Tiedättekö Monty Pythonin sketsin ilmavoimien puheenparresta – sen, jossa on monta valealoitusta vaihtuvine hahmoineen? Toki se myös päättyy kohtaukseen, jossa ei kuin vaimea yhteys vitsin keskiössä olleeseen puhetapaan.
Orhan Panukin Nimeni on Punainen ei onneksi ole aivan tällainen. Tarinan alku kuitenkin vaati tarkkaavuutta: jokaisessa melko lyhyessä luvussa on oma kertojahenkilönsä, ja vaikka he kuuluvat samaan tarinaan, kullakin on oma näkökulmansa ja omat huolensa. Luvut hieman pitenevät, mutta kertojien vaihtuminen jatkuu.
Onneksi kertojat myös palaavat, vaikka aivan uusi kertoja jokaisessa luvussa olisi ollut varsin mielenkiintoinen taiteellinen ratkaisu. Olisiko silloin voinut sanoa, että teos kertoo yhden tarinan? Nyt Nimeni on Punainen selvästi kertoo. Kertojana on miestä, naista, hevosta, tarinan aikana kuolleitakin – ja juuri kuolleen asemasta kertomassa – ja itse Saatana, mutta vain pistäytymässä.
Mstä tarina sitten kertoo? Se on melkein rakkaustarina, se on melkein murhamysteeri – ja melkein kietoutuvat toisiinsa. Ilmitapahtumien taustalla tuntuu koko ajan olevan jotain iäisempää, ja siitähän kertovat kuolleiden puheenvuorotkin – ja murhien taustalla oleva salaperäinen kirjan kuvitus, joka on toisaalta oma tarinansa ja jolla on oma tarinansa…