Palatsikatu on Naguib Mahfouzin Kairo-trilogian ensimmäinen osa. Pakko myöntää, että teosten sivumäärien vuoksi (418-575 sivua) en suhtaudu niihin erityisellä innolla. Mielestäni tavanomaista pidemmän romaanin tulisi olla erinomaisen hyvä – ja tässä ”hyvä” voi tarkoittaa liki mitä tahansa myönteistä erottuvuutta.
Blogissani on kyse tarinoista eikä arvosteluista, joten jätän sanomatta, kuinka hyvänä pidän tätä teosta. Palatsikadussa kaksi tarinaa kiinnittää huomion: tarina uudistuvasta ja itsenäistyvästä Egyptistä kaiken taustalla ja tarina kauppias Sayydista ja hänen perheestään etualalla.
Egypti uudistuu, joskaan ei kivuttomasti. Sayyid ei aio uudistua, mutta kipunsa siinäkin on – ja myös mahdottomuutensa.
Sayyid lienee useimpien lukijoiden silmissä kovin kaksinaismoralistinen: hän on vannoutunut muslimi ja pitää vaimonsa ja tyttärensä kotitalon sisällä suojassa miesten katseilta, mutta katsoo omaksi itsestään selväksi oikeudekseen nauttia viinistä, musiikista ja vieraista naisisista. Perinteitä ja yhteiskunnallista asemaa hän arvostaa korkealle, ja näiden arvostusten mukaan ohjailee myös lastensa elämää – sekä naimaikäisten tyttärien että jo aikuisten poikien.
Lukijalle on taustalle kirjoitetun Egyptin muuttumisen tarinan vuoksi selvää – selvempää kuin Sayydille – että Sayydin asema ja valta perheessään ja yhteisössään eivät voi pysyä ennallaan. Egyptissä valta vaihtuu, ja vallankumousta tullaan tekemään myös kauppiaan perheessä.
Tämä lukija joutuu tosin pitkän teoksen kanssa odottelemaan, milloin vallankumous perheessä alkaa. Egyptin muutos tuntuu jollakin tavalla nopeammaltan yhden perheen muutos. Mittava sivumäärä kuluu loppuun, mutta kunnon konfliktia ei tule. Elämässä se tietenkin voi olla näin, mutta entä romaanin tarinassa? No, ehkä tämä kehittely jatkuu trilogian osien yli.