Peter Careyn Kellyn koplan ensimmäisessä luvussa kuvataan päähenkilö Ned Kellyn pakomatkan viimeiset hetket. Näiden aikana poliisit ovat tappaneet pakenevan lainsuojattoman toverit ja tulittavat nyt tätä haarniskoitua karkulaista.
Kun tarina alkaa näin – eli sen loppu on tiedossa – lienee selvää, että tarinan täytyy olla muutenkin vastoinkäymisten sävyttämä.
Ehkä tarinoilla yleensä odottaa onnellista loppua. Tietenkin niihin olettaa vastoinkäymisiä, sillä tarina tarvitsee jonkin jännitteen, mutta samalla olettaa esteiden voittamista ja kasvua.
Kellyn koplassa ei ole kovin paljon esteiden voittamista tai kasvua. Kenties jännitteen raukeaminen – joka ei tässä tarinassa ole onnellinen loppu – onkin selvyys vastoinkäymisten täyttämän elämän päättymisestä. Voi olla, että jos loppu ei olisi ollut tiedossa etukäteen, lukija olisi jäänyt miettimään, milloin tulee ratkaiseva käänne, joka muuttaa tarinan suunnan, ja alun sijaan lopussa ollut huipennus olisi tuntunut oudolta.
Toisaalta Ned Kellyn tarina oli melko lailla lukittu jo ennen kuin Peter Carey aloitti romaaninsa kirjoittamisen: Kellyn koplan alaotsikko on ”Tosi tarina”, ja sellainen se onkin, ainakin keskeisiltä tapahtumiltaan. Tällöin huipennuksesta aloittaminen toimii myös tarinan asemoinnissa: tämä on jo tapahtunut – nyt katsotaan kuinka.