Joskus tarinassa on kyse arvoituksellisen tapahtuman syiden selvittämisestä. Näin on vaikkapa dekkarissa. Joskus arvoituksellinen tapahtuma on vain yksi osa tarinaa – jonkinlainen alkusysäys, joka ei enää tapahtumisensa jälkeen ole kovin tärkeä. José Saramagon Kivisessä lautassa arvoituksellinen tapahtuma on jälkimmäistä lajia.
Romaanissa Pyreneiden niemimaa irtoaa Euroopasta ja lähtee ajelehtimaan – tai suuntaa, ken tietää – kohti Pohjois-Amerikkaa. Tapahtumien syy on arvoitus, ja sellaiseksi spekuloidaan asioita, jotka eivät voisi reaalimaailmassa sellaisia olla: eräs nainen kopautti kepillä maata sopivassa kohdassa, toinen mies heitti kiven veteen. Tärkeintä ovat kuitenkin arvoituksellisten tapahtumien seuraukset ja se, kuinka ne saavat ihmiskohtalot kietoutumaan toisiinsa. Arvoitus synnyttää ihmettelyn, joka ei koskaan lakkaa – mutta ihmiset ovat ihmisiä, ja mahdottomien tapahtumien rinnalla yhtä todellisia ovat myös rakkauden ja mustasukkaisuuden kaltaiset ilmiöt. Ihminen ei muutu, vaikka mahdottomia tapahtuisikin. Heidän tarinansa saattavat olla aika samanlaisia riippumatta siitä, seilaako niemimaa valtamerellä.
Voin myös olla näissä tulkinnoissa täysin väärässä. On aivan mahdollista, että Pyreneiden niemimaan historiaa tunteville tämä on selkeä satiiri ja avautuu sarjana tunnistettavia kohtauksia sen ristiriidoista ja poliitikkojen sekä byrokraattien kyvyttömyydestä hoitaa asioita. No, olkoon sekin tarinalle mahdollinen ansio.
Taisin jo toisen kerran olla myötämielinen Saramagon teosta kohtaan. Hänelle omainen tyyli ei häirinnyt niin pahasti kuin yleensä, vaikka jaarittelua olikin aivan tarpeeksi. Lienenkö lukenut hänen tyylillisesti ärsyttävimmät teoksensa ennen kuin ryhdyin käymään Keltaista kirjastoa systemaattisesti läpi? Se nähtäneen vielä, sillä Saramagoa on yhä edessä.