Kalevalan yhdeksännessätoissa runossa Pohjolan emäntä jatkaa kohtuuttomuuttaan, mutta antaa lopulta tyttärensä Ilmariselle. Väinämöinen harmittelee.
Pohjolan tytär ja Ilmarinen haluaisivat toisensa, mutta tuleva anoppi vaatii tunnetusti liki mahdottomia: täytyy kyntää se kyinen pelto, sitten pyydystää sekä Tuonelan karhu että Manalan susi – kuulostaa aika paljolta! – ja lopuksi napata hillitön hauki.
Nämä uroteot onnistuvat. En ole juuri Kalevala-kommentaareja lukenut tai kultakauden kuvituksia tarkastellut, mutta yleeensä ei kai juurikaan painoteta morsiamen osaa tässä Ilmarisen urakassa: en älynnyt ollenkaan, että tämä neuvoillaan auttaa suurtekojen suorittamisessa.
Lisäksi: miksi en ole nähnyt valtavaa seinäreliefiä siitä, kun morsiamen ehdottomana ja Ilmarisen takoma valtava kotka taistelee Tuonen hauen kanssa? Kotkan ”kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta”! Siinä on meininkiä ja metallinen kitaranvingutus sopisi taustamusiikiksi.
Mutta silti tuleva anoppi arvelee että olisi tuon kalan voinut ehjempänäkin poimia. Joillekuille ei oikeasti kelpaa mikään. Tuolla asenteella ei ole ihme, jos ei ole saanut sydänystäviä.
Säemäärää on tämän jälkeen kasvatettu kosiorunoilla tai vastaavilla, ja lopulta Väinämöinen suree sitä kun ei tullut naitua nuoremmalla iällä. Sepä tuntuukin olevan koko hänen tarinaansa eteenpäin ajava voima.