Hiljattain päättynyt Kalevala-sarjani oli sikäli turvallinen valinta, että kepeä ote ja osin tarkoituksellinenkin väärinymmärtäminen tuskin aiheuttaisivat laajamittaista loukkaantuneisuutta. Kalevala ei ole kenellekään pyhä teksti samalla tavalla kuin vaikkapa Raamattu. Kansalliseepokseen toki liittyy jännitteitä, ja näistä varmaankin pitäisi kirjoittaa joskus.
Raamatusta en olisi voinut kirjoittaa samanlaista sarjaa. En olisi kirjoittanut sellaista mistään jonkin yhteisön pyhästä kirjasta. En myöskään olisi voinut kirjoittaa sarjaa itselleni vieraan kulttuurin eepoksesta. Jos minulla voisikin olla jotain hupaisaa – ja eittämättä arveluttavaa – kommentoitavaa Markuksen evankeliumista, mitä voisin veistellä Beowulfista vaikuttamatta aivan typerykseltä?
Minun kyvyttömyyteni tai haluttomuuteni ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Raamattuakin voisi käsitellä myös tarinoina. Tarinoilla on alku, keskikohta ja loppu, mutta sen lisäksi niillä on syntyhistoriansa. Yksikään tarina ei ole päätynyt ainakaan painetun kirjan sivuille ilman muokkausvaiheita.
Olikin erittäin mielenkiintoista lukea Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin vuonna 2023 ilmestynyt Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia. Otsikko on ehkä vähän kärjistetty, sillä eiväthän nämä muutokset ole erityisen vaiettuja vaan jo kauan olleet aiheen tutkijoiden ja valistuneiden maallikoiden tiedossa. Lisäksi vain osaa muutoksista voi pitää millään tavalla sensuurina.
Monet Mäkipellon ja Huotarin kuvaamat muutokset ovat kuin toimitustyötä – sitä, josta Kalevala-sarjassakin irvailin. Muutoksia on tehty palvelemaan tarinaa, eli lisäämään uskottavuutta, korjaamaan virheitä ja selkeyttämään sanomaa. Daavidin ja Goljatin taistelu ei välittäisi samaa viestiä, jos taistelija olisivat tasaväkiset. Daavidin tulisi olla selkeästi alakynnessä. Jossain vaiheessa Goljatin uhkaavuus kuitenkin voi mennä epäuskottavaksi.
Yhdessä tekstiversiossa Goljat on hieman yli kaksimetrinen – uhkaavaa, varsinkin kun Daavid kuvataan nuoreksi pojaksi, mutta vielä ihan realistinen valinta kirjoittajalta. Toisessa tekstiversiossa Goljat on jo yli kolmemetrinen. Se tuntuu epäuskottavalta ja ehkä vähän koomiseltakin.
Eräät Daavidin tarinaan tehdyt muokkaukset, tässä tapauksessa lisäykset, rikkovat tarinan jatkumon. Tällaisista jatkumon unohtamisista moitin Kalevalan toimittajaakin, mutta useimmat jatkumon rikkoutumiset tapahtuivat runojen välillä. Daavidin taustat menevät sekaisin, kun toimittaja ei muista katsoa vaadittuja muutoksia läpi koko tarinan.
Hauskaa on se, että ennen Daavidin pahoja puheita ja mauttomia uhitteluja ennen yhteenottoa on siistitty tekstiversioiden välillä. Tarkoitus ei tietenkään ollut laskea teoksen ikärajaa, vaan luultavammin saada Daavid vaikuttamaan sankarillisemmalta.
Tarinoilla ja niiden muutoksilla on kontekstinsa. Kalevalaa on koottu ja käytetty tiettyihin tarkoituksiin. Myös Raamattuun päätyneiden tarinoiden muutoksilla on taustansa, vaikka kaikkia muutoksia emme voikaan jäljittää emmekä kaikkien tarkoitusperiä oikeasti tuntea.
Mitä muutokset merkitsevät? Tekeekö editointihistoria tarinoista vähemmän todenmukaisia? Entä muuttuuko tarinoiden merkitys, sanoma tai uskottavuus, jos ne eivät olekaan jollakin kriteerillä alkuperäisiä? Itselleni kysymykset Kalevalan ja Raamatun tarinoiden alkuperäisyydestä ja merkityksen muuttumisesta ovat liki samalla tavalla kiinnostavia, mutta ymmärrän hyvin, että kaikille näin ole.
Joidenkin oma elämäntarina – ja maailman merkityksellisyys – on kiinni toisen kokoelman tarinoiden historiallisuudesta ja siihen liittyvistä merkityksistä. Siksi on ymmärrettävää, että Mäkipellon ja Huotarin teos tai ylipäätään sen aiheisiin liittyvä tutkimus ja keskustelu voi uhata jonkun elämäntarinaa tai antaa sille vahvistusta. Kirja voi loukata – ja se kertoo tekstien ja niiden tutkimuksen merkityksestä. Oma Kalevala-sarjani puolestaan ei voine loukata juuri ketään, ja jotain sekin kertoo sarjan merkityksestä…
Mutta yhä kaikki: elämme tarinoissa, tarinoista, tarinoina ja tarinoiden kautta, olipa kyse tämän- tai tuonpuoleisesta.