Tarinat voivat tuoda lohtua tai toivoa, jos ne poikkeavat tarpeeksi vaikeista vallitsevista tilanteista. Kun paljastuu kuinka paljon tarinat poikkeavatkin todellisuudesta, olosta voikin tulla surullinen ja lohduton.
Jurek Beckerin Valehtelija-Jaakko on toisen maailmansodan aikaan tapahtuva tarina, jonka kuvitteellinen kirjuri on pannut muistiin omien havaintojensa ja muiden kertomusten perusteella.
Romaanin päähenkilö, gettoon muiden juutalaisten kanssa vangittu Jakob antaa vahingossa ymmärtää, että hänellä on radio. Radiosta hän muka kuulee venäläisten joukkojen etenevän rintamalla, ja tästä kohtalotovereille kertominen tuo yhteisöön toivoa: ehkä heidät vapautetaankin pian. Tulevaisuutta voi taas suunnitella, elämäänsä ei ole syytä päättää itse. Tarinat venäläisten voitoista ja saksalaisten häämöttävästä tappiosta luovat juutalaisille mahdollisuuden toisenlaiseen tarinaan kuin heille oli vielä äsken tarjolla.
Ongelmatonta ei toiveikkaiden tarinoiden kerronta tietenkään ole. Pelastusta ei tule, vaikka joukkojen kuullaan etenevän. Kertojakaan ei halua yhtäältä luoda turhaa toivoa eikä toisaalta vaarantaa omaa asemaansa. Mihin asti tarinoiden kannattaa edes yrittää antaa kantaa?
Tarinoiden kahtalaisesta luonteesta ja riskistä kirjuri antaa varsinaisen demonstraation: hän kertoo Jakobille kuvitteellisen lopun, jossa hän itse yrittää pelastautua, kun tarinat näyttävät eroavan liikaa todellisuudesta, ja tulee tapetuksi juuri ennen pelastajien saapumista. Sen jälkeen hän kertoo, mitä tarinassa oikeasti tapahtui, ja se on koko yhteisön joutuminen keskitysleirille. Toisaalta: tarina voidaan kuitenkin kertoa, koska kirjuri pelastui leiriltä. Näin Valehtelija-Jaakossa on pieni helpotusta tuova juonne Jakobin hyvästä syystä kerrottujen valheellisten tarinoiden rinnalla.
On kuitenkin tosi lohdutonta, että romaanin tarina on käytännössä tosi, eikä sekään ollut viimeinen kansanmurhan yritys.