Kuinka paljon kieli tekeekään tarinaa? Sellaista mietin etenkin Kerstin Ekmanin Herran armon alkupuolella.
Kuulettako, sanoi Mickel. Väylä se sanelee omaa nimeäs.
Ei piruvie, ei se ves sano Krokå, vastusti Nils Annersa.
Ei sano. Hän kuiskuttaa jothai muuta.
Ja tosiaan, kun on näin hiljaista ja kuului vain joen kurlutus ja mumina. Hillevin teki lähes mieli uskoa niin, ja hän mietti, minkä nimen Mickel Larson kuuli.
Kuvaukset ovat välillä liki runoutta runoutta ja sanasto vanhahtavaa tavalla, joka ehkä tuottaa lukijalle samankaltaisen vierauden tuntemukset kuin päähenkilö Hillevillä välillä on pohjoisen vierailla maailmalla ainakin aluksi tavalla tai toisella toisesta maailmasta olevien kyläläisten kanssa.
Ja tässä kieli – samalla siis käännös – on ensiarvoisen tärkeä työkalu.
Tarinan edetessä ja Hillevin päästessä paremmin sinuiksi tilanteensa ja itsensäkin kanssa mietin, totunko kieleen vai menettääkö se omaleimaisuuttaan, kun hahmojen kokemat jännitteet muuttuvat. Tarina on alkanut 1900-luvun alusta syjäisestä tunturikylästä, mutta kerronnan kiemuroiden takia myös EU mainitaan.
Hän otti puukon vyöstä ennen kuin kosketti sudenruumista sauvallaan. Pelko pani etomaan, sanoi hän. Ellotti, sitä sanaa hän käytti. Minun enoni erosi toisista miehistä: hän saattoi sanoa, että oli pelännyt ja että oli ollut surullinen.
Ei, hän ei joikannut.
Hän sanoi, että laulut olivat tuulessa. Mutta hän ei kuullut niitä enää.
Kuitenkin samalla kun tarina etenee ja kieleen tottuu, alan miettiä minne tarina etenee. Henkilöt joutuvat erilleen toisistaan – ja osin itsestäänkin – mutta annetaan ymmärtää, että vielä he kohtaavat. Mutta milloin se tapahtuu? Kun kuvailun koukeroissa oppii kellumaan pehmoisasti ja vaivatta, ei tiedäkään onko päämäärä enää horisontissa.
Tämä on trilogia ja ensimmäinen osakin 500 sivua. Hmm. Kuinka kieli kertoo tarinan jatkoa seuraavassa osassa?
(lainausten käännökset suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.)
