Kun aloittaa itselleen vieraan Günter Grassin teoksen lukemisen, edessä on aluksi jonkinlainen tutustumis- tai orientoitumisjakso. Kysyn itseltäni – ja tarinalta – kuinka tätä täytyy lukea. Tarinat voivat olla huiman fantastisia ja täynnä symboliikkaa, kuten esimerkiksi Rottarouva, tai edetä hyvinkin karun arkisesti, niin kuin vaikkapa Ravunkäyntiä. Sellainen Grassin romaani kuin Kirjailijakokous on puolestaan minun ennakkotiedoillani ja ymmärryshorisontillani mahdoton käsittää alkuunkaan niin kuin sitä pitäisi voida käsittää.
Grassin Kellosammakon huuto alkaa ennemmin realistisena kuin fantastisena. Kaksi ikäihmistä, kumpikin tahollaan leski, tapaa. Periaatteesassa tästä voisi tulla vähäeleinen, arkinen tarina.
Mutta…
Mikä merkitys on sillä, että toinen on Saksasta, toinen Puolasta? Siinä ei välttämättä ole mitään erityistä, näinhän voisi hyvinkin käydä ja lieneekin usein käynyt tarinan tapahtuma-aikana Saksojen yhdistyessä.
He tapaavat Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä. Kirjailija ei ole voinut valita sellaista ajankohtaa ilman että sillä olisi keskeinen merkitys tarinassa…
Toinen on taidehistorioitsija, toinen on kirkkotaiteen entisöijä. Siinä voi olla jotain symboliikkaa, mutta tarina ei kuitenkaan tunnu pyörivän sen ympärillä.
Toisen nimi on Alexander ja toisen Alexandra. Tämä ei tietenkään ole sattumaa eikä varmasti perustu mihinkään nimien yleisyystilastoon. Kellosammakon huuto ei olisi se tarina, joka se nyt on, elleivät Alexander ja Alexandra, kaksi vielä unelmoivaa mutta jo vähän elämässä kolhiintunutta hahmoa olisi jotenkin sama olento kahdessa persoonassa tai saman persoonan hieman eri puolet.
Alexanderilla ja Alexandralla on pian yhteinen tavoite: hautausmaa, jolle voivat palata Saksasta aikanaan pois joutuneet saksalaiset. Projekti paisuu ja pian hautausmaalle haalitaan jo muualla kuolleita saksalaisia uudelleen haudattavaksi. Mukana on farssin ja satiirin aineksia, kun projekti vaatii byrokratiaa, rahaa ja markkinointia. Politikoinnin ja väärinkäytösten vuoksi leskipari menettää vallan hankkeessaan.
Aluksi siis tuntui, että tämähän voisi olla realistinen tavara, mutta symboliset ja satiiriset elementit saavat hiljalleen ajattelemaan, että ehkä tämä onkin fantasiaa, vaikka ei samoissa sfääreissä kuin Rottarouva.
Mutta…
Entä jos Kellosammakon huuto olikin aikansa saksalaislukijalle mitä arkisin tarina Saksojen yhdistymisestä pienillä satiirisilla mutta hyvin läpinäkyvillä symbolisilla aineksilla? Entä jos tämä tuntuukin minusta jotenkin syvälliseltä, mystiseltä ja fantastiselta siksi, etten tiedä kuinka tähän oli helpoin orientoitua kolmenkymmentä vuotta aikaisemmin?