Keltainen kirjasto #287: Julkisia salaisuuksia

Julkaistu: 1.11.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Alice Munron kahdeksan novellin kokoelma Julkisia salaisuuksia koostuu kahdeksasta kertomuksesta, jotka tavalla tai toisella pyörivät saman kanadalaiskylän ympärillä. Ne eivät kuitenkaan kunnolla muodosta edes hatarasti yhtenäistä tarinaa.

Jokin muukin niitä kuitenkin yhdistää kuin kylä. Useimmissa novelleissa keskeistä on, että jotakin jää hämärän peittoon tai epäselväksi. Jos hämärä ei tavoita lukijaa, niin jokun keskeisen henkilön kuitenkin. Nämä eivät ole mysteereitä, joiden menestyksekkäästä ratkaisusta riippuisi lukijan nautinto.

Nämä tarinat ovat oikeastaan olemassa vain, jos jokin on hämärää tai salaista. Muuten niissä ei ole mainittavaa jännitettä, vaan lähinnä arkisia tapahtumia. Tarinahan ei voi olla kiinnostava ilman jonkinlaista jännitettä – siksi päiväkirjassakin kannattaa esittää jännitteisiä askarrutuksia.

Hmm. Nyt minusta tuntuu, että olen pitkälti jättämässä kokoelman tarinoita salaisuuksiksi. Olkoon niin.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #286: Yksinäinen

Julkaistu: 25.10.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

En tiedä, kuinka hyvin tarinoita voi verrata musiikkiin. Musiikissa kuitenkin on varmasti tempo. Se kuvaa esitettävän teoksen nopeutta, ja se voi vaihdella esityksen eri vaiheissa.

Tekisi mieli sanoa, että myös kirjoitetussa tarinassa – esimerkiksi romaanissa – voi olla tempo. En kuitenkaan heti keksi sille samanlaista helposti ymmärrettävää mittaustapaa kuin musiikin ”iskut minuutissa”.

Yksilöitävien tarinaan vaikuttavien tapahtumien määrä per kymmenen sivua?

Käänteitä yhdessä luvussa?

Lukujen pituus?

Jos pitäisi kuvata Bernardo Atxagan romaania Yksinäinen tempon avulla, sanoisin tarinan olevan pitkään viipyilevä – ehkä adagio. Entinen terroristi (vai vapaustaistelija?), Carlokseksi kutsuttu mies, valmistelee, piilottelee, huolehtii, vikittelee – mutta ei tavalla, joka ainakaan ensimmäistä kertaa lukiessa tuntuisi edistävän tulevia tapahtumia.

Loppupuolella, teoksen viimeisillä kymmenillä sivuilla, tempo tuntuu olevan allegro. Tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin eikä ole selvää, onko kukaan kunnolla tahtipuikossa – paitsi ehkä kirjailija, mikä tietenkin on tärkeintä. Itse asiassa Carlos laskee tapahtumia kuvatessa lukuja alaspäin, ja ennen näitä loppukäänteitä ei laskeminen käynnisty.

Loppuhuipennuksen jälkeen tarinasta katoaa selkeä tempo katoaa, mutta sen kokemuksen kuvaaminen musiikkitermein vaatisi lisää käsitteitä. Päähenkilön mielenmaiseman rinnalle kuitenkin sopii tällainen tarinankuljetuksen hajoaminen: tarpeellinen on tehty, tarina on päätöksessä, teos soiteltu – sen voi lopettaa seinään, hajottaa eri rytmeihin tai polyfoniaan tai antaa vähitellen haipua hiljaisuuteen sen mukaan, mikä palvelee kokonaisuutta parhaiten.

Ehkä on sopivaa, että tarinassakin terroriteon jälkeen tulee sekavuutta harmonian sijaan.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Ajatuksia uudesta Frasier-sarjasta

Julkaistu: 18.10.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

En ole katsonut Cheers-televisiosarjaa joitakin lukuun ottamatta joitakin kohtauskokoelmia. Frasieria sen sijaan katsoin nuorena, vaikka en erityisesti pyrkinyt näkemään jokaista jaksoa. Muutama vuosi sitten aloin katsoa Frasieria alusta loppuun, ja onnistuinkin siinä. Nyttemmin olen nähnyt myös vuonna 2023 ilmestyneen jatko-osasarjan ensimmäisen kauden.

Enimmäkseen surullinen tapaushan se oli. Sitä se ei ollut traagisten taustojen vuoksi – Frasierin isä oli kuollut, samoin Frasierin pojan tärkeä ystävä ja työtoveri, jonka tyttöystävä on jäänyt lapsen kanssa yksin. Surullinen tapaus sarja on siksi, että se on turha, välillä aika huono, ja kohtelee hahmojaan oudosti.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, että hahmona Frasier on nyt jonkinlainen vanhan miehen voimafantasia. Hän on harvoin kokonaan väärässä, ei saa elitismissään kunnolla nenilleen, ja voi ilmeisesti lähes rajattomalla omaisuudellaan tehdä mitä tahansa. Hän on kuuluisampi kuin edellisessä sarjassa ja enimmäkseen sivuhenkilöt ihailevat häntä. Ei rahaa puuttunut ennenkään: hän sai ostettua vaikka ravintolan, jos juoni sitä vaati, mutta se johti hybriksen kautta jonkinlaiseen nöyrtymiseen, vaikka hahmon perusluonne ei muuttunutkaan.

Sen lisäksi sarjassa on asioita, joissa ei ole järkeä. Miksi Harvardin psykologian laitos esimerkiksi on täynnä psykiatreja? Vaikka se olisi psykiatrian laitos, Frasierilla ei olisi siellä mitään roolia. Selitykset asiantilalle ovat hyvin puolivillaisia ja ne unohdetaan nopeasti.

Toisaalta perusasetelma on mielenkiintoinen: Frasier joutuu hakemaan rooliaan poikansa kanssa kun pojasta ei tullutkaan sellaista kuin hän oli toivonut ja kun he eivät oikein ymmärrä toisiaan. Sehän on sama asetelma kuin aikaisemmassa sarjassa mutta niin, että Frasier on nyt ymmärtämättönän vanhemman asemassa.

Tämä olisi ollut parempi sarja, jos se olisi keskittynyt Frasierin poikaan ja tämän kämppäkaveriin Eveen lapsineen. Silloin sarja ei toki olisi kiinnostanut ketään.

Kategoriat: elokuvat ja televisio | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #285: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Julkaistu: 11.10.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

”Näin on kerrottu. Totta vai, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?”

(suom. Kai Nieminen)

M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on Kenzaburō Ōen romaani, jossa vanhat tarinat jollakin tavalla hiipivät niiden kertojien maailmaan. Näin ei kuitenkaan käy ihan ilmeisellä tavalla – esimerkiksi niin, että satuhahmot jotenkin heräisivät henkiin – vaan vaivihkaisemmin.

Alun lainauksen mukaisen kysymyksen esitti kertojahenkilön mummo ennen kuin tyhtyi kertomaan tälle kuulemiaan vanhoja tarinoita. Ne kuvaavat muinaista kylää, jonka perustajista tulee legendojen olentoja ja joka pyrkii pysyttelemään muu maailman saavuttamattomissa.

Ja pojan on pakko vastata ”Uskon!” ennen kuin kertominen alkaa. Kertomusten kuulematta jättäminen ei ole mahdollista, sillä mummo on päättänyt siirtää tarinat pojalle.

Alun lainauksessa on jotakin hyvin tenhoavaa – jotain joka tuntuu hyvin todelta. Totta tai ei, täytyy todeksi uskoa. Sellaisella voi tietenkin olla surulliset seurauksensa. Ei tarvitse paljonkaan seurata julkista keskustelua, niin huomaa kuinka jotkin asiat uskotaan todeksi ryhmäjäsenyyksien ja ideologioiden vuoksi eikä siksi, että ne olisivat perusteltuja väittämiä maailmasta.

Mutta kuten sanonut aikaisemminkin, tarinoiden ei tarvitse olla oikeasti tapahtuneita, jotta ne olisivat tosia tai kertoisivat tosista asioista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #284: Suojelus

Julkaistu: 4.10.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Suojelus on Jayne-Anne Phillipsin ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa. Tällä hetkellä sarhassa on ilmestynyt neljä hänen romaaniaan.

Suojeluksen miljöö on itselleni kovin tuntematon: amerikkalainen tyttöjen kesäleiri 1960-luvulla. Kommunismin möröllä pelotellaan luokkaopetuksessa, mutta lähemmä uhat ovat muuta, ja ne tuntuvat liittyvän kasvuun kohti aikuisuutta.

Suurin osa teoksen mitasta on sellaisten tapahtumien kuvausta, josta minun on vaikea hahmottaa tarinan kehkeytymistä. Asioita kyllä tapahtuu, uhka jotenkin vahvistuu… On mielenterveydeltään järkkynyttä maallikkosarnaajaa ja vankia, leirillä avustavan nuoren miehen synnyttämä lapsuuden ja aikuiseksi kasvamisen jännite, ja sääntöjen vastustamisen ja tovereihin turvautumisen tarve.

Tämä kaikki on vähemmän taianomaista ja lihallisempaa kuin Ray Bradburyn tarinat samasta ikävaiheesta. Epämääräinen uhka on kovin erilainen kuin vaikkapa Bradburyn romaanissa Paha saapuu portin taa, vaikka teemoissa jotain samaa luultavasti onkin.

Jännite purkautuu ja uhka sekä nousee että raukeaa hyvin nopeasti, kun tyttöjoukko joutuu tappamaan leirin keittäjän rikollisen ja väkivaltaisen miehen.

Romaanin päättäminen pian sen jälkeen on tarinan kannalta hyvin mielenkiintoinen ratkaisu. Uhan tuntua on nostettu kauan, ja kun äärimmäinen uhka kohdataan, siitä selviytyminen vie kuitenkin seuraavaan ja koskaan päättymättömään uhkaan: saako joku joskus tietää? Tarina päättyy, ja lukija jää tähän samaan epätietoisuuteen.

Tarina päättyy, mutta kuvitteellisten tyttöjen loppuelämää varjostaa uhka. Onko suojelusta saatavissa mistään, kun se on tähänkin saakka ollut epävarma?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Reynolds: Aurora ja Kellomestari

Julkaistu: 27.9.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Alastair Reynoldsin Prefekti vaikutti suomeksi vuonna 2009, se tuntui minusta Reynoldsin teokseksi tuoreelta. Se oli nopeatempoinen vaikka ei lyhyt, ja vaikka se sijoittuikin ”Ilmestysten avaruuden” maailman, se seisoi omillaan eikä laajemman tarinan nyanssien tunteminen ollut mitenkään tarpeellista. Sittemmin Aurinkojen huone tuntui samalla tavalla raikkaalta tuulahdukselta, mutta sen lailla itsenäinen Pääteasema ei innostanut kuten Aurinkojen huone.

No, nyt prefekti Dreyfusin seikkaluita on kolme osaa, kun Aurora ja Kellomestari ilmestyi hiljattain. Vaikka ”Ilmestysten avaruuden” taustatarinasta ei edelleenkään juuri tarvitse välittää, prefektillä alkaa olla oma etenevä tarinansa, jonka yksityiskohdat tai edes suuret linjat tulisi olla muistissa. Ehkä minun kannattaisi odottaa, että jostakin sarjasta ilmeistyisi useampia osia – ainakin kolme – ja lukea sitten ne kerralla. Se toimi Charles Strossin Laundry-sarjan kanssa.

Toisin sanoen Aurora ja Kellomestari ei ole enää luettavissa itsenäisenä teoksena, vaan se on väistämättä osa laajempaa prefektin tarinaa. Se ei ole yksinomaan hyvä asia, jos on hyvä ollenkaan. Reynoldsin teokset ovat pitkiä ja saman sarjan teokset ilmestyvät harvakseltaan, joten ilmestysjärjestyksessä ja ilmestysaikana luettuina niiden tarina kärsii.

Mutta tarvitseekohan kirjailijan ajatella näin? Ehkä hän ei kirjoita vain nykylukijoille, jotka lukevat tarina osissa. Hän saattaa kirjoittaa myös jälkimaailmalle, joka lukeee trilogian kerrallaan.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #283: Kertomuksia yöstä

Julkaistu: 20.9.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Tiedättehän, että tarinan ympärille kuvittelee myös muuta maailmaa. Jos kertomus sijoittuu vaikkapa Tampereelle, niin olettaa muun Suomen olevan sellainen kuin se omissa mielukuvissa muutenkin on. Muuta Suomea ei tarinassa mainita, mutta siellä se kuitenkin on, ellei muuta kerrota. Jos kerrotaan, ettei muuta Suomea olekaan, niin tarina muuttuu kovin toisenlaiseksi kuin aluksi näytti.

Peter Høegin kahdeksan novellin kokoelman Kertomuksia yöstä tarinat ovat sellaisia, että kysymys minkään muun tarinan ulkopuolella olevan maailman olemassaolosta tuntuu yksinkertaisesti turhalta. Ei ole mitään väliä, onko tarinan kuvaamien tapahtumien ulkopuolella maailmassa jotakin muuta. Nämä tarinat sisältävät kaiken tarpeellisen. Kukin niistä on oma itsenään riittävä pienoismaailmankaikkeutensa. Maailma on tarina, tarina on maailma, ja tarinan päättyessä yksi universumi on tehnyt tehtävänsä.

Oltiinpa uhkaavassa tilanteessa junassa, veneessä merellä, seuraamassa painajaismaisen avioliiton näytelmää kulissien takaa tai mitä vain, mistä novellit kertovat, tarinassa on annettu kaikki tarpeellinen. Ei ole väliä, kulkeeko juna kiskoilla, ennen kuin kiskot nähdään. On yhdentekevää, onko Lissabonia venematkan määränpäänä edes olemassa, sillä matkalla muistellut tapahtumat – riippumatta siitä ovako ne totta – ovat sitä todellisempia. Avioliittonäytelmän askeleet ovat kaikki mitä maailma tarvitsee niiden katselijoiden lisäksi.

Nämä ovat kokonaisia maailmoja ja kokonaisia tarinoita.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #282: Uusi elämä

Julkaistu: 13.9.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Orhan Pamukin romaani Uusi elämä -romaanin ensimmäinen lause on samalla erittäin yksiselitteinen ja äärimmäisen salaperäinen: ”Eräänä päivänä luin kirjan, joka muutti elämäni täysin.”

Tästä tapahtumasta lähtee liikkeelle surrealistisiakin sävyjä saava kertomus. Uuden elämän päähenkilölle – ja monelle muullakin – antaneen kirjan luonne ei kunnolla selviä. Sen tyylilaji tai sisältö jäävät enimmäkseen arvoituksiksi. Joitakin lauseita kirjasta lainataan sellaisinaan, mutta vain siksi että niiden alkuperä selviää. Kirjan sisältö ei siis ole ainakaan kokonaan alkuperäinen.

Asetelma tuo jollakin tavalla mieleen Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Tarina kuitenkin etenee eri tavalla ja teoksissa keskeisen kirjan rooli eroaa. Uuden elämän kirja jää jopa yllättävän paljon sivuun. Henkilöt sotkeutuvat murhien, suuren salaliiton ja outojen bussionnettomuuksien verkkoon, jossa myös henkilöllisyydet ja identiteetit ovat hauraat. Tarina etenee, mutta jokseenkin omalakisesti, tai ainakin tältä lukijalta tapahtumien välisten syiden ja seurausten suhteet jäävät hieman hämäriksi.

Tällainen voi olla tarinan kannalta riski. Pelkkä ympäriinsä tempoilevilta tuntuvien kohtausten sarja ei ole tarina. Tässä tyylissä voi kuitenkin auttaa maltillinen mitta, josta Stefano Bennin pienoisromaani Baol on erinomainen esimerkki. Bennin samantyylinen romaani Elianto on periaatteessa samaa pidempänä, mutta pituus ei ole sille eduksi. Flann O’Brienin Kolmas konstaapeli puolestaan kantaa järjettömyyksissäänkin koko mittansa, mutta se onkin varsinainen erikoistapaus.

Uuden elämän tarina jää siis hieman arvoitukselliseksi eikä pelkästään hyvällä tavalla. Se, mikä toimi Calvinon, Bennin tai O’Brienin teoksissa, ei ole päässyt mukaan tähän Pamukin romaaniin. Henkilöiden saama uutta elämää ja sen antanutta kirja ei kumpaakaan kuvata niin, että romaanin tarinassa voisi varsinaisesti olla kyse niistä. Näin ollen lukijalle jää kysymys: mistä tarinassa oikein kertoi?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Reynolds: Susien aika

Julkaistu: 6.9.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

Aluksi en ymmärtänyt, mikä Alastair Reynoldsin teoksissa on niin erityisen hienoa.

Itse asiassa en oikein ymmärrä sitä vieläkään, mutta näen kyllä, miksi ne monia viehättävät. Omia suosikkejani ovat hänen tuotantonsa yleislinjasta poikkeavat yksittäiet teokset, erityisesti Aurinkojen huone ja Noidankehä.

Massiiviset sarjat puolestaan eivät ole innostaneet samalla tavalla. Harva sarja lajissa on massiivisempi kuin ”Ilmestysten avaruus”. Kirjoitin taannoin pitkistä romaaneista, mutta entä pitkät sarjat? Onko yksikään hyllymetrin verran niteitä vaativa sarja siihen kulutetun paperin ja ajan arvoinen?

”Ilmestysten avaruuden” neljäs ja toistaiseksi viimeinen romaani Susien aika ilmestyi alkukielellä 2021 ja suomeksi vielä samana vuonna. Edellinen osa Sovituksen kuilu ilmestyi 2003 ja käännettiin 2007. En muista, milloin luin sen, mutta siitä on aikaa. Välit edellisten osien lukemisen kanssa ovat nekin pitkät, vaikka eivät voikaan aivan samanlaisiksi yltää.

Susien ajan loppupuolella aloin aavistella, että osa tarinan henkilöistä ei ollut aivan sitä miltä he vaikuttivat tai että he olivat tavalla tai toisella olleet mukana aikaisemmissa osissa. Heidän suhteensa saattoivat olla monimutkaisempia kuin tässä esitettiin tai kerrotut ja muistellut tapahtumat olivat näyttäytyneet toisin aikaisemmin.

Minulta jäi siis paljon huomaamatta kun en muistanut paljonkaan tarinan aikaisemmista vaiheista. Sen vuoksi voi myös sanoa, että tavallaan en ole lukenut koko ”Ilmestysten avaruutta”. Tarina ei ole minulle yhtenäinen, sillä harvajaksoisesti luetut romaanit eivät kytkeydy yhteen niin kuin tarkoitus olisi ollut.

Hmm. Olen lukenut neljää pitkää romaania, jotka muodostavat ”Ilmestysten avaruuden” tarinan, mutta en ole kuitenkaan lukenut ”Ilmestysten avaruutta”. Pitäisikö minun lukea se – ottaa neljä paksua romaania ja lukea ne korkeintaan muutaman kuukauden aikana?

Ei. Tosi vaikea uskoa, että tarina on tuon arvoinen. Luen mieluummin jotain uutta. Mutta samalla panen muistiin, että ehkä sarja kannattaisi lukea kerralla.

Kyllä. Se on jälleen hyvä syy lykätä ”Tulen ja jään laulun” aloittamista.

Kategoriat: tieteiskirjallisuus | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #281: Vesilaitos

Julkaistu: 30.8.2024 | Kirjoittanut: Petri Karkkola

E. L. Doctorowin romaanin Vesilaitos tarina tuntuu erilaiselta kuin hänen aikaisemmin lukemani tuotantonsa. Muut teokset – itselleni kunnolla avautumattomasta Kynämiestä en uskalla sanoa – ovat olleet selvästi sellaisia, joiden tarinoiden tapahtumat ”olisivat oikeasti voineet tapahtua”.

Vesilaitos on julkaistu 1995, ja sen tarina sijoittuu 1870-luvulle. Jään kuitenkin miettimään, onko se kirjoitettu kuin se olisi kirjoitettu tapahtumiensa ajankohtana vai aikaisemmin. Tarina nimittäin on tieteiskirjallisuutta kauhusävyillä, mutta lähtökohtaisesti ei aivan sellaista kuin 1990-luvulla kirjoitettiin.

Vaihtoehtoja on toki useampiakin. Voi olla, että kirjailija on kirjoittanut sellaisen tarinan kuin on halunnut välittämättä lajityypistä. Voi myös olla, että hän on halunnut kirjoittaa jonkinlaisen tieteisfiktiotarinan, mutta lajityyppi on ollut hänelle vieras. On myös täysin mahdollista, että hän on taitavasti kirjoittanut proto-scifi-pastissin.

Tarinan tyylilaji vaikuttaa nyt lukukokemukseeni yllättävän paljon. Doctorow on usein kirjoittanut omasta ajastaan tai sen lähimenneisyydestä melko realistisesti. Nyt liikutaan fantasian puolella. Onko hän halunnut tyylilajivalinnallaan sanoa jotain erityistä? Täytyikö kirjoittaa näin sanoakseen paremmin sen mitä halusi? Onko kyse vaihtelunhalusta tai jonkinlaisesta sisäpiirivitsistä?

Kirjoittajan tekemässä valinnassahan ei ole mitään väärää. Se vain taisi saada minut lukemaan tarinan eri tavalla kuin hänen aikaisempansa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti