Joitakin tarinoita ei tarvitse lukea tietääkseen niistä jotain. Niiden elementit ovat monien tiedossa jonkinlaisen kulttuurisen osmoosin kautta. Yksi tällainen tarina on Ray Bradburyn kirjoittama ”Ukkosen jyrähdys”, joka antoi nimen myös Vaskikirjojen julkaisemalle kokoelmalle Bradburyn novelleja.
Novelli ilmestyi vuonna 1952, ja se on varhainen esimerkki – ellei sitten varhaisin – siitä, kuinka jokin pieni asia menee pieleen aikamatkalla ja muuttaa nykyisyyttä. Se on aikamatkatarinoissa jonkinlainen vastakohta troopille, jonka mukaan tulevaisuus on lukittu ja kaikki mitä teet vain vie sitä kohti.
”Ukkosen jyrähdyksessä” esitellään TV Tropesissa nimetty ”Tuhon perhonen”. Tarinassa aikamatkasafarilla metsästäjä tallaa vahingossa perhosen, jonka ei pitänyt vielä kuolla. Omaan aikaansa palatessaan seurue joutuu huomaamaan, että vaalien tulos on muuttunut, käytetty kieli on muuttunut, kaikki on vähän muuttunut. Vaikka ei lukisi mitään tieteiskirjallisuutta, asetelma saattaa olla tuttu Simpsoneiden kuudennen kauden Kauhujen talo -pätkästä ”Time and punishment”, jossa alkuperäisten novellin kuvastoa käytettiin osana toista tarinaa.
Itse luin ”Ukkosen jyrähdyksen” vasta hiljattain. Yllättikö siinä jokin? Ehkä se, että tarinassa matkattiin ajassa vain kerran. Huomasin ajatelleeni, että tarinan henkilöt olisivat pakotettuja – ja että heillä olisi mahdollisuus – palata menneisyyteen korjaamaan virheensä. Vaivihkaisesti tarinan alkupuolella kuitenkin taidetaan kuvata tarinan maailman aikamatkailun logiikkaa niin, ettei muutosten peruminen ole mitenkään mahdollista. Se tekee tarinasta jotenkin traagisemman – vaikka traaginen se olisi ollut myös silloin, kun olisi tehty monia yrityksiä muuttaa mennyttä, mutta jokainen korjausyritys olisi vain tehnyt tulevaisuudesta huonomman.
Tavallaan siis tunsin tarinan, tavallaan en.