W. G. Sebaldin Austerlitz tuntuu heti erikoiselta – jo ennen kuin lukukokemus on kunnolla alkanut. Sen paperi on toisenlaista kuin mihin on tottunut.
Paperivalinta johtui ehkä siitä, että Austerlizissa on kuvia. Ne ovat epäselviä, tummia, kuin vaatimattomalla tekniikalla painettuja. Nekin tuntuvat vähän vierailta ja oudoilta, eikä erikoista olekaan enää vain paperi ja se, että Keltaisen kirjaston jäsenessä on kuvia.
Austerlitzissa herra Austerlitz kertoo selvittämänsä omaa elämäntarinaansa kertojahenkilölle. Aluksi heidän kohtaamisensa vaikuttavat sattumanvaraisilta ja satunnaisuudessaan epäuskottavilta. Myöhemmin ne saavat suunnitelmallisuuden tunnun.
Austerlitzin myös hänelle itselleen selviävä elämäntarina on kerrottu enimmäkseen varsin maltillisesti. Tunnerekisteri on vaimea, vaikka siihen liittyy muun muassa orpous ja juutalaisten joukkotuhonta.
Austerlitzia kiinnostaä arkkitehtuuri. Rakennusten kuvailu ja kuvat niistä kulkevat rinnakkain teollisesta kansanmurhasta tehtyjen huomioiden kautta. Tarina muovaa siitäkin osan nykymaailman infrastruktuuria. Kerronnan eleettömyydessä on tässä suhteessa jotakin paljon häiritsevämpää kuin synkät kuvat ja paperilaatu.
On mahdollista, että herra Austerlitzin tarina on sinänsä tavallinen eli että hänenlaisiaan on ollut enemmänkin. Saa se tietenkin miettimään Euroopankin tarinaa.