – kuin tarina tähän asti. Kun Marjatta kysyy kuulta, onko poikaa nähty, käy näin:
Kuuhut taisi vastaella:
"Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille,
yksin öillä valvomahan
päivällä makoamahan."
Enää ei viitata eri asioiden jumaluuksiin tai haltijoihin eikä ylijumala Ukkoon. Nyt luoja on tuo pieni poika. Ovatko ajat myös muuttuneet pahoiksi vai olivatko ne sellaisia luonnon kertomina jo aikaisemmin?
Vironkankaan ukko ei suostu ristimään poikaa ilmeisesti sen vuoksi, että hänen alkuperänsä on hämärä. Väinämöinen tulee tutkimaan asiaa ja hänen tuomionsa on armoton: henki pois lapselta! Tämä oli ilmeisesti isättömillä lapsilla uhkana menneisyydessä.
Pieni poika – ”puolikuinen, kaksiviikkoinen” – sydämistyy tästä ja alkaa soimata Väinämöistä ja muistutella tätä väärintekemisistään.
"kun sa miestä nuorempana
lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimäksi,
itsesi lunastimeksi."
...
"kun sa miesnä nuorempana
menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien,
päälle mustien mutien."
En oikein saa kiinni, mihin ensimmäinen viittaa. Toinen voisi viitata Ainoon. Niidenkin tapahtumien aikaan Väinämöinen tosin oli vanhus ja itse asiassa huomattavasti seniilimmän oloinen kuin tarinan loppupuolen käänteissä. Tässä olisi toimittaja voinut mielestäni varmistaa, että nämä teot todella ovat edeltävässä tarinassa. Vanhoista synneistä muistuttaminen ei oikein tunnu miltään, jos niiden mukaan tuominen vaikuttaa vain retroaktiiviselta jatkumolta eli jälkeenpäin keksityiltä tapahtumilta.
Väinämöinen jäätyy täysin eikä pysty minkäänlaiseen suohonlaulantaan, ja seuraa äkkinäinen käänne, kun poika kastetaan ”Karjalaan kuninkahaksi” ja ”kaiken vallan vartijaksi”. On Väinämöisen vuoro suuttua, ja hän lähteekin tällä tietoa lopullisesti pois.
Tällä viimeisellä runolla ei oikeastaan ole koko tarinaa ajatellen mitään roolia. Sillä päästiin Väinämöisestä eroon ja ikään kuin puhdistettiin tanner seuraajien seikkailuja varten. No, sellaisia ei tullut. Vai haluttiinko Väinämöisen tarinalle jostakin syystä muunlainen päätös kuin edellisen runon vapautuneiden auringon ja kuun tervehtiminen? Ei tällainen päätös ole kenellekään kunniaksi.
Hassua: tämän urakan alkupuolelle ihmettelin toistuvasti, miksi Väinämöinen oikein on niin maineikas ja mahtavana pidetty. Nyt olen sitä mieltä, että hän olisi kuitenkin ansainnut edes vähän hienomman lopun!