John Steinbeckin romaani Tuntemattomalle jumalalle on tarinaltaan yhtä aikaa hirmuisen yksinkertainen ja vahva. Väittäisin jopa, että romaani on myös juuri sopivan mittainen. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä sivumäärän kanssa. Tarinassa kerrotaan tarpeellinen eikä juuri mitään muuta.
Tarinan edetessä tarpeeton karsiutuu pois. Tarina oikeastaan on karsiutumista, vaikka sen alkupuoli on kasvua ja hedelmällisyyttä. Päähenkilö Joseph Wayne lähtee länteen viljaville maille. Hänen veljensä tulevat perässä, kun heidän isänsä kuolee. Yhdessä he saavat karjatilan menestymään, vaikka Joseph vaikuttaakin välttämättömältä kasvulle ja kukoistukselle.
Veljistä karsiutuu ensin pois Benjamin. Hän on juoppo ja tappelija. Sitten itsensä karsii muualle syvästi uskonnollinen Burton, joka näkee Josephin yhteyden maahan ja etenkin erääseen puuhun niin pakanallisena, ettei voi sitä sietää. Joseph hankkii vaimonkin – ja mikä tärkeintä myös lapsen – mutta on kuin se olisi välttämättömyys, joka ei häntä itseään niin liikuta. Se vain on tehtävä, jotta maan ja karjan kasvu jatkuisi. Joseph sanoo eräässä kohtauksessa veljelleen, että astuisi nautansa vaikka itse, jos se olisi tarpeen. Hänellä on selvästi tehtävä, joka ei ole täysin hänen päättämänsä.
Kuivuus karsii pois kaiken, ja vaimokin kuolee pudottuaan kiveltä. Tärkein eli lapsi on jo tehty. Karja kuolee, maa kuihtuu, sadetta ei tule.
Kuivuudessa Joseph viiltää ranteensa auki. Kun veri värjää sammaleen, alkaa sade. Hän karsii pois itsensäkin: hänellähän ei voi olla mitään edessään, kun maa ei enää elä ja tuota. Mutta surmasiko hän itsensä liian varhain? Jos hän olisi odottanut minuutin, olisiko hän nähnyt sateen ja voinut jatkaa eläämänsä?
Ei välttämättä. Hän liittyi kiertokulkuun – tai sen uuteen vaiheeseen, sillä niin vahvasti hän oli ollut kiertokulkua, karsiutumista ja sitten uutta kukoistusta, joka tapauksessa.
Hän makasi kyljellään ranne ojennettuna ja seurasi katseellaan ruuminsa pitkää mustaa harjannetta. Sitten hänen ruumiinsa kasvoi suunnattomaksi ja kävi aivan kevyeksi. Se kohosi taivaalle, ja siitä alkoi vihmoa sade. – Olisihan minun pitänyt tietää, hän kuiskasi. – Minä olen sade.
(suom. Marjatta Kapari)