Heikki Salo kirjoittaa laululyriikan käsikirjassaan Kahlekuningaslaji laulutekstin eri osien tehtävistä. Säkeistöt vievät laulua eteenpäin ja jokaisen säkeistön jälkeen kertosäkeistö näyttäytyy parhaimmillaan uudella tavalla. Kun säkeistöt vähitellen paljastavat tarinasta tai tilanteesta uusia puolia, kertosäkeetkin myös toistuessaan kantavat vähän erilaista merkitystä.
Hyvänä esimerkkinä on Gösta Sundqvistin sanoittama Leevi and the Leavingsin ”Pohjois-Karjala”. Ensimmäisen säkeistön jälkeen kertosäkeistön lähtö Pohjois-Karjalaan voi vaikuttaa paluulta alkuun. Kun toisessa säkeistössä mainitaan elatusmaksujen kuittaaminen lottokupongilla, ei uusi alku tunnukaan mahdolliselta, vaan on kuin Pohjois-Karjala tarjoaisi hetkeksi pakopaikan väistämättömältä todellisuudelta. Kolmannessa säkeistössä paljastetaan lisää kertojan ja Annelin suhteesta, ja lopulta tuntuu että Pohjois-Karjala ei ole edes mikään helpottava pakopaikka, vaan silkkaan kaljanjuontiin jäisi eikä helpottaisi edes hetkeksi.
Myös J.P. Donleavyn romaanissa Holtiton mies juodaan alkoholia. Siinä myös petetään ja jätetään, lainataan ja jätetään maksamatta – ylipäätään aiheutetaan pahennusta monin tavoin. Siinä missä ”Pohjois-Karjalassa” tarina ehtii viidessä minuutissa punoutua niin menneeseen, nykyiseen kuin vähän tulevaankin, ei Holtittoman miehen tarina oikeastaan etene mitenkään kolmessa ja puolessasadassa sivussa. Niiden lopussa on juotu, naitu ja tehty velkaa, mutta niin oli jo sadan ensimmäisenkin sivun jälkeen.
Jos Holtittoman miehen tarinan jakaisi säkeistöihin ja kertosäkeistöihin, niin oikeastaan mikään ei näyttäytyisi eri vaiheissa uudessa valossa. Ensimmäinen kuvattu irtosuhde ei kerro päähenkilöstä enempää tai vähempää kuin kolmas. Kun paljastuu, että päähenkilö ei saakaan isältään perittyä rahastoa käyttöönsä kuin vuosikymmenen päästä, mikään ei oikeastaan muutu: jos hän olisikin saanut sen, rellestys ja holtittomuus olisi jatkunut olennaisesti samalla tavalla.
On täysin mahdollista, että Holtittoman miehen kirjalliset ja temaattiset arvot ovat muualla kuin etenevässä tarinassa. Mutta kun mikään ei vie tarinaa eteenpäin, tekee mieli kysyä että olisiko nuo arvot saanut esille myös pienemmällä sivumäärällä.
Juuri näin! Ihan sama lukeeko tätä 50 sivua, 350 sivua tai 1050 sivua, samaa jorinaa, mikään ei etene…
Mikäköhän ihme siinä on, että nämä tietyt ’kulttikirjat’ saavat nykyäänkin lähes pelkästään ylistäviä arvosteluja (tämä on virkistävä poikkeus), onko niin että näistä vaan ’pitää pitää’, koska on listattu jossain ’paras 100 kirjaa’-listalla, ja näin osoittaa ymmärtävänsä ’syvällistä kirjallisuutta’, johon moukat ei kykene?
Jotenkin ymmärrän että 60- tai 70-luvulla on haluttu ’järkyttää’ konservatiivisia piirejä (siinähän on ihan painettuna rumia sanoja, hui!) tälläisen roskan fanittamisella, mutta että vielä 2020-luvulla???
Mielestäni tämä oli todella tylsä ja mitäänsanomaton kirja, olisi saanut jäädä kääntämättä.
Kiitos kommentista – sen julkaisussa kesti tovi kun teen ylläpitohommia vain ajoittain.
Vaikka en kirjoitakaan varsinaisia arvosteluja, niin kyllähän varsinkin tämän kanssa lukukokemuksen tuskaisuus paistaa tekstistä. No, tämä on Keltaisen kirjaston urakkaa hyvää ja pahassa: tulee luettua monenlaisia kirjoja, joihin muuten ei tarttuisi.