Luettuani Alice Munron novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus tarpeeksi pitkälle minusta tuntui, että sen voisi tiivistää niinkin, että ”Viha, ystävyys, rakkaus on tarinoita suhteista”.
Ryhdyin miettimään, että tuntuu tutulta. Olenko voinut käyttää tuon ilmaisun – tarinoita suhteista – jo jostakin muusta hänen kokoelmastaan?
Silmäilin läpi aikaisemmat merkintäni Alice Munrosta, ja löytykin jotain samankaltaista:
Alice Munron novellikokoelman tarinoita sen sijaan voi sanoa suhteiden kirjallisuudeksi – tosin on niissä toki ideoitakin. Kuitenkin sen sijaan, että niissä oli yksi kantava idea, jonka ympärillä tarina pyörii, kyse on suhteiden ja samalla henkilöhistorioiden verkostosta. Tuntuu, kuin tarinat olisivat alkaneet jo kauan ennen kuin lukija pääsee niiden ensimmäiselle sivulle: ihmisillä on omat historiansa ja yhteiset historiansa, ja uudet henkilöt tuovat mukaan uuden kertaluokan monimutkaisuutta.
Nämähän eivät ole mitenkään erityisen herttaisen romanttisia tarinoita – kyse ei siis ole sellaisista ihmissuhdetarinoista. Silti keskiössä voi olla jotain rakkauden kaltaista, kuten kokoelman aloittavassa niminovellissa, jonka koko otsikko kuuluu ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät”. Siinähän naimisiin – aika sitoutuneeseen ihmissuhteeseen siis – päädytään ikään kuin pilan tai leikin seurauksena.
Entäpä ”Queenie”? Sisarhahmo on kadonnut aikoja sitten, mutta hän on silti yhä puheissa ja ajatuksissa. Suhde ei ole koskaan päättynyt.
Häkellyttävä mutta eleettömällä tavalla on teoksen päättävä ”Karhu tuli vuoren takaa”. Etenevä muistisairaus muuttaa nykypäivää ja tulevaisuutta – samalla tietenkin kertomuksen pariskunnan suhdetta – mutta samallahan heiodän yhteinen menneisyystensä katoaa.
Tylsää toistaa itseään, mutta tosiaan: tarinoita suhteista.