Kimalaisen mettä on Torgny Lindgrenin ensimmäinen teos Keltaisessa kirjastossa. Se on lyhyt romaani, mutta se on juuri sen mittainen kuin sen tarvitseekin olla.
Joskus voi tuntua, että romaanin tarina on vain yksi mahdollinen tarina sen laajemmassa miljöössä. Tietenkin se on epätotta siinä mielessä, että useimmiten tätä laajempaa miljöötä ei olisi, jos kirjoittaja ei olisi päättänyt kirjoittaa sinne tiettyä tarinaa. Se miljöö on kuin kulissi: viittaa johonkin suurempaan, mutta ei ole samalla tavalla totta kuin itse tarina, jota varten se on olemassa.
Kimalaisen meden koko pieni universumi on tehty vain sen tarinaa varten. Kaikki, millä on väliä, tiivistyy kahteen veljekseen, joista kumpikin on päättänyt kuolemansairaana elää toista pidempään, heidän taloihinsa, ja pienellä paikkakunnalla vierailevaan tutkijaan, joka jää lumen vuoksi jumiin veljesten minimaailmankaikkeuteen.
Kaikki on toisiaan enää tapaamattomien veljesten kamppailua varten rakennettua: He näkevät, jos toisen talon piipusta nousee savu, joka kertoo veljen olevan yhä elossa. Heidän talojensa välillä kulkee kissa, joka on toiselle uros ja toiselle naaras. Veljesten muistot muun muassa heidän jotenkin jakamastaan naisesta ja pojasta ovat samankaltaiset mutta eivät samat.
Koko tarina – ja koko maailmankaikkeus – koostuu veljeksistä ja heidän suhteestaan toisiinsa. Tutkija kulkee heidän talojensa välillä ja välittää siten kaiken myös lukijalle.
Tarina on se, mitä tapahtuu kahden talon välillä ja sisällä sekä niiden asukkaiden muistoissa, ja se on samalla kaikki mitä tuossa maailmassa on ja edes voi olla olemassa.