Louhi aloittaa kostonsa. Hän värvää yhden tyttäristään kostonsa välikappaleeksi, ja tämä onkin selvästi eri sarjaa kuin aikaisemmat Pohjan neidit. Hän ei ole erityisen nuori tai hemaiseva, vaan
”Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttäriä.
ilke’in manattaria,
alku kaikille pahoille,
tuhansille turmioille.
Sill’ oli muoto mustanlainen,
iho inhon-karvallinen.”
Ehkä eri isästä kuin muut… tai elämä muuten ehti kohdella kaltoin.
Hän joka tapauksessa hankkiutuu raskaaksi kylmästä tuulesta. Vaikean raskauden ja työlään synnytyksen jälkeen lapsia – tai tauteja tai pahoja henkiä, mitä nämä nyt ovatkaan – syntyy yhdeksän.
”minkä pisti pistokseksi,
minkä änkäsi ähyksi,
minkä laati luuvaloksi,
kunka riieksi risasi;
minkä painoi paiseheksi,
kunka ruohutti ruveksi,
minkä syöjäksi sysäsi,
kunka ruhtosi rutoksi.”
Nämä lähtevät kiusaamaan Kalevalan väkeä, ja Väinämöinen joutuu käärimään hihansa: ”läksi päitä päästämähän, / henkiä lunastamahan, / läksi Tuonelle sotahan, / kera tauin tappelohon.” No niin!
Pakko myöntää, että vaikka lähestulkoon loput runosta on erilaisia parannusloitsuja, niin tapahtumat imaisevat mukaansa. Koska kosto selvästi liittyy aikaisempaan ryöstöretkeen ja koska sekä Väinämöinen että Louhi ovat jo osoittaneet taikavoimiaan ja muuta mahtiaan, tämä asettuu hienosti jatkumoon, jossa hahmojen motiivit ovat ymmärrettävät. On helppo kuvitella Kalevan kansan hätä ja Väinömäinen huhkimassa saunan, parannusloitsujen ja lääkevoiteiden kanssa.
”Tuo mulle tulinen miekka,
säkehinen säilä kanna,
jolla mä pahat pitelen,
ilkiet iki asetan,
tuskat tuulen teitä myöten,
kivut aavoillen ahoille!”
Sillä lailla, Väinämöinen!