Kotilajityyppini – jos sellaisista voidaan puhua – on tieteiskirjallisuus. Sen lukeminen tosin on ollut varsin vähäistä viime vuosina, ainakin jos verrataan nuoruusaikoihin. Jos kuitenkin pitäisi sanoa, mitä luen mieluiten, niin varmaan edelleen sanoisin refleksinomaisesti, että tieteiskirjallisuutta.
Tieteiskirjallisuutta on sanottu ideoiden kirjallisuudeksi. Sellaiselle luonnollinen muoto on novelli. Hyvän idea voi tehokkaasti ilmaista lyhyessä muodossa ja kaiken turhan voi ympäriltä karsia. Varsin moni tieteiskirjallisuuden klassikkoromaani on ollut aluksi omaperäiseen ideaan perustunut novelli.
Aika usein tieteiskirjallisuuden kaanonin romaaneissa henkilöhahmot jäävät toissijaisiksi tai ovat suorastaan huonosti kirjoitettuna – ja romaanimittaan venytetyn tarinan ydinideakin saattaa tuntua vesittyneen.
Alice Munron novellikokoelman tarinoita sen sijaan voi sanoa suhteiden kirjallisuudeksi – tosin on niissä toki ideoitakin. Kuitenkin sen sijaan, että niissä oli yksi kantava idea, jonka ympärillä tarina pyörii, kyse on suhteiden ja samalla henkilöhistorioiden verkostosta. Tuntuu, kuin tarinat olisivat alkaneet jo kauan ennen kuin lukija pääsee niiden ensimmäiselle sivulle: ihmisillä on omat historiansa ja yhteiset historiansa, ja uudet henkilöt tuovat mukaan uuden kertaluokan monimutkaisuutta.
Selkein esimerkki Munroen teoksessa on novelli ”Lapsia et saa”, jossa on paitsi aviomies- ja vaimo niin myös rakastaja ja välillä Orfeuksen ja Eurydikeen tarinan elementtejä. Aina hahmot ovat tarkasti kuvattuja, kuljettavat mukaan historiaansa ja suhteitaan, ja vaikka näennäisesti tapahtuisi vähän, hahmojen sisäinen ja välinen elämä on runsasta. Repliikkeihinkin tuntuu sisältyvän taustalla olevia tarinoita.
Vaikka tarinat tuntuvat alkaneen kauan ennen ensimmäistä sivua, ne kuitenkin aika hyvin päättyvät viimeiselle sivulle.