Eduardo Mendozan ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa on Ihmeiden kaupunki. Se alkaa ennen Barcelonan maailmannäyttelyä 1888 ja päättyy Barcelonan maailmannäyttelyyn 1929. Kuten arvata saattaa, otsikon ihmeiden kaupunki on Barcelona.
Väitän, että Ihmeiden kaupungin pääosassa ei kuitenkaan ole itse kaupunki samalla tavalla kuin Drina-joen sillassa itse siltä oli tarinan keskus. Ehkä se johtuu siitä, että Barcelona muuttuu koko ajan taustalla samalla, kun tarinan päähenkilö Onofre Bouvila kasvaa ja kasvattaa valtaansa ja omaisuuttaan. Barcelona on muuttuva tausta, eittämättä toki ihmeiden kaupunki, mutta aivan kaikki ei pyöri sen ympärillä.
Kuitenkin tarinaa lukiessa miettii, kuinka paljossa tämä on Barcelonan tarina ja kuinka paljon Onofre Bouvilan tarina. Voi pohtia sitäkin, peilaavatko kaupungin ja miehen tarinat jotenkin toisiaan. Suurimman osan tarinasta Onofre on varsin epämiellyttävä – hän on juonitteleva omaneduntavoittelija, jossa voisi nykyajasta tarkastellen huomata paljonkin psykopaattisia piirteitä. Hän ei ole täysin sydämetön, mutta ei häntä kovin miellyttäväksikään ihmiseksi voi kutsua. Takakannessa teosta kuvataan veijariromaaniksi, ja ehkä se onkin – mutta itse arvelen, että veijarissa voisi olla myös jotain pitämisen arvoista.
Onofresta tulee Espanjan rikkain mies ja hänen eläessään Barcelona kasvaa vaatimattomasta kaupungista metropoliksi. Rikkaudet lisääntyvät mutta myös keskittyvät. Rikkauksen haalinta ei Onorfelta eikä kaupungilta onnistu korkeaa moraalia noudattaen – eikä missään vaiheessa ole tarkoituskaan.
Tässäkin tarinassa joutuu miettimään kytköksiä todelliseen historiaan: koska en tunne Espanjaa enkä Barcelonaa, en osaa sanoa, kykenenkö ollenkaan lukemaan tarinasta sellaista osaa, jonka kirjoittaja on sinne aikonut. Minulle Ihmeiden kaupunki jää kuvaukseksi siitä, miten moraaliton ihminen haalii omaisuuksia talouden kasvaessa ja tekniikan kehittyessä. Oliko tämä sellainen tarina myös kirjoittajan mielestä – en tiedä.