Elokuvapohdintoja: Fingerpori ja Watchmen

Katsoin hiljattain Fingerpori-elokuvan. Elämänlaadun kannalta se oli toki huono idea: teoshan on varsin kehno. Mutta entä jos sitä ajattelee tämän blogin tunnuslauseen – ”kyse on tarinoista” – kautta? Onko se tarinana tai tarinoina huono ja jos on niin miksi?

Fingerpori on strippisarjakuva. Sen päätarkoitus on siis kertoa noin kolmen ruudun vitsejä. Ne eivät ole tarinoita muuta kuin siinä minimalistisessa mielessä, että niissä on alku, keskikohta ja loppu ja että jotain tapahtuu alun ja lopun välillä. Tämän pidempiä tarinoita ei strippisarjassa tarvita.

Elokuva kuitenkin vaatii tarinaa eri tavalla. Tarvitaan pidempi kaari – kolmen ruudun vitsi ei riitä mihinkään. Mutta miten strippisarjakuvan kääntää elokuvaksi? Tarkka käännös ei oikeastaan ole mahdollinen, sillä perusidea ei voi käännettynä enää toteutua. Siksi elokuvan henkilöt eivät ole oikeastaan enää samoja kuin sarjakuvassa: alun perin he ovat lähinnä pakollisia välineitä toistuvien vitsien rakentamiseksi – elokuvassa he tarvitsevat jonkinlaisen kaaren, kenties myös aavistuksen kehitystä ja sisäistä elämää.

Tämän lisäksi elokuvassa strippejä kuvitetaan – ilman mitään kunnon tarinaa, vähän kuin taustakankaana – jotta mahdollisimman monen suosikki pääsisi mukaan. Lopputulos on kuitenkin se, että käännöksessä strippisarjakuvan idea on hukattu ja henkilöiden tarinat ovat kiusallisen teennäisiä, ja irralliset näytellyt sketsit eivät lisää mitään alkuperäisiin strippeihin.

Voiko sarjakuvaelokuva epäonnistua, jos se pyrkii kuvittamaan uskollisesti alkuperäisteosta. Ainakin Watchmenin tapauksessa näyttää siltä – tietystä näkökulmasta. Alkuteoksiltaan Fingerpori ja Watchmen eroavat tietenkin niin, että jälkimmäisen taustalla on tarinallinen sarjakuva, suorastaan romaani sarjakuvan muodossa. Sitä ei siis tarvitse ensin kääntää – eli siihen ei siis tarvitse pakottaa tarinaa, joka todellisuudessa samalla myös muuttaa hahmot toisiksi.

Mutta onnistuuko merkityksen kääntäminen? Yhden ihan perustellun tulkinnan mukaan Watchmen-sarjakuva oli aikansa supersankarisarjakuvan dekonstruktiota – vähän epätarkasti ilmaistuna lajityypin oletusten aukikirjoittamista ja esittämistä muussa kuin totutussa valossa. Tavallaan sarjakuva esitti supersankarisarjakuvien hahmojen mahdottomuuden todellisessa maailmassa – tai sen, että supersankarit mahdollistavan maailman pitäisi ehkä olla aika kurja paikka.

Watchmen-elokuva ei tätä esittänyt. Jos olisi kääntänyt sarjakuvan merkityksen, olisi se pitänyt pelkästään kohtausten näyttelemisen sijaan kirjoittaa niin, että elokuva olisi ollut aikansa supersankarielokuvien dekonstruktio. Silloin tarina ja hahmot olisivat voineet olla toisenlaisia, mutta suurista poikkeamista huolimatta merkitys olisi saattanut kääntyä.

Sovittaminen taiteenlajista toiseen on vaikeaa. Fingerpori epäonnistuu elokuvana, kun siihen joudutaan kehittelemään tarina strippien ympärille. Watchmen epäonnistuu elokuvana, kun se ei käännä sarjakuvan tarinan merkitystä.

Jos kysytään, kumman katsoisin mieluummin uudestaan, vastaus olisi epäröimättä Watchmen. Oli se ihan komea elokuva kuitenkin.

Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Helmet-lukuhaaste osa 6: touko- ja kesäkuun luetut

Viime kuun blogivuoro jäi käyttämättä, osin lukemisen vähäisyyden, osin uuden työn aloittamisen aiheuttaman väsymyksen vuoksi, joten nyt käynkin läpi sekä touko- että kesäkuun lukemiset.

Toukokuussa sain luettua vain viisi kirjaa, mutta niistä kaksi oli melko massiivisia. Ensimmäisenä oli vuorossa lisää Lucinda Rileytä ja sarjan seuraava osa Varjon sisar, joka noudatti tuttua kaavaa. Sen rinnalla luin Ji Seong-Hon kirjan Pako, jonka piti olla mahdoton, joka on omaelämäkerrallinen kertomus hänen paostaan Pohjois-Koreasta.
Kolmas toukokuussa luettu teos oli Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -sarjan toinen osa Majesteetti. Nuorten aikuisten romaani oli nopealukuinen vaihtoehtohistoria, jonka lähtökohtana on ajatus Yhdysvalloista kuningaskuntana ja naisesta sen hallitsijana. Majesteetin jälkeen luin Jouni Rannan ja Marko Erolan taideväärennöksistä ja niiden kaupasta kertovan teoksen Vilpitön mieli.

Viimeinen toukokuussa lukemani teos oli Barack Obaman Luvattu maa, joka oli kaiken kaikkiaan huikea lukukokemus. Teoksessa Obama käy läpi poliittisen uransa alkuvaiheet ja ensimmäisen kautensa presidenttinä. Kirja menee haasteen kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin, sillä teoksen suomentajina on toiminut huippuammattilaisten kolmikko: Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro.

Kesäkuu alkoi taas täsmälukemisella: haastekohtaan 42. Satukirja luin Cristal Snow’n Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku. Tarina on formaatiltaan selkeästi satu, mutta siinä on mukana joitakin modernimpia elementtejä, jotka tuovat siihen omaleimaisuutta. Kesäkuun alussa kirjastosta tarttui mukaan Rileyn sarjan seuraava osa: Helmen sisar. Historialliset osuudet ovat minusta ehdottomasti sarjan parasta antia, huomaan nauttivani niistä kun taas päähenkilöiden osuudet tuntuvat kliseisemmiltä, mutta näyttää kovasti siltä että luen sarjan läpi, jos ei muusta syystä niin saadakseni selville, mitä Papa Saltille oikeasti tapahtui.

Pitkän odotuksen jälkeen sain kirjaston varausjonosta käsiini myös Enni Mustosen Näkijän, jonka luinkin läpi parissa päivässä. Vaikka sarja on pitkä, Mustonen on onnistunut säilyttämään sarjan tason korkeana. Mustosen ohella luin Shaun Bythellin Seven Kinds of People You Find in Bookshops, joka on humoristinen kuvaus ihmistyypeistä, jotka kansoittavat pieniä kirjakauppoja ja divareita.

Kesäkuun ehkä huikein lukukokemus oli Kelly McWilliamsin Agnes at the end of the world. Kirja kertoo Agnesista, joka on kasvanut uskonnollisessa profeetan johtamassa kultissa, mutta joka päättää tehdä oman valintansa tilanteessa, jossa ihmiskunta on vaarassa. Suosittelen usein NA-kirjallisuutta ihmisille, jotka sanovat etteivät jaksa lukea: nuorten romaanit ovat kerronnaltaan tiiviimpiä kuin ”oikeat” romaanit ja joukkoon mahtuu todellisia helmiä kuten edellämainittu teos.

Viimeinen kesäkuussa lukemani kirja oli Jaana-Mirjam Mustavuoren Koirailoa, jossa kerrotaan koirista yleensä ja niiden yhteiselosta ihmisen kanssa, mutta myös kirjailijan omasta elämästä koirin kanssa. Vaikka itse olenkin enemmän kissaihmisiä, teoksen luki mielellään.


Kategoriat: elämäkerrat, lukuhaaste | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Tarinat ja elävä elämä

Luin taannoin John Irvingin Garpin maailman. Vaikka tämä blogi ei olekaan kirja-arviointeja varten, voin todeta pitäneeni teoksesta. Lopulta sen tarinoista oli helppo tarinoida jotain. Ajatukseni romaanista eivät kuitenkaan tyhjentyneet yhteen blogimerkintään: Garpin maailmassa saattoi olla metataso – tai ainakin metaosio, jota luin silmät selällään – joka pakottaa minut palaamaan paitsi teokseen niin myös ajatuksiini tarinoista ja todellisuudesta ylipäätään.

Romaanissa Garp kirjoitti teoksen Bensenhaverin maailma, jota kustantaja markkinoi kirjoittajansa taustalla ja erityisesti tämän kokemilla tragedioilla. Garp pakon edessä hyväksyy taktiikan, mutta myös halveksii sitä ja sen edustamaa käsitystä tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Kaikkitietävä kertoja avaa Garpin ajatuksia seuraavalla tavalla:

Garpin mielestä lieveteksti oli kehnoin syy kirjan lukemiseen. Garp oli aina sanonut että se kysymys, jota hän eniten inhosi kun oli kyse hänen työstään, oli se kuinka paljon siinä oli ”totta” – kuinka paljon siitä perustui ”henkilökohtaisiin kokemuksiin”. Totta, ei sillä luontevalla tavalla jolla Jillsy Sloper oli käyttänyt sanaa, vaan totta niin kuin ”elävässä elämässä”.

Saatan ylitulkita, mutta luen tästä hirmuisen paljon samaa kuin mitä itse kirjoitin aiemmin tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Aikaisempi merkintä sisältää edelleen parhaan osaamani tiivistyksen omista ajatuksistani: ”ei tarinan tarvitse kertoa tapahtuneista asioista kertoakseen todellisuudesta.”

Annan Garpin ja hänen kertojansa jatkaa:

”Kirjallisuuden on oltava elämää paremmin tehtyä”, kirjoitti Garp. Ja sanojensa mukaisesti hän myös inhosi sitä mitä nimitti ”omakohtaisten kärsimysten falskiksi hyväksikäytöksi”, inhosi kirjailijoita, joiden kirjat olivat ”tärkeitä” siksi että niiden kirjoittajien elämässä oli tapahtunut jotakin tärkeää. Hän kirjoitti, että kehnoin syy sille, että jokin asia päätyi romaanin sivuille oli se, että se oli todella tapahtunut. ”Kaikki on tapahtunut todellisuudessa joskus!” hän vaahtosi. ”Ainut oikeutus sille, että romaanissa jotain tapahtuu, on se että juuri niin on otollisinta tapahtua juuri sillä hetkellä.”

Kertomakirjallisuuden tarinat ovat rakennettuja. Elämä puolestaan rakentuu – vaikka jotkut sitä varmasti yrittävät rakentaakin. Prosessit ovat kuitenkin perustavanlaatuisesti erilaisia. ”Aito eletty elämä” ei välttämättä ole mielenkiintoinen tarina, eikä ”aitoudella” ole oikeastaan mitään tekemistä kiinnostavuuden tai laadun kanssa.

Eletyssä elämässä ihmiset änkyttävät, hukkaavat ajatuksen puhuessaan, toistavat itseään ilman että sillä on mitään erityistä merkitystä. Jos ”aitoa” dialogia kirjaisi kaunokirjalliseen tarinaan, se poikkeaisi odotuksista ja sillä olisi heti merkitys. Merkitys tietenkin riippuisi tarinasta ja tyylistä, mutta yhtä kaikki – Irvingiä ja Garpia lainaten – tällaisen dialogin oikeutus olisi siinä, että se olisi otollista romaanissa. Se, että dialogia on ”elettyä elämää” ei vielä anna sille lupaa olla kaunokirjallisessa tarinassa.

Päätän tämän julistuksen moniselitteisesti lainaukseen Garpin maailmasta: ”Useimmista rajoittuneen mielikuvituksen omaavista ihmisistä pelkkä ajatuskin todellisuuden parantelusta on pelkkää huijausta.”

(John Irving Garpin maailman lainaukset on kääntänyt Kristiina Harkman.)

Kategoriat: sekalaista | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kesällä hiljenee taas vähän

On heinäkuu. Hyvä niin. Lukea kannattaa silloinkin, mutta kirjoittamistahti on kuitenkin maltillisempi. Tänä vuonna ei spontaanisti ilmaantunut mitään Rauta-ajan tyyppistä kesäsarjaa. Tulee pari pohdiskelua tarinoiden luonteesta, ja puolison Helmet-lukuhaaste jatkuu.

Hyvää kesää!

Kategoriat: ilmoitukset | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #185: Viides rooli

Ihmisen elämä on tälle itselleen jollakin tasolla tarina. Se sisältää käänteitä ja kohtauksia, jotka ovat muita merkityksellisempiä. Ylipäätään elämäntarinalla on – toivottavasti – merkityksiä.

Robertson Daviesin Viides rooli -romaanin päähenkilö Dunstan Ramsay havahtuu tähän tosiseikkaan, kun hän lukee eläkkeelle jäätyään työtoverinsa Lorne Packerin kirjoittamat jäähyväissanat. Suivaannuttuaan hän alkaa kirjoittaa entiselle esimiehelleen täydempää selontekoa:

Eikö tuo juttu kutistakin minut sellaiseksi kuin Packer eittämättä uskoo minun olevan – seniiliksi entiseksi suuruudeksi, joka on kompuroinut halki neljänkymmenenviiden opetusvuoden eväänään silkka Poikien suuresta taistelukirjasta omaksuttu historiankäsitys, ja myyttikärpäsen pahasti puraisema – mitä se epatto Packer sitten mahtaakaan kuvitella myyttien olevan?

(suom. Marja Alopaeus)

Jo tähän kirjoittaja – niin Davies kuin Dunstan – saa mahtumaan paljon tärkeää. Kollegan muistelut tuntuvat yhdentekeviltä ja tekevät tarinan päähenkilöstäkin yhdentekevän ainakin muiden silmissä – vaikka hän tietenkin on oman elämänsä päähenkilö, ja hänen elämäntarinansa on täynnä merkityksiä.

Dunstanin rehtorilleen kirjoittama elämäntarina on romaanimuotoinen – ei kukaan oikeasti kirjoittaisi niin. Mutta se tekeekin elämästä kiinnostavan. Ihmisen elämä ei ole luonteeltaan tarina, jossa on merkityksiä. Merkitykset syntyvät ihmiselle subjektiivisesti elämää kokiessa ja jäsennellessä tai kun tarinaa editoitaan. Romaanimuoto nostaa toiset asiat esille ja jättää muut huomiotta. Pelkkä elämäkerta tapahtumien luettelona tai curriculum vitae ei olisi mielenkiintoinen, vaikka se olisi jollakin tavalla eniten tosi.

Tässä katsannossa romaanin otsikko on mielenkiintoinen. Alkusivuilla tarjotun määritelmän mukaan viides rooli kuvaa esimerkiksi teatterissa sellaisia osia, joka ei ole ”sankarin eivätkä sankarittaren, eivä uskotun eivätkä konnan, mutta jotka silti olivat oivalluksen tai loppuratkaisujen esiin tuomisessa olennaisia—”. Daviesin kirjoittamassa tarinassa Dunstan on tietenkin päähenkilö. Dunstan puolestaan sijoittaa itsensä kirjoittamassaan tarinassa viidenteen rooliin – ja se on yksi hänen omalle tarinalleen antamista merkityksistä. Näin hän on sekä pää- että sivuhahmo.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Charles Stross: Singulariteettitaivas

Tulee tosiaan melko harvoin luettua kirjoja uudelleen, vaikka joskus kannattaisi. Taannoin ilmestyi ensimmäinen Charles Stross -suomennos Singulariteettitaivas, joka toki piti hankkia. Olen lukenut sen vuosia sitten alkukielellä. Muistikuvat ovat hämärät, ja epäilen etten oikein pysynyt tarinasta kärryillä ensimmäisellä lukukerralla. Olisiko kyse saattanut olla kielestä tai tottumuudesta itselleni vieraampaan kirjailijaan?

Tämä jälkimmäinen lukukerta saa minut ajattelemaan, että mielikuvien hämäryys ei johtunut siitä, ettenkö olisi kieltä ymmärtänyt. Kyse oli siitä, että tarina tempoilee vauhdikkaasti. Suunta ei välttämättä ole selvä. En tarkoita sitä, että käänteiden ja loppuratkaisun tulisi olla tiedossa ennakkoon – mutta joissakin tarinoissa lukijan on helpompi suunnistaa kuin toisissa.

Mukava tätä oli lukea. Käytännössä tarina on aika uusi, kun siitä ei ensimmäisellä kerralla jäänyt juurikaan mieleen. Kokemus ei kuitenkaan ollut niin valloittava, että tämä tulisi luettua kolmannen kerran – vaikka luulen, ettei tästäkään lukukerrasta vuoden kuluttua muista juuri enempää kuin edellisestäkään.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Neljäskolmatta runo: Ohjeita sulhaselle eli kuinka panna vaimo töihin ja piestä oikein

Tämäkään runo ei oikeastaan edistä tarinaa – tai toivon niin. Jos tällä pätkällä on olennainen osa juonessa, niin perheväkivallan varjo kulkee horisontissa.

Morsianta on Kalevalan tähänastisissa hääpuheissa kehotettu työteliäisyyteen, vaatimattomuuteen ja kiitollisuuteen. Sulhanenkin saa osansa neuvoista. Morsiamesta täytyy tämän suvulle olla kiitollinen. Sen lisäksi täytyy tukea morsiamen ahkerointia kunnon työkaluilla – hyvä viikate, hyvät kangaspuut – ja pitää nainen kurissa siten maltillisesti, että ensin yrittää puheella ja jos pieksääkin, niin sillä tavalla ettei jälkiä jää ja kylillä ei puhuta.

Eli tässä on kai sitten ohjeet perinteiseen kalevalaiseen perheväkivaltaan.

Myönnän, että kaikki ilmaisut eivät ole minulle selviä. Tällaisia ohjeita kuitenkin annetaan vaimon koulimiseen:

"neuvo neittä vuotehella
opeta oven takana
vuosikausi kummassaki,
yksi vuosi suusanalla,
toinen silmän iskennällä,
kolmas on jalan polulla!"

Pitääkö ensin yrittää puheella, sitten mulkoilla vihaisesti ja lopulta polkea jalkaa? Joku paremmin ymmärtävä voi kommentoida.

Sitten jos ei ”siitä huoli / eikä tuostane totelle” voi käyttää järjestyksessä ruokoa, vitsaa ja lopulta koivun oksaa. Tämän jälkeen neuvotaan sopivat lyömiskohdat, ettei ”kuppi kulmalle tulisi, / sinimarja silmän päälle.”

Häälaulajan hengähtäessä ukko uunin päältä kertoo, että hänen naistaan eivät miellyttäneet lihat, kalat tai mitkään, eikä kotitöitäkään kai vaimo tehnyt. Asiat alkoivat parantua, kun hän otti käyttöön koivut, katajat ja pajut.

Morsian itkee vielä kerran – eipä ihme – ja sitten lähdetään Ilmarisen talolle. Toivotaan etteivät nämä väkivaltaohjeet petaa tulevaa tarinaa.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #184: Pelastunut kieli

Minulla on ilmeisen jännitteinen suhde elämäkertoihin. Jos ne on kirjoitettu selvästi tietoteoksiksi, niin luen niitä mielenkiinnolla. Gösta Sundqvistin elämäkerta lienee tästä hyvä esimerkki. Jos elämäkerta on verhoiltu romaaniksi tai romaanissa keskeistä ovat elämäkerralliset ainekset, en yleensä jaksa niitä samalla tavalla. Ernest Hemingway on varmaan saanut kärsiä tästä – sikäli kuin minun suhtautumisensa hänen töihinsä häntä itseään liikuttaa nyt tai hänen ollessaan elossa.

Elias Canettin Pelastunut kieli on romaanimuotoinen elämäkerta kirjoittajansa lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Se ei ole erityisen kiinnostava, ellei pidä yksittäisiä elämäntarinoita itsessään kiinnostavina. Teoksessa on tapahtumia, mutta onko siinä tarinaa? Siinä tapahtuu asioita ja päähenkilö kokee ne tavallaan. Onko jotakin sitomassa tapahtumat yhteen – muu kuin se, että ne tapahtuivat tietylle henkilölle?

Tarinattomuutta korostaa myös rakenne. Kun Pelastunut kieli on ilmeisesti kolmeosaisen eläkertasarjan aloitus, se päättyy kronologisen jaon mukaan väärässä kohdassa – huipennus alkaa, sitten romaani loppuu. Toki elämäkerrassa voi näin käydä, mutta onko se välttämättä tarinalle eduksi?

Suhteeni elämäkertoihin on siis jännitteinen. Tätä ristiriitaisuutta ilmentää myös se, että mielenkiintoisimmat kohdat Pelastuneessa kielessä liittävät sen toistaiseksi ainoaan tuntemaani Canettin muuhun romaaniin eli Sokeisiin. Sen päähenkilö – niin kuin oikeastaan yksikään hahmo – ei ollut erityisen miellyttävä, ja Canettin äiti maalaa pojalleen varsin samankuuloista elämänuraa tämän ilmoittaessa, että haluaa oppia kaikkea:

”Oppia kaikkea! Oppia kaikkea! Sehän on mahdotonta. Ihmisen on lakattava opettelemasta ja ruvettava tekemään jotakin. Siksi sinun on lähdettävä pois täältä.”

”Mutta mitä minä voin tehdä ennen kuin olen käynyt kouluni loppuun?”

”Sinä et tule koskaan tekemään mitään! Sitä et saa koulunkäyntiäsi ikinä päätökseen, sitten sinä haluat opiskella. Tiedätkö minkä takia haluat opiskella? Jotta voisit aina vain oppia lisää. Hirviö sinusta sillä tavalla tulee eikä ihminen. Ei oppiminen ole itsetarkoitus. Ihminen oppii suoriutuakseen sitten toisten joukossa.”

(suom. Kyllikki Villa)

Jokseenkin hirviö Sokeiden päähenkilöstä tulikin. Elias Canettista en tiedä vielä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #183: Aké – lapsuusvuodet

Olen ylistänyt Ray Bradburyn tapaa kuvata maailmaa ja lapsuutta taianomaiseksi.

Voiko minulle tulla samanlaista kokemusta lapsuuden ja kasvamisten kuvauksesta nigerialaisessa Akén kylässä? Ray Bradburyn kertomukset – tai ainakin niiden tunnelmat – ovat hänen omasta lapsuudestaan, ja Wole Soyinka ammentaa myös varhaisista vuosistaan.

Onko Bradburyn 1900-luvun Amerikka minulle oikeasti yhteen sen tutumpi kuin Soyinkan liki saman ajanjakson Nigeria? Tulkitsenko taianomaisuuden eri tavalla oikeasti tai luulotellusti vahvemman kulttuurisen yhteyden vuoksi?

Kai tiedän, että Bradburyn tarinoiden lapset eivät ”oikeasti oikeasti” usko aikakoneisiin – mutta mitä minun tulisi ajatella Soyinkan kertomista dialogeista, joissa esiintyvät esimerkiksi Orò (Egbá-maan jumaluus) ja àbíkú (pieniä lapsia vievä henki)? Missä määrin on kyse taikauskosta, missä määrin mielikuvitusleikeistä, missä määrin asioita jotka ovat melkein mutta eivät ihan – ja silti riittävän – totta? Vieras miljöö ja kerronta lapsen kokemusmaailman kautta – jolloin kaikki on tälle itselleenkin vähän jäsentymätöntä – lisää taianomaisuuden tuntua. Jään kuitenkin epäilemään, kuinka paljon siitä on asiaa tuntemattoman lukijan omaa eksotisointia.

Olisi aika ylimielistä ajatella, että akélaiseen mielenmaisemaan pystyisi kovin samaistumaan tämän tarinan avulla. Haluaisin kuitenkin uskoa, että rinnan muun aikansa ja paikkansa kirjallisuuden kanssa se voisi välittää jotakin paitsi erityisiä niin myös yleisinhimillisiä merkityksiä.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kolmaskolmatta runo: Morsiamen odotukset asetetaan aika alas

Kaksi huomiota: Lönnrot näki hääjakson hirmuisen hyväksi paikaksi säilöä kaikenlaista vastaantullutta kansanperinnettä. Lisäksi morsiamia näköjään haluttiin ennen pelotella ja itkettää mahdollisimman paljon.

Kalevalan 23. runo edistää tarinaa vain, jos morsian myöhemmin helpottuu, kun uuteen kotiin muuttaminen ei olekaan niin kamalaa kuin ensin maalailtiin, tai jos ”vanha kulkuakka” onkin joku tärkeä tyyppi valeasussa. Jälkimmäinen ei varmastikaan tapahdu, mutta ensin mainittu olisi vielä mahdollisuuksien rajoissa.

Puolet runosta on morsiamen ohjeistusta taloustöihin ja kuuliaisuuteen. Toinen puoli on elämänkokemuksilla pelottelua.

Taloustöihin neuvot antaa Osmotar, joka ilmeisesti on jonkinasteinen jumaluus – erikoisalana kai olut. Pakko myöntää, että onhan siinä hohtoa, että jonkin jumalolennon saa häihinsä paikalle. Mutta samalla kytee epäilys, että ihan jumalaa ei olisi tarvinnut kertomaan pöydänjalkojen putsauksesta. Olisi taas ollut kustannustoimittajan homma ottaa kantaa siihen, millaista yliluonnollisuuden ja maagisuuden tasoa haetaan. Yhtäkkiä vain sinänsä realistisiin häihin tulee jumalatar pitämään puhetta.

Toisen puolen runosta käyttää koditon vanha nainen oman tarinansa kertomiseen. Se tiivistyy niin, ettei alku ollut helppo, mies oli väkivaltainen, eikä karkaamisenkaan myötä elämä kovasti keventynyt. Epäilen, että tällä ei ole tarinan kannalta merkitystä, mutta toivon olevani väärässä.

Toivottavasti seuraava runo vie jo tarinaa eteenpäin.

Kategoriat: Kalevala | Avainsanoina , , | Jätä kommentti