Ray Bradbury ei kirjoita vain tarinoita. Hän kirjoittaa maailmoja. Kaiken huipuksi hän kirjoittaa maailmansa novelleissa.
Maailmanrakentaminen (worldbuilding) on TV Tropesin mukaan kuvitteellisen universumin luomisen prosessi, jossa tarinan miljöölle kehitellään yksityiskohtia muusta syystä kuin juuri meneillään olevan tarinan tarpeisiin. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat monet tieteis- ja fantasiakirjallisuuden merkkiteokset, joilla on sellaiset maailmansisäiset historiansa, kielensä ja poliittiset järjestelmänsä, että niitä voisi tutkia melkein kuin meidän maailmalle yhteisöjä ja yhteiskuntia. Varsin pitkälle edennyttä maailman rakentamista voi tarkastella esimerkiksi Ursula K. LeGuinin Maameren tarinoissa, Terry Pratchettin Kiekkomaailmassa, Frank Herbertin Dyynissä ja tietenkin J. R. R. Tolkien Tarussa sormusten herrasta – siis kaikessa sen materiaalissa, ei vain sen tunnetuimmassa romaanissa. Tuoreempia esimerkkejä ovat Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruuden maailma historioineen ja tulevaisuuksineen sekä N. K. Jemisin Murtunut maailma -trilogia.
Jos ollaan tarkkoja, Ray Bradburyn tarinat eivät kuitenkaan sisällä tällaista maailmanrakentamista. Miten ne voisivatkaan, kun ovat harvoin edes monikymmensivuisia? Silti tuntuu, että hän näissä kymmenissä sivuissaan tai ihan vain muutamissa lauseissa antaa lukijalle välineet kuvitella vaikka mitä silmien edessä olevien tarinoiden maailmoista.
Tulta ja jäätä -novellikokoelmassa on tästä monta hyvää esimerkkiä. Ajatellaan vaikkapa kahdentoista sivun tarinaa ”Rangaistus ilman rikosta”. Mies tilaa täysin vaimonsa näköisen ja oloisen robotin tai muun keinotekoisen elämänmuodon ja murhaa sen, paljastuu ja saa rangaistuksen. Mitä kaikkea tämän tarinan maailmassa onkaan, jotta moinen on mahdollista ja niin tavanomaista, että asiasta on lakeja?
Entäpä kolmentoista sivun ”Aikamatkaaja”: tarinassa valmistaudutaan maailman ensimmäisen ja ainoan aikamatkan juhlintaan. Sitten paljastuukin, että se oli huijausta ja aikamatkaajaksi itseään väittänyt olikin vain väärentänyt todisteet matkastaan mutta saanut samalla aikoinaan epätoivoon vajonneen ihmiskunnan tähyilemään kohti parempaa jo vähän lupailtua tulevaisuutta ja lopulta rakentamaan itselleen liki ihanteellisen maailman, jossa tarinassa elettiin. Näin se novellin lopuksi ilmaistaan, kun häkeltynyt toimittaja palaa haastattelemasta juuri tyytyväisenä menehtynyttä aikamatkaajaa:
Hissin ovet avautuivat, hän astui sisään ja ovet sulkeutuivat. Hissi hurisi kuin toinen aikakone ja vei hänet tyrmistyneeseen maailmaan, odottavaan maailmaan, nosti hänen valoisella mantereella, tulevaisuuden maahan, ihmeelliselle ja selviävälle planeetalle…
Jonka yksi mies oli luonut yhdellä valheella.
(suom. Hanni Salovaara)