Ja jos Tony Churt pystyy sepittämään taululle historian, minä taatusti pystyn sepittämään sille tulevaisuuden.
Tämä lause on Michael Fraynin Päistikkaa-romaanin sivulta 116 mutta se kuvaa tarinan keskeistä ideaa: jos sattumalta löytyneellä taululla olisi mielenkiintoinen tarina, se voisi olla todella arvokas. Tämän tarinan yhtäältä selvittäminen – tai suorastaan keksiminen – ja toisaalta taulun mahdollisen arvon piilottelu kunnes se on vaihtanut omistajaa ovat Päistikkaan eteenpäin vievät voimat.
Tämän mahdollisesti arvokkaan taulun tarinaan liittyvät sekä sen oman historian käänteet, oletetun tekijänsä elämäntarina ja seikkailut sekä tekoaikansa historialliset myllerrykset. Nämä kaikki – sekä spekulaatiot että historialliset tosiasiat – ovat osa kudelmaa, jonka ansiosta taulu voisi olla rahallisesti arvokas.
Niin, kenen tahansa ja missä tahansa maalaama vanhakaan taulu ei välttämättä olisi.
Jonkin esineen rahallinen arvohan on jossain mielessä fiktiota. Myös rahan arvo on jollakin tavalla kuvitteellista – tai ainakin sopimuksenvaraista. Samoin esimerkiksi taulun arvo syntyy, kun tehdään sopimus kaupasta, ja ainakin tässä tarinassa sepitteen uskotaan vaikuttavan tuohon sopimukseen.
Päistikkaa on tempoileva – ja myönnettäköön – ihan hauska tarina siitä, mitä ahneus voi saada aikaan. Jos taulu olisi selvinnyt romaanin loppuun saakka, se olisi tarinan maailmassa voinut olla arvokas jo sen takia, millaiselta farssilta sen löytyminen ja tarinan selvittäminen vaikutti. Tämä tarina olisi jättänyt varjoonsa sen alkuperäisen historian. Mutta tietenkään tällaisessa tarinassa taulu ei voi selviytyä, vaan sen on tuhouduttava – ja näin muodostuu romaanille tarpeellinen tarina.
