En ole koskaan pitänyt José Saramagon tyylistä. Rehellisesti sanottuna olen kokenut sen kovin vastenmieliseksi. Baltasar ja Blimunda on Saramagon ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa, mutta tätä ennen olen lukenut monta hänen romaaniaan. Siedettävin – tai oikeastaan suorastaan mielenkiintoinen lukukokemus tyylistä huolimatta – on ollut Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, joka on Keltaisen kirjaston osa numero 310.
Mikä Saramagon tyylissä on niin luotaantyöntävää. Sitä voi kuvata esimerkillä.
Mikä Saramagon tyylissä on niin luotaantyöntävää, lukija kysyi blogistilta, Minä en ymmärrä, kuinka se tyyli palvelee tarinaa, No pitääkö tyylin sitten aina palvella tarinaa, eikä kirjoittajalla vain voi olla erilainen tyyli kuin muilla, Ehkä olen vähän tylsä, mutta jos tyyli on kovin erikoinen, alan väistämättä miettiä kuinka erikoinen tyylivalinta on sidoksissa juuri tähän tarinaan, blogisti puuskahti.
Tuosta dialogista jatkuisi seuraisi vielä parin sivun kappale, jonka puolessa välissä lukija ei enää kunnolla hahmota tapahtumien kulkua ja kuvakulmaa. Jos kirjailija päättää käyttää vaikkapa tosi lyhyitä lauseita tai jättää persoonapronomineja pois, niin se ei vielä haittaa ymmärrettävyyttä ja voi sopia tarinan tunnelmiin – William Gibson on joskus tehnyt tätä.
Jos kirjailija haluaa valita sinä-muotoisen kerronnan, tarinaan tulee yleensä erilainen intensiteetti kuin minä-muotoisen tai kaikkitietävän kertojan kanssa. Joihinkin tarinoihin tuo intensiteetti voi sopia. Tällaisista tulee mieleen ainakin Charless Strossin Rule 34.
Mutta Saramagon tyyli on aina samalla tavalla erikoinen ja ainakin minusta rasittava riippumatta tarinasta, jota hän kertoo. Kaikki on vähitellen sekavaksi käyvää sanamassaa ja tapa merkitä dialogi aivan sietämätön.
Väitän, ettei minua haittaa pelkästään se, että kirjoitustyyli pudottaa minut kärryiltä. Olin riemuissani, kun luin myöhemmin, että James Joycen Odysseuksen kohta, jossa en ymmärtänyt enää mistään mitään ja joka sai minut pitämään kirjasta taukoa monta kuukautta, sijoittuu kykloopin sokaisemista vastaavaan jaksoon. Taputin innostuneesti mielessäni, vaikka osa eksymistäni voi johtua myös Saarikosken käännöksestä. Samoin Jeff Noonin keinuva kerrontaa vaikkapa Vurt-romaanissa on vaikea seurata, mutta vaikuttaa, että tarinan vuoksi sen pitääkin olla niin.
Kyse onkin sitä, kuinka tyyli ja tarina vuorovaikuttavat. Mielestäni Saramagon koukeroisuus ja raskaus on tarpeetonta hänen kertomissaan tarinoissa. Baltasar ja Blimunda sisältää yhden kohtauksen, jossa tyyli ja tarina sopivat toisiinsa: uskonnollinen karnevaali, jollaiseen saattaisi kadottaa itsensä.
Tämä on harmi, sillä Baltasarin ja Blimundan tarinassa on jotain mielenkiintoista. Kaksi vähän rikkinäistä ja ulkopuolista kohtaa toisensa, Blimundalla on nälkäisenä kyky nähdä ihmisten sisään ja kerätä ”tahtoja”, jotka saavat erikoisen papin kyhäämän lentokoneen ilmaan. Taustalla rakentuu luostari ja hallitsija polkee maahan alamaistensa oikeuksia.
Mutta miksi se täytyy kirjoittaa niin raskaasti? Siellä on eittämättä tarina, jonka rikkautta en nyt kykene hahmottamaan.